Tuoksut vähenevät muutamiin. Värit purskahtavat vielä kerran kuin pitkässä Lintsin lopetusjuhlassa, muuten sävykartta haalistuu, sateella mukulakivet loistavat toki edelleen erilaisina. Linnut levittävät siipensä, tutut jäävät seuraksi, hanhet jääköön nimikkomaahansa. Iho tuntee vaatteiden painon, ei enää ilmavirtaa, ei uimisen pisaroita. Maistamme kesän pitkälle talveen, sylki uuttaa auringon marjoista ja maan antimista. Vaikka vaistoamme kaiken virtaavan, mieli rakentaa patoja, irtautuminen riipaisee. Koemme läsnäolon syysmuuton talvihorrokseen.

Kesä hengästyttää. Elämme kuin henkeä pidättäen hetken valossa, koemme enemmän. Vuoden uurastus joogamatolla palkitaan. Olemme sukeltaneet itseemme, keskittyneet, pitäneet rutiinit turvana. Kesällä voimme päästää irti. Elämme hetken pellossa, vesillä kellumme. Kaikkien luonteelle se ei sovi, vaan joku puskee myös kesän mielen bandhat tiukkoina, ehkä lomatkin. Luonnon ajattomuudessa annamme periksi, hengitämme riemuiten, oivallamme vuosien harjoittelun entistä syvemmin. Nauramme toistemme silmiin, kierähdämme laiturilta mereen. Syömme hyvin, tai huonosti, sama se. Annamme aistien säkenöidä aivokerroksista sydämeen. Tipahdamme tai nousemme tiiviiseen läsnäoloon. Samaa, jota koemme joogassa. Lomaa mielelle.

Paitsi Mielelle. Linon kanssa vietimme viikon merenrantapiknikin Viron Paatsalussa. Paljain jaloin tsimmareissa koko ajan, mitä nyt toisinaan lungi lanteilla. Meri lämpeni silmissä, vähän liikaakin. Pulahdus ei virkistänyt, kasteli vain, hauskaa sekin. Asuminen Linon hirsimökissä tiivisti  kuulumista la famiglia astangaan. Näyttää se kasvavan maestrolla muutenkin lokakuisen vauvan myötä. Meidän perheessä ei tarvita verivaloja, hiki riittää luottamukseen. Meitä olikin dream-team avustamassa höyryisessä salissa. Magnus sai tuta Frankin kuvanveistäjän kädet ja perhe Terje&Jocken yhteisyrityksen 2. sarjan ensimmäisessä, pasasanassa. Lino kohotteli kulmiaan hymyillen. Jos nauru rentouttaa, niin olimme aika lötköjä koko viikon, vaikka aamiaisella osa imaisikin espressokoneesta överit. Hekotusta se tuskin vähensi.

Ennen vuoden ehkä tärkeintä läsnäoloa, purjehdusta, taisin lipsauttaa Virossa toiselle astangaseilaajalle, etten joogaa veneessä, koska olen siellä läsnä muutenkin. Muka. Tajusin, miten hölmöltä se kuulosti, vaikka osa siitä onkin totta. Pääsyy lienee saarten kaltevat kalliot (ehkä joskus), satamalaitureilla ei viitsi harjoitella punasilmäisten naapureiden tuijottaessa (kokeiltu…molempia), vaikka ehkä olinkin hereillä aiemmin (harvoin). Veneen kannella voisi toki tasapainoilla, jos keinuisi samoilla jalansijoilla. Venemessuilla tuli todettua, ettei isommassakaan paatissa mahtuisi mattoa auki. Paitsi sitten 45+- jalkaisen lämpimällä tiikkikannella.

Mereenpulahdus toimikin herättävinä asanoina (joo, lämmintä) ja muutaman kerran istuin aurinkoisella kalliolla aaltojen liplattaessa pranan jammausta. Toimiihan se. Myönnän, että harjoitus syventää luonnostaan vahvaa kokemusta. Ainakin isopurjeen kakkosreivillä parimetrisissä aalloissa tehdyt nopeuskuohut laajensivat sydäntä ja hymyjä entisestään. Tulipa myös tarkkailtua mielen vaahtoja selkeämmin, kun viimeisen yön ukkosmyräkässä kello 2 yritin estää peräankkurin irtoamisen tuulen painaessa venettä poikittain kohti kalliota. Sateen salamoidessa, todellisen läsnäolevaa. Rauhoittele siinä sitten peiton alta pilkistävää silmäparia läpimärkänä kädet täristen. Taisi mennä toisin päin. Syksyllä voi rauhallisemmin keskittyä silmien lisäksi koko kehoon. Kaikin aistein.

Suurimmalle osalle meistä kaikki alkaa toisinpäin. Sehän mielen tehtävä on – urautua toistuviin sattumanvaraisiin ajatuksiin. Säännöllisen joogan myötä mieli liukastuu ajoittain tutuilta poluilta, tuiskahtaa läsnäolon ajattomuuteen, kokee jotain sanointavoittamatonta ennen tömähdystä arjen määrittelyverkkoon. Siinä sitten rimpuilemme juuri koettua muistellen, joskus takertuen. Onneksi hengitämme joka päivä. Sen onnistumisprosentit ovat huippuluokkaa.

Pattabhi Joisin mukaan astangajooga on 99% harjoitusta ja 1%:n verran teoriaa. Voimme lukea joogatekstejä, miettiä jalan asentoa ja tankata intopiukeina jännesäikeiden venymistä. Kuitenkin kokemus avaa sydämen ymmärtämään ilman sanoja. Alamme luottaa hengityksemme viisauteen, kykyymme aistia, mikä on meille hyväksi. Kuuntelemme hiljaisuutta sisällämme. Mieli yrittää (aikuis)lapsen tavoin kiukutella, jos se jää huomiotta. Kärsivällisesti keho odottaa vuoroaan lohduttaessamme mielen kimpoilua. Välillä tuuditamme ajatuksemme kirjaviisaudessa. Saatamme jopa inspiroitua unohtaen kuitenkin nopeasti, jollemme kylvä aistimaamme hengityksen muhevaan multaan.

Muistan, kuinka astangan alkukiihdytyksessä lainasin kirjastosta parikymmentä joogakirjaa. Selasin ja tavasin niitä. Ehkä oivalsin jotain. Ymmärsin kuitenkin jo aiempien keskittymisten kautta kokemuksen merkityksen. Oikotietä ei ollut. Oli hengitettävä, herättävä järkyttävän aikaisin, oltava lempeän sinnikäs, välillä vain härkäpäinen. Kuitenkaan en muista monenkaan joogatekstin säkenöineen. Yoganandan Autobiography of a yogi säväytti. Sitä lukiessani oivalsin kerettiläisesti, kuinka Jeesuksen ihmeteot olivat valaistuneen ihmisen kykyä vaikuttaa fyysiseen todellisuuteen universumin värähtelyä muokkaamalla. Rouvaherran uskollinen palvelija kun oli. Gurujin Yoga Mala on monelle perusteos, minulle enemmän kiinnostava luotaus joogaperinteeseen, jota Lino tarkasti dokumentoi ennen Petrin yksityiskohtaisia kirjoja. Hyviä inspiraation lähteitä, mutta eivät janon sammuttajia.

17 vuotta sitten luin Hessen Siddhartan leijuessani muutamassa kilometrissä Himalajan kirkkaudessa. Ehkä ohut vuoristoilma tai muut henkoset avasivat sydäntä jollekin korkeammalle. Tunnen vieläkin kahdeksan kilometrin vuorien hiljaisuuden soivan ympärilläni. Yötaivaalla aikuisten oikea sydänmuotoinen tähtikuvio. Ei siinä kirjoja tarvittu, mutta muutamakin sana painui syvälle. Törmäsin samaan kokemukseen lukiessani Peter Matthiessenin Snow Leopardia, jossa hän kuunteli hiljaisuuden kristallista sointia Tiibetin ylängöillä. Tunnistan tuon kauniisti resonoivan avaruuden. Löysin sen ennen astangahurahdusta myös Sogyal Rinpochen upeasta kirjasta Tiibetiläinen kirja elämästä ja kuolemasta, jota luimme tyttöystäväni kanssa ääneen. Hän rauhoittui lahjakkaasti uneen asti, kun itse jäin valveen ja nukahduksen bardo-välitilaan. Sydän muljahteli tyynyn ja universumin välillä.

Buddhan tarina johdatti luonnollisesti Dalai-Laman kauniisiin ajatuksiin. Oslossa ja Helsingissä  myös kuulin ne sydämen höristellessä kammioitaan. Harvoin kukaan vaikuttaa niin syvästi. Samoin buddhalaisuuden ja länsimaisen tieteen edustajien vuoropuhelu on värisyttänyt tuntosarvia, kun jo pitkään olen hakenut yhdistäviä tekijöitä. Meditaatioharjoitus näkyy selkeästi jenkkiterapeuttien Mark Epsteinin Going to pieces without falling apart ja Jack Kornfieldin A Path with heart- ja After the ecstasy, the laundry -kirjojen näkemyksessä tietoisen tyhjyyden merkityksestä henkilökohtaisten varjojen kohtaamisessa ja henkisen tien ansojen välttämisessä. Samoin David Bohmin kvanttifyysiset keskustelut Jiddu Krishnamurtin kanssa sinkauttivat mielen kosmiseen kaikkeuteen.

Joogahengityksen suuria sydäntahdistajia ovat olleet Lynne Mctaggartin Field ja Valerie Huntin Infinite Mind. Niissä tieteentekijät sukeltavat mitattavien energiakenttien kautta tietoisuuden vaikutukseen fysikaaliseen todellisuuteen. Tuttua tarinaa Secret- ja What the bleeb do we know? -leffojen taustalla. Joillekin tutkijoille vanhan materialistisen paradigman selitykset sotivat laajenevan tietoisuuden kirkastuvaa vaistoa vastaan. Samaa mitä voimme kokea hengityksen myötä arjessa, kun todellisuus ympärillämme tuntuu usein käpertyvän mukatyytyväisen tyytymisen tiukkenevaan solmuun. Ehkäpä Tollen Power of Now on monille tätä umpeutumista viiltävä terä.

Perimmäisten kysymysten äärellä hikoilin Pariisin kesässä 2006. Tartuin Charleyn kämpässä Conversation with God -kirjaan ja jatkoin tulevan älyllisen guruni Ken Wilberin A Theory of Everything -visioihin. Helteinen Luxembourgin puisto tuntui säteilevän kirkkaammin ja tuskin huomasin santarmin kohteliasta huomautusta paidattomuudestani: “Monsieur, tämä ei ole ranta vaan puisto?”. Mantelicroissanttien vahvistamina tajuntani laajeni hetkiin ennen ja jälkeen alkuräjähdyksen. Siihen kuinka rakkauden sysäys tiivistyi isoon pamaukseen, jonka kosmisessa keitoksessa materia kiteytyi tukemaan elämän kehittymistä, jotta tietoisuus voisi laajentua luomaan korkeammin värähtelevää elämää. Monen Wilberin teoksen jälkeen tajuan hänen uiskentelevan valasmaisen majesteettisesti kosmisilla valtamerillä imien sisäänsä kaiken silliparvimaisen tiedon ja purskautten ilmaan maailmankaikkeuden väreissä sädehtivän käsityksensä tietoisuuden loputtomasta evoluutiosta. Sitä hengitän syvään kesäkallioilla aaltomantrojen tahtiin muistaakseni tehtäväni täällä.

Toiset tykkäävät kävelyn rauhallisuudesta. Minulle matka Liisankadulta keskustaan tuntuu usein pitkältä tai aikaavievältä. Teen sitä talvella, joskus hyppään ohikolisevaan ratikkaan. Olen kuin tepasteleva lintu, hieman rauhaton, välillä liian hidas. Joo, onhan kävely mielen harjoitus, läsnäoloa ympäristön kanssa. Parasta se on suurissa kaupungeissa, meren rannoilla, ihmisten kanssa.

Fillari opettaa lentämään. Mieli tarkentuu, havaitseminen nopeutuu, selviytymisvaisto herää riskittömyyden pöhnästä. Aivoaallot tasapainoilevat ärsykkeiden ja läsnäolon välillä. Adrenaliini sekoittuu endorfiiniin reseptorien iskiessä kipinää. Hengitys valjastaa kaiken hetkellisyyden fuusioreaktioksi ennen vapaata rullausta pysähtyneeseen rentouteen. Paikasta toiseen siirtyminen tapahtuu kuin ajatuksen voimasta, välillä hitaasti, joskus terävästi. Kuitenkin jokainen hengitys satulassa on puhdasta santoshaa, syvää tyytyväisyyttä. Jopa silloin, kun ajoin hanskat märkinä +4-sateessa vastatuuleen värjöteltyäni sitä ennen pari tuntia veneen vesillelaskua odotellen. Lämpenin ja kotiportilla jo höyrysin. Kädet tosin vasta kuumassa suihkussa.

Fillarointi edistää tunnetusti hyvinvointia, säästää luontoa ja tekee kaupungista hiljaisemman. Helppohan sitä on nyt julistaa, kun ennen päristelin prätkällä Kaivariin ja pitkin mantuja. Oikeamielisyyden viitta on kevyt kantaa. Ostin juuri kolmannen polkupyöräni, kapearenkaisen sinkula-fixin. Turhaa, muttei tyhmää. Elämän yksinkertaistuminen näkyy vaihteettomuudessa ja lokasuojattomuudessa. Jokaisella pyörälläni on oma luonteensa. Vanha hybridini on leatherman-työkalu, monikäyttöinen ja iskunkestävä. Maantie-Trek on samuraimiekka, nopea ja osa käyttäjäänsä. Vaihteettomuus tuo uuden kokemuksen, kun mäkeen ei voi vaihtaa pienempää. Pitää vain nousta tangolle tanssimaan. Äärivenytystä keholle, keuhkoille myös. Kuin fileerausveitsi, herkkä ja tarkka.

Jooga ja fillarointi laajentavat tajuntaa. Ahimsaa voin harjoitella olemalla kiroilematta punkeville autoille tai hortoilevillle kävelijöille. Suhteeni satyan totuudellisuuteen paljastuu, kun satunnaisesti liu’un jalkakäytävää tai yksisuuntaista vastavirtaan punaisista valoista puhumattakaan. Jos nämä toimivat joogin edistyksen mittareina, niin painelen potkuhousuissa polvet ruvella. Ehkäpä opin fillarin satulassa liian luovan asenteen pranan virtaukselle. Nöyrin mielin opettelen aparigrahan kohtuullisuutta, niin matolla kuin kaduilla. Samalla kun putsaan mieleni pölyjä, yritän pitää fillarini vähemmän kuraisena, kehoni onneksi useammin.

Varmaankin astangan mattosidonnaisuus jättää kehoon liike-energiapotentiaalin, joka vapautuu ulkona liikkuessa. Kävely ja juoksu ei oikein maistu, ja Stadikalla uiminen on satunnaista polskintaa. Polkiessa voin antaa kaikkeni ja välillä vain huristella. Hymyilen asteyan epäitsekkyyttä ja joskus jopa annan jonkun ohittaa minut. Voima ja rentous samassa, kuin Patanjalin viittaus asana-harjoituksen tekemiseen. Matkalla linnut, tuuli, aurinko, sade, tuoksut. Kaikki muistuttamassa olemisen hetkistä. Kaikesta, mistä elämä muodostuu ennen arjen matrixia, joka saa monet meistä elämään kuin henkeään pidättäen. Satulassa polkimet hengittävät maapallon pyörimisen tahtiin. Silloin näen jo tähtiä.

Kurkatessaan ylös oppilas voi nähdä gurunsa osoittavan kuuta sormellaan. Moni jää tuijottamaan sormea autuaana. Siksi gurun on aika-ajoin hyvä tökkäistä oppilasta, jotta tämä muistaisi kuuhetken olevan joka päivä.

Muistan, kuinka astanga-mestari Pattabhi Joisin ensivierailu Helsingissä vuonna 2001 herätti suurta innostusta. Urheilusalillinen joogeja odotti jännittyneenä Gurujin saapumista ja noustessamme seisomaan 200 astangin kiitollisuus näkyi hymyissä. Olihan jooga lähettänyt meidät huikealle matkalle ja tässä me olimme matkanjohtajan vahvassa ohjauksessa. Hengitimme samaan tahtiin, vinyasat liitelivät hikisessä rytmissä ja jos ei, niin Gurujin napakka urahdus palautti ruotuun. Hymyillen ammensimme lähteestä. Rentoutuksen jälkeen kokeneemmat riensivät koskettamaan Pattabhin jalkoja, naiset saivat suukon. Ajattelin aluksi, että juupa juu, polvistumiset eivät ole juttuni. En ollut ainoa. Samassa kuitenkin matkin otsa lattiassa käsien liikkeitä hänen jaloistaan päähäni. Päästin irti ennakkoluulostani ja annoin mennä. Eihän tarvinnut pussata kuitenkaan. Riitti kun olin kiitollinen.

Pari vuotta myöhemmin harjoittelin Gurujin kanssa Mysoressa ja tunsin tuttua kunnioitusta hänen lähellä. Ei hänen tarvinnut avustaa, kun salillinen joogeja synnytti yhteisen kokemuksen keskittyneisyydellään. Kuitenkaan en osannut kutsua häntä gurukseni. En oikein kaivannut sellaista. Vilpitön arvostukseni oli riittävä tunnustus. Tunsin edelleen samoin hänen Helsingin visiitillään vuonna 2006. Kakkossarjan tempo palautti todellisuuteen hathajoogisista venyttelyistäni. Tiesin olevani alkutaipaleella. Toisaalta ei se ollut unohtunutkaan, koska olin harjoitellut Gurujin oppilaan Linon kanssa jo vuosia. Kehon ja ”Mielen” rajat olivat tuttuja. Joskus menin niiden yli, vaikka aita ei ollut matala. Eipä näyttänyt vihreämmältä toisellakaan puolella, paitsi naama. Linon lempeiden läpsäysten saattelemana koulin sisäistä guruani. Yritin tiirailla kuuta, pilvienkin taakse.

Linokaan ei ole guruni, voimakkaasti tunteva opettajani kyllä. Voimme jutella ruoasta, rakkaudesta, politiikasta – joogamaailman perusasioista siis. Olemme samalla kuumatkalla. Pranayama-mestari Tiwarin opissa olin vahvasti läsnä. Voin kuvitella tunteen kehittyvän syvemmäksi, kun tapaamme ensi vuonna hänen laskeuduttuaan Himalajan mökiltä. On helppo olla tuijottamatta hänen sormea, kun jälleen kerran tärkein työ tapahtuu sisäisen gurun kanssa arjessa. Sen kanssa onkin painimista, oikea kuuhulluinen molskimestari. Ei tarvitse luunappia herätäkseen. Kannustavaa naurua kylläkin.

Opettajat osoittavat meille päämäärän ja keinot. Egomme haluaisi jäädä tekemään manikyyriä opettajan sormelle, kaipaavat sen silitystä, kehrätä sen rapsutuksessa. Oikeat gurut tönäisevät matkaan. Voihan olla, että keskittymällä liikaa joogan asanoihin hoidamme vain sisäisen gurumme kynsinauhoja. Joogan tarkoitus saattaa silloin unohtua. Lopetetaan välillä sormiharjoitukset ja hypätään matolta kokemaan auringon ja kuun yhdistyminen niiden sanskritin merkityksissä – ha-tha yoga.

Aah, joogasta tulikin mielekkäämpää. Hylkäsin samalla paidan, kun märkänä rättinä se vain häiritsi liikkumista. Annoin hien virrata ja kuivasin pyyhkeellä kasvoja ja lattiaa, pääasiassa tässä järjestyksessä. Ehkä tiiviit pöksyt auttoivat hengitystäni avautumaan maailmakaikkeuden yin&yang-energialle. Saatoin intuitiivisemmin antautua harjoituksen viisaudelle, kun olin vähemmän alfa-uros ja enemmän ihminen, siten ehkä todellisempi mies. Naisten pöksyissä on joogafilosofista voimaa, jota Patanjalikaan ei ehkä tajunnut.

Käytännöllisyys sanelee joogin vaatteet. Kun kuviteltu trendilaji muuttuukin hieksi, niin kaikki keskittymistä lisäävä otetaan käyttöön. Vaatteet eivät saa roikkua, hangata tai painaa. Kehon kosteus on saatava haihtumaan. Varsinkin Intiassa tiristetään mittavia hikimääriä, joten ei tulisi mieleenkään harjoitella puuvilloissa. Tosin viime reissulla piipahdin Sivananda-ashramissa ja tajusin, kuinka tylsää on tehdä harjoitusta peittävän paidan ja housujen kanssa. Kun kuulemma kehon muodot eivät saisi eksyttää henkisellä polulla. Sivanandisteilta ei taitaisi onnistua Houtskarin leirin kimppasauna. Astangeja ei turha häveliäisyys sido, vaan mitä vähemmän yllä sitä parempi. Ainakin miehillä. Stadin naisjoogeilla eivät mikroshortsit ole yleistyneet, vaikka suuressa kaupungissa rapakon takana olen todistanut erään yoginin niitä ostaneen. Eivätpä päätyneet salille saakka. Aikoinaan Pariisissa niitä pyllähti vastaan jo pari.

Säännöllinen astangaharjoitus avaa kehon lisäksi mieltä. Itsetuntemuksen kehittyessä jotkut huomaavatkin pukeutuvansa peittävien vaatteiden sijaan itsensä kokoiseksi. Se voi tosin närästyttää joitakin, kun joogi ei osoitakaan joogaan ihanteellisissa mielikuvissa liitettyä nöyryyttä ja vaatimattomuutta. Suomalaiseen henkiseen dna:han kuuluu joukosta erottautuvien arviointi ja joogitkaan eivät ole tästä täysin vapaita. Muotimetropoleissa viihtynyt joogahurumme Petri on jopa kehdannut puhua vaatteista lehtien sivuilla, vaikka kuvissa hän onkin ilman niitä. Mitä ihmettä, eikö jooga nitistäkään meidän luovuutta ja leikittelyä? Saattaahan olla, että astanga avaa meitä iloitsemaan kehostamme hengen kotina ja moni joogi kokee rentoa iloa pukeutuessaan rohkeammin. Ainakin itse virnistän vetäessäni Barcelonasta ostetetut saappaat jalkaani ja tuntiessani hierovan tärähtelyn kantani alla. Tai kun heitän päälleni puoli vuosisataa painavan nahkarotsini. Hyvä ryhtiharjoitus, pyhästä lehmästä tietenkin.

Ei taida olla poissulkevaa, jos joogit ostavat merkkivaatteita itsetuntemuksen matkalla. Joogavaatteissa pranan tuotemerkki on hallinnut Stadin joogakaupan tarjontaa ja maailmaa kiertavät joogalentäjät löytävät uusia brändejä. Chicagossa sain Lululemonin työntekijältä lahjaksi housut ja paidan palautteen antamiseksi. Opin nopeasti jenkiksi ja annoin sen positiivisena, vaikka miesten harjoitushousujen kuminauha ja kangas olivat liian tukevat ja lahkeet jälleen liian pitkät. Sain kuitenkin 15 minuutin kuuluisuuteni butiikissa käydessäni. Siispä edelleen tyytyväisenä venyttelen naisten Puma-juoksuhousuissa. Laadulla on tietenkin merkitystä, kun hiki ja pesut haastavat materiaalin. Aikoinaan Houtskarin retriitillä oli myynnissä intialaisia uimahousuja miehille, jotka suurin piirtein hajosivat orgaanisesti osiin veden kosketuksesta. Ne olivatkin toimivampia hellemyssyinä kuumalla laiturilla katkeamattoman 11 aurinkopäivän aikana. Tosin ne päässä ei prana virrannut, joten niistä ei tullut kestävää hittiä. Onneksi sauna ja meri palauttivat alastomaan todellisuuteen. Pöksyittä paras.

Haara-asennossa varpaasta tarttuminen saa nivelet ja lonkat naksumaan. Hengityksen ääni hiljenee. Kaikki keskittyminen tuntuu olevan tasapainossa ja jäsenten ojentamisessa. Osa heistä on ehkä unohtanut hengittää. Kävelen oppilaalta toiselle avustaen kevyesti. Vain pieniä sormenpääkosketuksia. Joillakin avautumisen äänet kuuluvat hentoina napsahduksina. Kuin näppäilisi eläviä soittimia. Uusi vuosi on tuonut kehot viritykseen.

Vuoden alku on täynnä lupausta. Joillekin se on luopumista: tipaton, sokeriton, jopa kahviton. Toiset haluavat kokea uutta kuten ystäväni Jocke Tallinnassa, joka kokeilee raakaravintoa 30 päivän ajan: www.ashtanga.ee/jockes-blog/. Kaikilla on kuitenkin halu löytää jotain, ehkä parempaa. Moni on uskaltautunut joogasalille. Oli hauska palata opettamaan uusia astangeja mielen löytöretkelle. Alkeiskurssilla ei ehkä kannata puhua liikaa ajatusten virrasta ja sydämen aaltoilusta, vaan ensin on opittava tutustumaan lihaksiin, jänteisiin ja luustoon. Siihen tarvitaan hengityksen voitelua, jotta he selviytyisivät ajatusten pyörteissä. Astanga on mielen koskimelontaa.

Mitä jooga voi sitten luvata? Astanga on niin monipuolinen kehon hyvinvointiharjoitus, ettei siitä voi erotella erityistä mainitsematta toista. Lista olisi pitkä ja tästä löytää Yoga Journalin asiantunti-jalääkärin kattavan litanian joogan yleisistä vaikutuksista: www.yogajournal.com/health/1634. Astangan viisaus piilee rauhoittavassa ja keuhkoja avaavassa ujjayi-hengityksessä. Siitä lähtee rullaamaan terveyttä uhkuva ketjureaktio, joka heijastuu koko elämään. Varsinkin joogatauolle jääneet kertovat, miten hengityksen ja asanoiden vaikutusta jää kaipaamaan. Itse tunnistan sen myös, kun aamuisen pranayaman vuoksi teen ”vain” seisomasarjaa. Vaikka on rentoa tehdä lyhyempää harjoitusta, niin samalla iso kissaeläin sisälläni kuolaa pitkän, jokaisen jänteen ja säikeen virittävän lämpimän venytyksen perään. No, hyvä mielen harjoitus hyväksyä tilanne, vaikka välillä soimaan itseäni löllöilijäksi. Ainahan voisin herätä aikaisemmin, just joo.

Toivon sydämestäni, että uudet joogit jaksaisivat kokeilla astangaa tarpeeksi kauan, jotta he tuntisivat sen vaikutukset. Kestää hetken ennen kuin keho alkaa avautua vuosien  tiivistymistä. Jo koulussa alkaneet röhnöttäen istumiset, vähemmän praaniset ruokavaliot, tunne-elämän mollivoit-toiset jenkkakahvat tai velvollisuudentuntoiset itsensä unohtamiset ovat varastoituneet solutason värähtelyyn matalina taajuuksina. Uudelleenviritys vie aikansa. Salilla kaikuu ‘vähitellen, pikkuhiljaa’ -mantra. Toivottavasti  jo lyhyt joogakokemus antaa keholle uuden soinnin ja mielelle kirkkaamman taajuuden. Varsinkin kun aloittaa säännöllisen mysore-harjoittelun, niin voi kokea syvempää merkitystä. Hengityksen seuraaminen omaan tahtiin kesyttää mielen kehon tuntemuksiin. Ja siellä rauhallisissa venytyksissä pulpahtelee hiljaisia hetkiä, jolloin kaikki on lämpimän hikistä läsnäoloa. Kun oma keho tuntuu liikkuvalta henkäykseltä, joka puhaltelee ajatuksen pilviä tahtonsa mukaan. Silloin solujen hertsi-sinfonia soi kauniisti koko päivän. Lupaus täyttynyt hetkeksi…

Kieli keskellä suuta käännän rattia tallettaen jokaisen lumitykkyisen puun sydämeeni. Hikinihkeä iho on vain muisto, kun huokoset käpristyvät pitämään lämmön sisällä ennen saunan armahtavaa kosteutta. Sielun maisemaa hehtomitalla.

Kun maailmalla on tarpeeksi kauan, niin kotiinpaluu voi sujua yllättävän rennosti. Runsaan kahden kuukauden pranayamat ja astangat tiivistivät läsnäolon hetkiä. Oli hienoa viettää aikaa tuttujen ja uusien joogien kanssa. Kaikkea ei tarvinnut selittää. Harjoitukset veivät meidät yhteiselle matkalle. Olimme hetken auki maailmoissamme, jaoimme kokemuksemme. Tunsin samaa Annankadun sunnuntaimysoressa, kun tallustelin avustamassa joogeja. Keskittynyt energia hallitsi harjoitusta. Olisin voinut kävellä ympäriinsä koskettamatta kehenkään. Kiitollisena tunsin joogien läsnäolon. Hengittelin samaan tahtiin.

On haastavaa tuoda tuliaisena uusi harjoitus. Intiassa halusin juurruttaa pranayaman osaksi arkeani ja Tiwarijin vahvassa energiassa se oli helppoa. Kovalamilla oli jo tiukempaa istua hengittämään ennen Linon aamuviiden astangaa. Vailla tunnontuskia lyhensin pranayamat 20-30 minuuttiin. Ajattelin klo 4 heräämisen olevan tarpeeksi urheaa. Kotona Liisankadulla kaikki on toisin. Nyt otetaan joogista mittaa. Herääminen ei tuota ongelmia, kun ei ole kiire. Olen päättänyt uhrata asanoita pranayaman alttarille. En säntääkään shalan lämpöön, vaan sytytän kynttilät, suitsutan kuivattua salviaa ja puen villaa ylle 100-vuotiaan asuntoni talvisessa raikkaudessa. Aika lämmittää keho muutamalla sadalla pallean kapalabhati-pumppauksella.

Tietysti mieli yrittää jekkunsa runsaan tunnin harjoituksen aikana. Lasken sekunteja eri tekniikoissa ja yritän pitää juuri- ja kurkkulukon vahvoina hengityksen pidätyksessä. Käytän keittiön kovaäänistä kelloa metronomina. Se tuo ryhtiä harjoitukseen. Suitsen mieleni urputusta, joka hakee mahdollisuuksia tekosyihin. Asanoita tehdessä on helppo tuntea kehon lämmin venytys ja antaa liikkeen hiljnetää mieltä. Lyhytkin harjoitus on onnistumiskokemus. Entä sitten istuessa? Hengittäessäni yritän luottaa oppimaani ja tuntea energian kehossani. Tunnistan, kuinka mieleni kysyy, onko tässä järkeä, missä näkyy hengityksen tuloksellisuus, mitä jos se ei vaikuta, entä sitten vaikkei, eikö 10 kierrosta riitä 15 sijaan. Silloin tiedän olevani oikealla polulla. Hengitän mieleni aaltoilun tuolle puolen. Hetkittäin kellun hengityksen pidätyksen painottomuudessa. Jokainen sekunti tuntuu rauhalliselta. Senhetkiseltä.

Tietenkin kaipaan pitkiä höyryäviä asanaharjoituksia. Kovalamilla tein niitä muutaman viikon sydän kylläisenä. Kehon rajojen tunteminen kouraisee syvältä, sielu värisee vielä pitkään. Varmaan endorfiinit ja vastaavat ovat ruokkineet mieleni synapsien kipinöiviä yhteyksiä. Ehkä asanoihin addiktoituneet aivokerrokseni huokailevat pettyneinä, kun istun paikallani vahvassa kumbhakassa. Tai ehkä ne ovat vain kateellisia uusille maisemille mieleni horisontissa. Vinkkaan epäilyksille silmää, suljen sieraimeni tiiviisti ja seilaan pranan löytöretkiin. Luvassa hyvää tuulta ja huuruisia hengityksiä…

Astangaheimon kokoontuminen Etelä-Intian Kovalamilla on kokonaisvaltaista hoitoa. Joulun jälkeen meitä on jo 110-120 jookia tiristämässä hikeä maestro Linon aamuissa. Väen lisääntyessä  ensimmäisen ryhmän aloitus on aikaistunut vartin yli viiteen. Silloin lähitemppelien aamumantrat ovat alkaneet, moskeijan rukouskutsu erottuu kauempaa, eri linnut avaavat ääntään. Selkeimpänä väreilee kymmenien joogien ujjayi-hengitys, joka sekoittuu vaimeaan aaltojen kohinaan. Joogien itsehoitolaitos on auki muutaman tunnin. Onneksi maestron ei yksin tarvitse kaitsea koko sessiota, vaan häntä avustavat Rooman ja Milanon opettajat. Ja pari stadilaista, Magnus ja minä. Tuleepahan todistettua, että myös avustaessa hikoilee valtoimenaan, vaikka oman harjoituksen aikana luulen antaneeni kaikkeni. Paita olisi vitsi. Se painaisi pari kiloa.

Kovalam hoitaa koko kehon. Itselläni astangaa seuraa yleensä hedelmäsalaatti ja tomaatti-oottapam, joka näyttää intialaiselta pizzalta, kun riisijauholätyn päällä on tuoretta tomaattia. Dippaan käsin lätyn palasia kolmeen chili-kookos-kasviskastikkeeseen. Mehuina vaihtelevat papaija, punainen banaani&rypäle, porkkana&omena&inkivääri. Ravintola Suprabhathamin omistaja Krishna hioo suomen taitojaan huutelemalla kukkuluuruuta. Harjoitus kiihdyttää ruokahalun. Onneksi lounas ja illallinen ruokkivat makuhermoja lisää, nam.

Aamiaishieronnan jälkeen moni astangi suuntaa ayurvedisiin hoitoihin, vaikka vahvan astangan kanssa se voi olla joillekin liian vahva kokemus. Suurin piirtein kehoni tuntien olen kuitenkin joka vuosi antanut Dr. Panickerin räätälöidä sopivan hoitojakson. Tänä vuonne se kesti 12 päivää. On aina yhtä eksoottista maata alasti tatamilla kattoköydestä pitelevän hoitajan jalkojen antaessa vahvaa mankelointia. Öljyhierontojen lisäksi minua on töpötelty kuumaan monen öljyn sekoitukseen upotetuilla 30 yrttiä sisältävillä pusseilla. Niillä on höyrytetty myrkkyjä kehosta ja vahvistettu hermoratoja. Seuraavaksi uiskentelin lämpimässä riisimaidossa yrttipussukoiden levittäessä valkeaa kelmua iholleni. Olin suuri niljakas vauva. Puolta kääntäessä piti varoa, etten pudonnut hoitopöydältä. Lopuksi sain muutaman päivän yrttisoppaa otsani päällä roikkuvasta ruukusta. Hyvin rauhoittava kokemus tuntea lämpimän nesteen valuvan otsalta päälakeen. Muutama rento korahdus kuuluu asiaan.

Kaikkien aistien hoidoissa ruokailut hierovat myös sydäntä. Sosiaalisissa herkutteluissa jaamme menneen vuoden ja otamme vastaan uuden. Unohdamme ajan, kellumme irti arjesta. Välillä mietimme, mikä päivä on. Tai minkä kakun söisi jälkkäriksi. Joulupäivän perinteisellä lounaalla lähes 100 astangia pursuu jaettua iloa. Joidenkin kanssa olen jakanut kokemusta vuosien ajan. Toisten kanssa olen sukeltanut aalloissa olkapäät kolisten kohti rantaa. Meri on minulle yhtä tärkeä kuin jooga. Ainakin vietän aalloissa saman ajan kuin matolla. Vahvojen aaltojen energisoiva vaikutus on mahtava. Myös ruokahaluun. Kovalamin arjessa kokemus syntyykin monipuolisesti kehon kautta. Hiki, öljyt, meri hierovat ihon. Maut voitelevat kehon. Yhdessäolo tiivistää kaiken täydelliseksi  hoitoyhdistelmäksi. Dr. Sami määrää sitä kaikille.

Tunnen ilmavirran kurkussani ja annan keuhkojen täyttyä piripintaan. Suljen toisenkin sieraimen tiivisti ja painan leuan kohti laajentunutta rintakehää. Lasken rauhallisesti sekunteja ja kuuntelen. Kuin kelluisin painottomuudessa. Happirikkaat verisolut kiitävät ympäri kehoa palaen hetki hetkeltä hiilidioksidiksi. Alan tuntea halua hengittää ulos, jotta voisin hengittää sisään. Rentoudun ja koulin aivojani tahtoni alaiseksi. Menossa aamun ensimmäiset minuutit Tiwarin ohjauksessa. Edessä runsas tunti sekunnintarkkoja hengitystekniikoita.

Alan oivaltaa, kuinka vahva harjoitus pranayama on. Kaiken perusta on hengityksen pidätys, kumbhaka, yhdessä lantio- ja kurkkulukon (mula- ja jalandhara bandha) kanssa. Sisäänhengityksen, pidätyksen ja uloshengityksen suhde on 1:1:2 tai 1:2:2, joskus jopa 1:4:2. Kun suljen bandhat, niin olen tiivis paineistettu paketti. Tarkoituksena on ohjata selkärangan tyvessä uinuva universumin prana-energia ylös kohti päälakea. Opettelemme siis vetämään johtoja maailmankaikkeuden verkkovirtaan antamalla aivoillemme lempeää sähköshokkihoitoa. Ylittääksemme mielen ja egon rajoitukset. Astangassa olen oppinut hengittämään keskittyneesti sisään ja ulos. Nyt opin olemaan hengittämättä. Olemaan läsnä kehon tuntemusten ja mielen jekkujen kanssa. Eräänlaista meditaatiota siis.

Kaivalyadhamassa kuulemme kaiken hengittämisen maailmasta. Solujen happi- ja hiilidioksiditasojen suhdeluvuista sukellemme pranayama-terapiaan astman ja diabeteksen hoidossa ennen kun meditoimme vierailevan swamin kanssa tietoisuutemme universumin sieluun. Mestarimme Tiwarin sydäntä avaavan opetuksen päämäärä ei ole vain terveys, vaan pyrimme saavuttamaan sen, jotta nousisimme korkeammalle. Pitää vain oppia tunnistamaan mielen painolastit ja egon ankkurit. Laajentuaksemme sisällämme olevaan äärettömyyteen. Samoin on asanoiden kanssa. Teemme niitä ollaksemme vahvempia ja puhtaampia pranan virtaukselle. Sydänhierontaa kaikilla tasoilla. Tuntuu tärkeältä oppia sitä mestarin valvovan silmän alla, jottemme paineista sydäntä kramppiin ja sisäelimiä solmuun. Ettei päätäkään pakottaisi.

Neljän viikon pranayamat lähestyvät loppuaan. Tunnen suurta kiitollisuutta Tiwarin opetusta ja instituutin perinnettä kohtaan. On ollut hienoa tuntea hänen mantrojen ja opetuksen värähtelyt kehossani. Luottavaisena olen antanut hänen tunnistaa pulssistani harjoituksen vaikutukset. Olemme eläneet rennon säännöllistä elämää ravitsevan joogiruoan ja Cooper’sin herkkufudgen kanssa. Lonavlassa olemme ostaneet hedelmämme, käyneet räätälillä ja kränänneet intia-sim-korttien kanssa. Eilen viimeisenä lauantaina ahdoimme itsemme täyteen mahtavia herkkuja paikallisissa kimallushäissä. Ennen kaikkea olen tutustunut upeisiin ihmisiin ympäri maailman. Kaikkia meitä tuntuu yhdistävän sama tarve kehittyä todellisemmiksi itsemme kanssa ja avautua kaikkeudelle.

Loppukevennyksenä kömpelö vertaus: joogi on kuin kehon uudisraivaaja, joka raivaa asanaharjoituksen avulla metsää ja pöpelikköä peltojen tieltä. Siihen tarvitaan yaman rehtiä luontosuhdetta ja niyaman tyytyväisyyttä käsinkosketeltavaan ja sydämenhavaittavaan. Asanat saavat mielen kivet ja sydämen kannot lentämään, keho möyhentyy kasvun alustaksi. Hiki päässä mantroja laulaen joogi kaivaa ojia energian virtaukselle, tuntee iloa vailla syytä, luottaa itseensä, unelmoi. Kuitenkin maaperä odottaa kasvua. Mistä kasteluvesi? Hengitystä säädellen joogi kaivautuu syvemmälle maahan. Henkeään pidättäen hän iskee veden luo. Virtaava prana saa kehon kukoistamaan. Sydämen aurinko turvaa kasvun, mieli toimii puutarhurina, sielu on hetkessä. Työstähän se käy, toisinaan rikkaruohojen nyppimistä, sadepäiviäkin. Silloin voi hengittää kevyemmin.

Annan veden täyttää vatsaani ja tunnen sen pinnan kohoavan. Naapuri on alkanut liikuttaa letkua edestakaisin nenän ja suun kautta. Nielaisen viimeiset pisarat ja nojaan rennosti lavuaarin ylle. Työnnän sormet kurkkuuni ja aloitan tavallisen päiväni Lonavlassa, Intiassa.

Kaivalyadhama on Intian vanhin joogainstituutti, jossa tehdään tieteellistä ja filosofista tutkimusta joogan vuosituhantisesta perinteestä. Swami Kuvalyanandan vuonna 1924 perustama keskus on julkaissut lukemattomia tuloksia hengitys- ja asana-harjoitusten fysiologisista vaikutuksista rakentaen siltaa kokemuksen ja nykytiedon välille. Viime vuodet toimintaa on johtanut pranayama-mestari Tiwari, jonka energisessä opissa olen hengittänyt syvempään kuin koskaan.

Harjoittelemme hengitystekniikoita kaksi kertaa päivässä, minkä lisäksi teemme rauhallisia asanoita iltapäivisin. Täällä astangajooga on vain yksi traditio muiden joukossa, joten ehtiäkseen harjoitella meitä on aamuviiden jälkeen muutama intoilija kohisemassa ennen ensimmäistä sessiota Tiwarijin kanssa. On hienoa lopetella auringon noustessa kukkuloiden takaa. Tavallaan tämä on joogalomaa asanoista, koska teen lyhyttä sarjaa. Sitäkin enemmän sukellamme kehon eri järjestelmiä puhdistaviin kriya- ja pranayama-tekniikoihin.

Tuntuu luonnolliselta olla aloittelija, koska toivon juurruttavani arkeeni säännöllisen harjoituksen. Olen usein pohtinut astanga-pranayaman jo alkuvaiheen voimakkaita bandha-lukkoja ja hengityksen pidätystä, ja ajatellut tekniikan olevan ehkä liian vahva aloitus joogien pranayama-tiellä. Kerettiläisesti olen epäillyt sen jopa olevan kynnys monen säännölliselle harjoitukselle, vaikka itse olenkin tuntenut sen suotuisat vaikutukset, jos espressojen vähentäminen luetaan sellaiseksi. Innostava opettajamme Tiwariji on sormi viuhuen painottanut pranayaman tärkeyttä, koska sen avulla voimme koulia aivojen ja kehon ei-tahdonalaisia hermoratoja entistä enemmän hallintaamme. Säännöllinen harjoitus kuulemma näkyy mielen poukkoilun vähenemisenä ja persoonan muutoksena. En kysynyt, kuinka monen vuosikymmenen päästä. Luotan hänen kokemukseensa.

Kehon harjoitusten lisäksi meillä on ollut ilo tavata instituutin muita opettajia, jotka ovat luennoineet pranayaman ja joogan fysiologis-psykologisista puolista. Samalla olemme saaneet aimo annoksen joogafilosofian vuosituhantista perinnettä lainauksina Patanjalin joogasutrista, Yogapradipikasta, Gitasta jne. Näin olemme yhteydessä joogan kaikkien osien kanssa, ettemme vahingossakaan kuvittelisi sen olevan vain fyysinen asentoharjoitus. Alkaakin tuntua, että olen  kokematon asanaeläkeläinen, kun vasta vuosien asanapyllistelyn jälkeen yritän vahvistaa myös muita osa-alueita.

Toisaalta muistutan itseäni, kuinka fyysinen astangaharjoitus on ollut upea tapa puhdistaa ja vahvistaa kehoa entistä hienovaraisemmalle maailmankaikkeuden prana-energian virtaamiselle. Monelle riittää lisääntynyt keho- ja itsetuntemus sekä terveyden koheneminen. Toisille taas joogapuu antaa monta oksaa kiipeiltäväksi, mikä tukee elämänmittaista kehittymistä tietoisemmaksi itsestään ja todellisuudesta. Kukaan ei vaan kertonut, että se käy työstä, joten chantaten työtäin teen. Siispä työnnän sormet kurkkuuni ja annan vatsalaukkua puhdistavan kirkkaan limaisen suolaveden ryöpsähtää lavuaarin. Hetken olen puhtaampi ja hyvin, hyvin läsnä.