Kirjallisuusblogisti Ville Niittysen TOP-3

Ville Niittynen on toiminut Umamissa yli kaksi vuotta kirjallisuusblogistina. Hänen kolme parasta lukemaansa käännösromaaniaan ovat kaikki Keltaisen kirjaston kirjaa.

1. Sarah Waters: Vieras kartanossa (Tammi 2011)

2. Colm Toibin: Brooklyn (Tammi 2011)

3. Orhan Pamuk: Hiljainen talo (Tammi 2011)

Lue lisää Blogistanian Globalia -äänestyksestä. Blogistanian Globalia -logon on suunnitellut Marja-Leena Liipo.

Yhteiskunta on yhä jakautuneempi. Muurit eri sosiaaliluokkien, sukupolvien, sukupuolien, uskonnollisten ja poliittisten ryhmien välillä ovat käymässä korkeiksi. Muukalaisviha ja erilainen fundamentalismi kukoistavat, kynnys väkivaltaan turvautumiseen näyttää madaltuvan, henkinen taantumus leviää.

Pamuk on luonut upeita henkilöhahmoja. Heidän maailmansa ovat pieniä ja ymmärrys oman maailman ulkopuolella olevia maanmiehiä ja –naisia kohtaan pientä. Tarvittaisiin suvaitsevaista yhteisöllisyyttä sen sijaan, että keskinäinen viha, kateus, halveksunta, ylimielisyys ja kylmäkiskoisuus vallitsevat.

Toiset heittäytyvät täysillä kerskakulutukseen, talouskasvun ja kaupallisuuden tarjoamiin nautintoihin sekä ulkomaisten vaikutteiden ihannointiin ja matkimiseen. Heille kyse on vapaamielisestä ja edistyksellisestä länsimaisesta kulttuurista, mutta toisille vain tapainturmeluksesta ja omien juurten hylkäämisestä.

Konkreettinen näyttämö, millä kaikki edellä mainittu vastakkainasettelu kiteytyy, on pienen rantakaupungin ja suosituksi tulleen lomakohteen uimaranta. Bikinit, banaani-veneet, diskot, huvijahdit eivät ole kaikkien mieleen, mutteivät myöskään kaikkien saavutettavissa.

Hiljainen talo on myös yhden suvun surullisen kaunis tarina. Liikutaan neljän sukupolven mukana, aloitetaan köyhästä kalastajakylästä, josta lopulta kehittyy rantalomakohde. Jotkut suvun jäsenistä ovat oppineita, toiset kouluja käymättömiä palvelijoita ja arvanmyyjiä. Yksi haaveilee Amerikasta, toinen Turkin nykyaikaistamisesta tieteen avulla, kolmas vannoo perinteisen islamin nimeen, neljäs on kommunisti. Suvun nuoret poikkeavat toisistaan monessa suhteessa, mutta yksi asia heitä yhdistää: omien vanhempien häpeäminen.

Pamukin viimein suomeksi käännetty varhaisteos on vaikuttava ja upea kirja. Hiljainen talo puhuu ajankohtaisista asioista toisaalta kovalla äänellä mutta samalla myös kauniin pienieleisesti.

Arvonta

Istanbul vai Alaniya? Kaikkien tammikuun 2012 loppuun mennessä arvomme yhden Hiljainen talo -kirjan.

Kirjan voitti nimimerkki mansku. Lämpimät onnittelut!

Marilynin Maf on äärimmäisen fiksu ja kultivoitunut koira. Erityisen hyvin se on perillä maailmankirjallisuudessa esiintyvistä viittauksista koiriin, samoin kaikesta, mitä suurmiehet ja –naiset ovat koirista sanoneet. Koira-sitaatteja on haettu monelta suunnalta, liikutaan Platonista Trotskiin ja Freudista Dostojevskiin. Kyseiset viittaukset tuntuivat hieman päälle liimatuilta mutta ehkä esimerkit Maf-hauvan laajasta kirjallisesta sivistyksestä ovat koiraihmisten mieleen.

Eläinten hyvinvointi noin yleensä ja lemmikkien monipuoliset roolit ihmisen egon jatkeena, sydänystävänä, koriste-esineenä, ilonaiheena kömpivät kirjan sivuilta lukijan alitajuntaan kuin varkain. Ihan hyvä saavutus sinänsä.

Todellista Marilyn Monroeta taitaa olla mahdoton enää tavoittaa. Niin paljon legendaa ja sadunhohdetta häneen on vuosien mittaan tarttunut. O’Hagankaan ei onnistu tavoittamaan Marilyniä kovin syvästi tai uskottavasti, tämä jää ulkokohtaiseksi ja etäiseksi hahmoksi, vaikka on romaanin päähenkilö. Sen sijaan teoksen sivuhenkilöiden kuvaus on onnistunutta. Muun muassa Frank Sinatra, Natalie Wood perheineen, Kennedy-klaani ja Marilynin psykiatri Tri Kriss tuodaan lukijan ulottuville onnistuneesti. Ja kyllä Marilynistakin jotain tavoitetaan, mutta ei niin paljon kuin lukija varmaan haluaisi.

Kirja kertoo Marilynin viimeisistä vuosista. Noihin vuosiin sisältynyt draama ja tragiikka eivät tule kuitenkaan erityisen vahvana esille. O’Hagan on halunnut pitää romaaninsa kaikesta huolimatta kepeän lennokkaana. Se on hieman ristiriitaista, koska tarinassa silminnäkijänä ja kertojana toimii ihmisen paras ja herkin ystävä, koira, joka kykenee lukemaan emäntänsä ajatukset ja mielenliikkeet. Siltä olisi irronnut syvempääkin henkilökuvaa.

Arvonta

Mikä on sinun suosikkilemmikkieläimesi? Kaikkien tammikuun 2012 loppuun mennessä vastanneiden kesken arvomme yhden Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe -kirjan.

Arvonnan voitti Vesku. Lämpimät onnittelut!

Don DeLillon Omegapiste ja Paul Austerin Sunset Park kuvaavat vaikuttavan suorasukaisesti tämän päivän Amerikkaa. Sitä kansakuntaa, joka on finanssikriisin ja Bushin terrorismin vastaisen sodan jäljiltä hyvin surullisessa tilassa.

Omegapisteessä tv-toimittaja on tekemässä henkilökuvaa ja -haastattelua Pentagonin entisestä pääideologista. Sunset Parkissa päähenkilö Miles Heller siivoaa Floridassa työkseen asuntovelkojensa alle uupuneiden ihmisten jäljiltä tyhjiksi jääneitä asuntoja. Amerikkalainen unelma on romahtanut, Fannie Maen ja Freddie Macin vaikeuksiin ajautuneita asiakkaita riittää. Kirjan jälkipuoliskolla Miles muuttaa New Yorkiin ja liittyy talonvaltaajien kommuuniin.

Omegapistettä ja Sunset Parkia yhdistää myös se, että onnettomuus tuntuu vaanivan nurkan takana alituiseen kenen tahansa tavallisen mattimeikäläisen arjessa. Tässä kohdin ei ole kylläkään kyse mistään maan harjoittaman politiikan ikävästä sivutuotteesta, vaan ylipäätään ihmiselämän arvaamattomuudesta ja hauraudesta.

Molempien DeLillon ja Austerin tavaramerkkinä on tekstin muuttuminen aina välillä yhtäkkiä rujoksi, suorasukaiseksi, reaalisuudessaan suorastaan etovaksi. Pitkät pätkät teksti soljuu kauniina ja pehmeänä, sitten yhtäkkiä lukija laitetaan rajusti kasvotusten jonkun lähes luotaantyöntävän asian kanssa. Kuvaus ja kieli raaistuvat hetkiseksi.

Omegapiste on lyhyt romaani. Henkilöt eivät ole siinä niin tärkeitä ja mietittyjä kuin abstraktit ajatukset ja ideologiat. Sunset Parkissa henkilöhahmojen rakentamisessa on sen sijaan nähty vaivaa. Miles, hänen perheensä ja ystävänsä ovat uskottavia hahmoja, he kantavat kukin mukanaan rikasta ja monipolvista henkilöhistoriaansa.

Omegapiste on syvästi filosofinen kirja. Pentagonin pääideologin aivot ja tietämys ovat huippuluokkaa. Elämänhalu ja usko ihanteisiin ja tulevaisuuteen ovat sen sijaan häneltä kadonneet. Hän uskoo, että ihmiskunta on saavuttamassa omegapisteen; ajan jolloin halu inhimillisyyteen on ammennettu loppuun. Ihmiset haIuavat sen sijaan olla kiviä pellolla, olla vain fyysisesti olemassa. Sanotaan, että tieto lisää tuskaa. Ehkä ihminen ei jaksa tietoyhteiskunnan tietoähkyn keskellä muutoin kuin sulkemalla silmänsä ja tajuntansa?

Omegapiste (Tammi 2011)

Arvonta

Uskotko, että kommuuni-asuminen sopisi sinulle/perheellesi? Kaikkien joulukuun puoleen väliin mennessä vastanneiden kesken arvomme sekä yhden Sunset Park että Omegapiste -kirjan.

Voittajat

Arvonnassa voittivat nimimerkit akas ja lumityttö. Lämpimät onnittelut!

Huimaus sisältää neljä erilaista kirjoitusta. Kuuluisa kirjailija on pääosissa kahdessa: Stendahlin mukana kuljetaan ristiin rastiin Po-joen laaksoa, Kafkan kanssa matkustetaan Garda-järvelle. Näitä kertomuksia oli miellyttävä lukea ja edellä mainitut Sebaldin vahvuudet pääsivät vahvana esiin.

Kahdessa muussa kirjoituksessa liikutaan niissäkin Pohjois-Italiassa. Niissä Sebald kertoo minä-muodossa omasta elämästään. Hän on henkisesti huonossa kunnossa ja matkustelee tutuissa paikoissa mieli levottomana. Myös Alppien pohjoispuolella, kotiseudulla Baijerissa, käydään. Matkalaisen ajatukset harhailevat ja sekoittuvat muistoihin aikaisemmista matkoista samoihin maisemiin. Baijerissa viivytään lapsuusmuistoissa ja palautellaan mieliin kotikylän ihmisiä kohtaloineen. Teksti vaikuttaa paikka paikoin omituiselta tajunnanvirralta ja irrallisen pinnalliselta. Paikkojen ja ihmisten analysointi on kuitenkin korkeatasoista, Sebald osaa kirjoittaa ulkopuolisen näkökulmasta.

Mielen epätasapaino ja huimauksesta kärsiminen yhdistävät kaikkia neljää tarinaa. Myös maantieteellisesti liikutaan samalla alueella. Sen kummempaa varsinaista punaista lankaa tai yhdistävää tarinaa en kirjasta kuitenkaan löytänyt. Itselleni Pohjois-Italia on kovin tuttua ja tärkeää aluetta. Siksi viihdyin kirjan parissa. Jos moista sidettä tapahtumapaikkoihin ei lukijalla ole, voi Huimaus kuitenkin jäädä lukukokemuksena keskinkertaiseksi. Huimaus ei yltänyt ihan yhtä korkealle tasolle kuin Sebaldin edellinen Keltsi Saturnuksen renkaat.

Arvonta

Mihin Italiassa matkustaisit, jos voisit vapaasti valita? Kaikkein lokakuun 2011 loppuun mennessä vastanneiden kesken arvomme yhden Huimaus -kirjan.

Arvonnassa voitti nimimerkki Pupu. Lämpimät onnittelut!

Siirtolainen elää tahtomattaan kahdessa maailmassa. On kotiseutu kotiseudun ihmisineen ja on uusi asuinympäristö sen uusine ihmissuhteineen. Liikkuminen näiden kahden maailman välillä on henkisesti vaikeaa. Maahanmuuttajan aivoissa, hänen sisäisessä maailmassaan, hyppy toisesta maailmasta toiseen voi – tosin vaivoin – onnistua. Mutta kahden maailman välillä hänen on kuitenkin mahdotonta toimia yhdistävänä siltana: kotiseudun ihmiset eivät ymmärrä maastamuuttajan uutta maailmaa, uuden maailman ihmiset eivät tavoita maahanmuuttajan kotiseutua. Tästä johtuen siirtolainen tuntee sisällään tyhjyyden, kadottaa yhteyden ympäröiviin ihmisiin, turhautuu, käpertyy itseensä, kärsii yksinäisyydestä.

Vaikka olen itsekin asunut vieraissa kulttuureissa ja sitä kautta kirjan päähenkilön, nuoren irlantilaisnaisen Eilisin kokemukset tuntuivat aidoilta, niin mielestäni kirjan anti on lopulta kuitenkin syvemmällä ja laajemmalla kuin vain maahanmuuttaja-teemassa. Colm Toibin on onnistunut kirjoittamaan kirjan, jonka sanoma on yleisinhimillinen ja johon ihan jokaisen on helppo samaistua: oman sisäisen maailman  jakaminen toisille on kovin vaikeaa.

Kuinka usein sitä huomaakaan, ettei tule ymmärretyksi. On sitten kyse kuinka arkisesta asiasta tahansa, niin kokemusten ja tunteiden jakaminen on vaikeaa. Konsertti-iltaa, lukukokemusta, hauskaa illanviettoa, metsäretkeä jne. on vaikea pukea sanoiksi. Se turhauttaa. Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin, muotoili nuori V.A.Koskenniemi.

Toibin kuvaa näin syvää ja mollivoittoista asiaa kuitenkin arkisen pirteästi. Myös tarina pitää hienosti otteessaan ja henkilöhahmot ovat eläviä, uskottavia ja inhimillisiä. Kiehtova taideteos.

Arvonta

Irina Björklund ja Peter Franzen voittivat taannoin USA:n liittovaltion arpajaisissa greencardin eli maahanmuuttoluvan Yhdysvaltoihin. Mitä itse ajattelisit mahdollisuudesta muuttaa vapaasti Yhdysvaltoihin? Kaikkien lokakuun 2011 puoleenväliin mennessä vastanneiden kesken arvomme yhden Brooklyn -kirjan.

Voittaja

Arvonnassa voitti Suvi K. Lämpimät onnittelut!

Vieras kartanossa on kuitenkin perinteisyydessään kaikkea muuta kuin tylsä. Päinvastoin, se pitää hyvin otteessaan, on luettava ja monipuolinen. Kirjassa tapahtuu toki isoja ja yllättäviäkin asioita, mutta pääosin eletään kuitenkin tavallista arkea Englannin maaseudulla 1940-luvun lopulla. On maalaislääkäriä, sodanjälkeisiä tyypillisiä rakennushankkeita, navettatöitä, perhealbumin selailua, työpaikan tanssiaisia.

Arjen lisäksi Waters kuvaa hienosti sodanjälkeistä yhteiskunnallista kehitystä. Englannin Vanha yhteiskunta on väistymässä. Mikäpä sopisi paremmin tämän tyyppisen kuvauksen tapahtumapaikaksi kuin nukkavieru aateliskartano. Sinne Waters loihtii uskottavat ja omaperäiset asukit, puhuttelevat juonen käänteet ja omituisen tunnelman. Myös kirjan varsinainen päähenkilö, lääkäri Faraday, liitetään kartanoon ja yhteiskunnan muutokseen taidokkaalla tavalla. Hän elää aateliskartanon edustaman maailman ja tavallisen kadunmiehen arkimaailman rajapinnalla. Suunta on säätykierron tikapuilla ylöspäin.

Myös yliluonnollinen ja järkevä ’jalat maassa’ –realismi ottavat kirjassa mittaa toisistaan. Ehkä Waters haluaa kuvata Vanhan maailman sisältämien myyttien ja modernismin järkiperäisyyden välistä jännitettä. Joka tapauksessa Faraday on mies, joka haluaa, hinnalla millä hyvänsä, edustaa aina järjen ääntä. Lukijasta Faradayn selitykset tuntuvat ontoilta. Waters ei muulla tavoin kuitenkaan vaivaudu kartanon tiettyjä outoja tapahtumia lukijalle selittelemään, mitä voitaneenkin pitää hyvänä ratkaisuna häneltä.

Toinen peruste kirjan paranormaaleihin ilmiöihin voi olla se, että Waters haluaa myötäillä lukijan alitajuntaa: kenenpä mieleen ei nousisi lapsuuden kiehtovat kummitusjutut, kun näkee vanhan, puoliksi hylätyn aateliskartanon jykevine muratin peittämine kiviseinineen…

Arvonta

Tästä kirjasta on selvä linkki Agatha Christieen. Kummasta hänen luomasta hahmosta sinä pidät enemmän Neiti Marplesta vai Hercule Poirot’sta? Kaikkien syyskuun 2011 puolen väliin mennessä vastanneiden kesken arvomme yhden Vieras kartanossa -kirjan.

Voittaja

Arvonnan voitti Anton. Lämpimät onnittelut!

Kehlmann on kirjoittanut hienoja pieniä tarinoita. Nykyajan monet absurdit ilmiöt kuvataan terävästi. Episodien juonet ovat tämän tapaisia: teleoperaattorilla sekoillaan ja taviksen puhelimeen alkaakin yhdistyä kuuluisalle tv-tähdelle tulevia puheluita, nainen lähtee viimeiselle matkalleen Sveitsiin eutanasia-palveluita tarjoavalle klinikalle, kuuluisan elämäntaito-gurun oma masennus, hektistä kaksoiselämää lapsiperhearjen ja rakastajattaren välillä. Kafkamaisiin tunnelmiin päästään kirjan todellisessa helmessä, kertomuksessa, jossa viralliseen valtioiden väliseen kulttuurivaihtodelegaatioon kuuluva länsimainen nainen katoaa jossain keskiaasialaisessa diktatuurivaltiossa byrokraattisen pikkuvirheen vuoksi.

Maine laittaa lukijansa pohtimaan esimerkiksi seuraavia, nykyiseen mediaähky-yhteiskuntaan liittyviä teemoja: identiteetti, julkisuus, yksityisyys, minuus, kommunikointi, imago. Kaiken pinnallisuuden ja välineellistymisen keskellä ihminen kaipaa ihmistä, huomatuksi tulemista, kosketusta, ymmärrystä. Tekniikka ja tiedonvälitys kehittyvät ihmisluontoa nopeammin.

Kilpailu

Paljonko vietät päivässä aikaa medioita (tv, radio, lehdet, netti) seuraten? Kaikkien elokuun 2011 loppuun mennessä vastanneiden kesken arvonne yhden Kehlmannin Maine -kirjan.

Voittaja

Kilpailun voitti nimimerkki aa. Lämpimät onnittelut!

Portugalin kuningas Juhana III on tuottanut itselleen norsun Intiasta. Huvin vuoksi ja status symboliksi, vähän kuin mies, jolla on jo kaikki ja jonka pitää tavalla tai toisella osoittaa olevansa alamaisiaan päätään pidempi. Täysin turhaan luksukseen kuitenkin kyllästyy pian. Erikoisuuden tavoittelun näkökulmasta norsusta on kuitenkin otettavissa vielä viimeinen hyöty irti: Juhana päättää lahjoittaa norsun vaimonsa serkulle, Itävallan arkkiherttua Maximilianille.

Ruhtinaiden turhamaisuudesta siirrytään sotilaiden turhamaisuuteen. Kunnian, kiillotettujen haarniskoiden uljaiden ratsujen ja rohkeuden maailmaan. Norsua lähdetään viemään ratsuväen saattamana halki Iberian niemimaan, laivalla edetään Liguriaan, sieltä taas jalan läpi Pohjois-Italian ja lopulta Tonavan jokilaivalla Wieniin. Lukija tutustuu uusiin turhamaisuuden muotoihin: Euroopan kansojen kansallisylpeys ja kaupunkien nurkkapatrioottisuus kukoistavat.

Ihmeellinen olio, tuntematon ja vieras luontokappale on huima ennakkoluuloisuuden katalysaattori. Iso nelijalkainen kärsäkäs eläin synnyttää kansassa taikauskoa, kiihkoa, vihaa, koomisia ja vähemmän koomisia pelkoja. Mutta myös lapsellista innostusta ja ihailua. Omistajiensa statuksen kannalta elefantti toimii joka tapauksessa halutulla tavalla: ruhtinaat saavat osansa kansan ihailusta ja pelosta.

Lukija voi miettiä, kuinka paljon ihminen on lopulta muuttunut sitten 1500-luvun ja Portugalin Juhanan ja Itävallan Maximilianin aikojen. Mitkä kaikki asiat, esineet ja symbolit nykyisin aikaansaavat sellaista, mitä intialainen elefantti aikaansai 1500-luvun Euroopassa? Millä turhamaisuutta tyydytetään? Ja toisaalta mikä saa ennakkoluulomme pintaan?

Kilpailu

Mikä on turhin saamasi lahja? Kaikkien heinäkuun puoleenväliin 2011 mennessä vastanneiden kesken arvomme yhden Elefantin matka -kirjan.

Voittaja

Voitto osui marjalle. Lämpimät onnittelut!

Tässä Vargas Llosan varhaisessa suurteoksessa vuodelta 1965 ihmisen elämä on ennen muuta taistelua. Rikkaat taistelevat pitääkseen kautsu-kaupan hallinnassaan, jokirosvot ovat samalla apajalla mutta suuremmin riskein ja pienimmin voittomarginaalein, intiaanit taistelevat olemassaolostaan. Loppujen lopuksi kaikki taistelevat saadakseen edes hitusen onnea.

Kirja on uskoakseni tarkoituksella kirjoitettu sekavaksi. Vihreä talo on kuin kubistinen maalaus. Muistan kun koulun kuvaamataidon tunnilla tutustuttiin kubismiin taidesuuntana: Piirrettiin paperille kuva, leikattiin paperi pieniksi paloiksi ja liimattiin sitten nuo palat sekalaiseen järjestykseen uudelle paperille. Vihreä talo on kirjoitettu näin. Juonenkulut ja henkilöhahmojen elämät on leikattu pieniksi paloiksi ja palat liitetty sitten sekalaiseen järjestykseen. Ehkä myös tällä tavalla Vargas Llosa haluaa kertoa elämän mielettömyydestä, sattumanvaraisuudesta, siitä kuinka kaikki liittyy kaikkeen ja kronologisella järjestyksellä ei lopulta ole ihmiselämässä niin suurta merkitystä. Intiaanien aikakäsityksen on sanottu olleen syklinen, länsimaisen lineaarisen sijaan. Ehkä Vargas Llosa on tahtonut lukijoidensa pääsevän kokemaan ajan niin kuin intiaanit sen tekevät. Joka tapauksessa kirjailijan intiaaneja kohtaan tuntema myötätunto näkyy lähes kaikessa.

Vihreä talo oli sekavuutensa takia raskas lukea. Harvoin tiesi siirryttiinkö ajassa eteenpäin vai taaksepäin. Henkilöiden lempinimien vaihtuminen aiheutti myös sekaannusta. Lukijaa pidettiin usein tahallaan epätietoisena monesta asiasta. Itselleni selvisi vasta kolmasosan kirjaa luettuani, ettei ollakaan 1600-luvulla vaan monta sataa vuotta lähempänä nykypäivää.

Vihreää taloa on verrattu rikkaudessaan sademetsään. Se pitää paikkansa. Kun pystyi jättämään taka-alalle oman länsimaisen rationaalisuutensa, kirjan teksti tuntui monimuotoisuudessaan nautittavalta.

Kilpailu

Mitä perulaista ruokaa tilaisit paikallisessa ravintolassa: sitruunamarinoitua kalaa vai keittobanaania vai paistettua marsua? Kaikkien heinäkuun alkuun mennessä vastanneiden kesken arvomme yhden Mario Vargas Llosan Vihreä talo -kirjan.

Voittaja

Voittaja on riti. Lämpimät onnittelut!