Umami muualla Facebook

Julkaistu 14. 7. 2014 Teksti Hannele Eklund Yksi kommentti Blogit

Pääsymaksu perhejuhliin

Kesä on perhejuhlien sesonkiaikaa. Lakkiaisia ja valmistujaisia seuraavat konfirmaatiot, kihlajaiset, häät ja syntymäpäivät. Iloiset kohtaamiset, uudet tuttavuudet, harvoin nähdyt sukulaiset ja kupliva tunnelma, jaettuun elämykseen pyritään vaivoja säästämättä. Trendit hiipivät kaikkiin perinteisiin perhejuhliin. Vieraan näkökulmasta niistä yksi on ylitse muiden: pääsymaksu.

Sopivan lahjan miettiminen aiheuttaa monelle juhlakutsun saajalle elämää suurempaa päänvaivaa. Jossain vaiheessa hääparit alkoivat miettimisen tuskan helpottamiseksi perustaa parhaisiin tavarataloihin listoja, joista vieras saa valita mieleisensä ja hinnaltaan sopivaksi katsomansa lahjan. Päällisin puolin käytäntö tuntuu järkevältä, hääpari saa tarvitsemiaan pesänrakennustarpeita ja vieraat pääsevät helpolla. Kun aikanaan omien häitteni jälkeen mietin, minne sijoitan kolme lahjaksi saatua marmorikaulinta, häälahjalistojen muotiin tulo tuntui ihan hyvältä idealta.

Monista alun perin vilpittömästi hyvää tarkoittavista ideoista tuppaa ajan mittaan tulemaan vaivaannuttava ja sisällötön rasite. Jossain vaiheessa häälahjalistoistakin tuli normi. Keskihintaiset toivetavarat menevät heti, hitaammille jää valittavaksi kallein tai halvin.  Ja sitten ollaankin jo kehtaamisen kyynisessä maailmassa. Kalleimpaan ei ole varaa ja halvin nolottaa. Sopiiko tuoda jotain listan ulkopuolelta?

Lahjalistojen jälkeen megatrendiksi on noussut mahdollisuus rahoittaa unelmia. Rahankeruu on levinnyt tehokkaasti kaikkiin mahdollisiin perhejuhliin rippijuhlista alkaen, mielikuvituksellisimmat aloittavat jo baby showerista. Kutsuun on vieraiden elämän helpottamiseksi merkitty tilinumero, jolle voi tallettaa haluamansa summan juhlittavan iloksi.

Näennäisesti rahalahja on mitä järkevin tapa. Vältytään turhalta tavaralta, vieraan ei tarvitse vaivata päätään ja lahjan saaja saa, mitä kiihkeimmin haluaa. Kaikki hyvin? No ei.  Sen sijaan että vieras pääsisi helpolla, hänen harteilleen jää mahdoton paini siitä, mikä on sopiva summa. Pienellä budjetilla elävälle parikymppiä on iso raha, mutta paljonko sillä on merkitystä Balin matkaa, valassafaria tai moottoripyörää tavoittelevalle? Taloudellisesti väljemmin varustetulle kysymys on ihan yhtä hankala. Vieras joutuu väkisinkin arvottamaan juhlinnan kohteen päättämällä, paljonko haluaa hänen unelmaansa sijoittaa. Ja kun juhlat ovat ohi, pankkitili paljastaa, kuka talletti mitä.

Pahimmillaan pankkitilitrendi alleviivaa suorasukaisesti sen, miksi vieras on kutsuttu. Perhejuhlien pääsymaksutuloilla halutaan rahoittaa överit haaveet, joihin ennen muinoin säästettiin vuosikausia. Salonkikelpoisesta rahankerjuusta on tullut niin tavanomaista, ettei kukaan pysähdy sitä edes miettimään. Paitsi sitten, kun itse tulee viidennen kerran kesän aikana kutsutuksi jonkun työkaverin puolitutun kummilapsen juhliin, eikä viemisiksi riitä ruusu.

Rahankeruun mutkattomuus on avoin ja harkittu strategia. Mietin tätä, kun kuuntelin yhdeksänkymmentä vuotta pohjalaista ylpeyttä kantanutta anoppiani, joka valitteli, että kotikirkon kolehti kerätään nykyisin haavin sijaan laakealle vadille. Eihän sellaiseen kehtaa parikymppistä pienempää rahaa laittaa. Kaikki näkee!

Tässä turhan tavaran maailmassa lahjan hankkimisen vaivan kuittaaminen rahalla on toki ihan käypä vaihtoehto, mutta toteutustapaa sopisi miettiä. Ensinnäkin, jätettäköön vieraalle valinnanvapaus sen suhteen, mitä hän haluaa lahjaksi antaa. Jos tavaraa haluaa välttää, erilaiset palvelut ovat oiva vaihtoehto. Lahjakortti tuttavan tyttären kampaamoon tuottaa kaksisuuntaista hyvää: uusia asiakkaita nuorelle yrittäjälle ja hyvän tukanpesun lahjan saajalle.

Toiseksi, jos rahaa kerätään, tuotakoon juhlapaikalle läpinäkymätön lipas tai possu, johon vieras voi hienovaraisesti ja nimettömänä sujauttaa sopivaksi katsomansa summan. Kutsukorttiin voisi lahjan saaja omin sanoin laatia pienen persoonallisen tarinan siitä, mihin kerää rahaa ja mitä on haaveen toteuttamiseksi jo itse tehnyt tai aikoo tehdä. Pienelläkin summalla on monin verroin hauskempaa tukea hyvin perusteltuja tavoitteita ja vaivannäköä kuin ylellisyyttä, joka rahoitusautomaattina toimivien kutsuvieraiden ansioista putoaa juhlakalun eteen kuin manulle illallinen.

Maailma tulvii unelmia ja ihanuuksia. Niiden tavoittelemista läpi tuulen ja tuiskun kutsutaan elämäksi, jonka mutkissa hyvistä ystävistä ja marmorikaulimesta on odottamatonta ja rahalla mittaamatonta iloa!

Kirjoittajasta:

Hannele Eklund (kuvassa ylhäällä) on toiminut suomalaisen orkesterilaitoksen palveluksessa yli 20 vuotta ja tuntee orkestereiden arjen läpikotaisesti. Hannelen urapolku on kulkenut Radion kamarikuoron kautta Radion sinfoniaorkesteriin, siitä Avanti! kamariorkesterin ja Suvisoitto-festivaalin toiminnanjohtajaksi ja joulukuussa 2011 Helsingin kaupunginorkesterin vs. intendentiksi. Viime syksynä Hannele siirtyi päätoimiseksi yliopisto-opiskelijaksi. Umamiin Hannele kirjoittaa havaintojaan konsertti- ja orkesterimaailmasta ja sen liepeiltä sekä eri elämänilmiöistä.

Kerro, mitä mieltä sinä olet Hannele Eklundin kirjoittamasta aiheesta!


Aiheet: , , , , , , ,

Yksi kommentti

  1. Olen Hannelen kanssa

    Olen Hannelen kanssa samaa mieltä! Annettakoon lahjanantajalle vapaus valita, mitä antaa juhlakalulle. Lahja-sana sisältää jo sen merkityksen, mikä sillä on. Ja sanotaanhan, ”ettei lahjahevosen hampaisiin ole katsomista”. Lahja olisi hyvä ottaa vastaan sellaisenaan. Jos lahja ei miellytä, sen voi viedä vaikka kirpparille. Itselläni on kyllä sellainen tapa, että ostan lahjan, josta tiedän saajan todella ilahtuvan. Yleensä se on jokin tavara, joskus sopiva summa rahaa.

    Vastaa kommenttiin

    Kirjoittanut

    Mervi Melasniemi

    18. 7. 2014 10.31

Kirjoita kommentti