Umami muualla Facebook

Julkaistu 19. 1. 2010 Teksti Umami Yksi kommentti jooBLOgi

Hengitys huuruaa

Puut hohtavat valkoisena sinistä taivasta vasten. Jäätyneet järvenselät kimaltelevat kilometrittäin. Punkaharjun satumainen talvisää häikäisee matkalla mummelin luo. Mieli kirkkaana unohdan yli 50 asteen eron Intian aaltoihin. On helppoa palata kinosten keskelle, kun muistin dna aktivoi lapsuuden talvet, pakkaset poskilla, vuotavat nenät.

Kieli keskellä suuta käännän rattia tallettaen jokaisen lumitykkyisen puun sydämeeni. Hikinihkeä iho on vain muisto, kun huokoset käpristyvät pitämään lämmön sisällä ennen saunan armahtavaa kosteutta. Sielun maisemaa hehtomitalla.

Kun maailmalla on tarpeeksi kauan, niin kotiinpaluu voi sujua yllättävän rennosti. Runsaan kahden kuukauden pranayamat ja astangat tiivistivät läsnäolon hetkiä. Oli hienoa viettää aikaa tuttujen ja uusien joogien kanssa. Kaikkea ei tarvinnut selittää. Harjoitukset veivät meidät yhteiselle matkalle. Olimme hetken auki maailmoissamme, jaoimme kokemuksemme. Tunsin samaa Annankadun sunnuntaimysoressa, kun tallustelin avustamassa joogeja. Keskittynyt energia hallitsi harjoitusta. Olisin voinut kävellä ympäriinsä koskettamatta kehenkään. Kiitollisena tunsin joogien läsnäolon. Hengittelin samaan tahtiin.

On haastavaa tuoda tuliaisena uusi harjoitus. Intiassa halusin juurruttaa pranayaman osaksi arkeani ja Tiwarijin vahvassa energiassa se oli helppoa. Kovalamilla oli jo tiukempaa istua hengittämään ennen Linon aamuviiden astangaa. Vailla tunnontuskia lyhensin pranayamat 20-30 minuuttiin. Ajattelin klo 4 heräämisen olevan tarpeeksi urheaa. Kotona Liisankadulla kaikki on toisin. Nyt otetaan joogista mittaa. Herääminen ei tuota ongelmia, kun ei ole kiire. Olen päättänyt uhrata asanoita pranayaman alttarille. En säntääkään shalan lämpöön, vaan sytytän kynttilät, suitsutan kuivattua salviaa ja puen villaa ylle 100-vuotiaan asuntoni talvisessa raikkaudessa. Aika lämmittää keho muutamalla sadalla pallean kapalabhati-pumppauksella.

Tietysti mieli yrittää jekkunsa runsaan tunnin harjoituksen aikana. Lasken sekunteja eri tekniikoissa ja yritän pitää juuri- ja kurkkulukon vahvoina hengityksen pidätyksessä. Käytän keittiön kovaäänistä kelloa metronomina. Se tuo ryhtiä harjoitukseen. Suitsen mieleni urputusta, joka hakee mahdollisuuksia tekosyihin. Asanoita tehdessä on helppo tuntea kehon lämmin venytys ja antaa liikkeen hiljnetää mieltä. Lyhytkin harjoitus on onnistumiskokemus. Entä sitten istuessa? Hengittäessäni yritän luottaa oppimaani ja tuntea energian kehossani. Tunnistan, kuinka mieleni kysyy, onko tässä järkeä, missä näkyy hengityksen tuloksellisuus, mitä jos se ei vaikuta, entä sitten vaikkei, eikö 10 kierrosta riitä 15 sijaan. Silloin tiedän olevani oikealla polulla. Hengitän mieleni aaltoilun tuolle puolen. Hetkittäin kellun hengityksen pidätyksen painottomuudessa. Jokainen sekunti tuntuu rauhalliselta. Senhetkiseltä.

Tietenkin kaipaan pitkiä höyryäviä asanaharjoituksia. Kovalamilla tein niitä muutaman viikon sydän kylläisenä. Kehon rajojen tunteminen kouraisee syvältä, sielu värisee vielä pitkään. Varmaan endorfiinit ja vastaavat ovat ruokkineet mieleni synapsien kipinöiviä yhteyksiä. Ehkä asanoihin addiktoituneet aivokerrokseni huokailevat pettyneinä, kun istun paikallani vahvassa kumbhakassa. Tai ehkä ne ovat vain kateellisia uusille maisemille mieleni horisontissa. Vinkkaan epäilyksille silmää, suljen sieraimeni tiiviisti ja seilaan pranan löytöretkiin. Luvassa hyvää tuulta ja huuruisia hengityksiä…


Aiheet: , , ,

Yksi kommentti

  1. Hyvin hengitetty. Ikuisen

    Hyvin hengitetty. Ikuisen elämän salaisuus: keep breathing!

    Vastaa kommenttiin

    Kirjoittanut

    Magnus Appelberg

    21. 1. 2010 21.40

Kirjoita kommentti