Umami muualla Facebook

Julkaistu 9. 3. 2011 Teksti Umami, kuvat Matteus Ei kommentteja Matteus

Metsäluonto

Nykyisin ympäristödiskurssissa taajaan käytetty biodiversiteetin eli luonnon monimuotoisuuden käsite on monimerkityksinen. Sen voidaan ymmärtää kattavan paitsi lajiston myös ekosysteemien, geenien ja elinympäristöjenkin monimuotoisuuden. Näin laajasti ymmärrettynä biodiversiteetin voitaisiin ymmärtää kattavan myös inhimillisen kulttuurin monimuotoisuuden. Tästä syystä käsitteen suomenkielisessä versiossa onkin sana ’luonto’, jonka tarkoituksena on rajata monimuotoisuuden ajatus ei-inhimilliseen maailman osaan. Sen, onko tähän hyviä perusteita, jätän tässä yhteydessä auki.

’Luonto’ on varmasti yksi monimerkityksisimmistä käsitteistämme. Yleisesti ottaen sillä voidaan tarkoittaa kahta keskenään ristiriitaista asiaa: ensinnäkin luonto on kaikkien luonnonlakien muodostama kokonaisuus. Näin ymmärrettynä on nimenomaan tieteen tehtävä paljastaa maailman rakenteen yleiset periaatteet. Toisaalta luonto voidaan ymmärtää ei-inhimilliseksi maailmaksi; maailmankaikkeuden osaksi, josta ihmiset ovat poissa.

Tämän luontokäsitteen erottelun valossa kysymys ihmisen vaikutuksesta suomalaiseen metsäluontoon näyttää seuraavalta:

Ihmiset ovat osa luonnon monimuotoisuutta, eikä metsää tai muuta ympäristöä voida jakaa kulttuurin vaikutuspiirin sisä- tai ulkopuolelle luettavaan osaan. Tämä ei tarkoita sitä, ettei ihmisen toiminta voisi vaikuttaa metsän monimuotoisuuteen. Näin ymmärrettynä vain käsitteen metsäluonto merkitys tulisi kyseenalaistaa. Ihmiset eivät voi vaikuttaa luontoon; luonnonlait ovat määritelmänsä nojalla rikkumattomia.

Ihmiset eivät ole osa luonnon monimuotoisuutta ja siksi on mielekästä puhua luonnon monimuotoisuudesta erotuksena inhimilliselle kulttuurille. Luonto tulee ymmärtää inhimillisen vaikutuspiirin ulkopuolelle jääväksi maailmanosaksi. Ihmiset voivat muokata luonnontilaisia metsiä ottamalla niitä käyttöön ja rakentaa keinotekoisia metsiä.

Tämä kahtiajako paljastaa ympäristödiskurssia vaivaavan kinkkisen pulman, jota kutsutaan luonnonsuojelun paradoksiksi. Jos ihminen ymmärretään osaksi luonnon monimuotoisuutta, kaikki mitä teemme on edelleen luonnollista. Vaikka asfaltoisimme koko Suomen aina Hangosta Petsamoon asti, emme tekisi mitään luonnotonta, saatikka tuhoaisi tai pelastaisi sitä. Jos luonto taas ymmärretään ei-inhimilliseksi maailmanosaksi, emme sittenkään voi suojella luontoa. Suojelu vaatii inhimillistä toimintaa ja se muuttaa luonnon keinotekoiseksi, ei-luonnolliseksi.

On selvää, että suomalaisille nimenomaan metsä on vankkumaton osa identiteettiä. Esiteollisella ajalla yhteys metsiin oli suora. Metsästä saatiin ravinto metsästämällä ja kaskeamalla sitä peltotilkuiksi. Se tarjosi myös polttoaineen ja rakennusmateriaalin. Tätä historian perinnettä me kannamme nykyisin eurooppalaisina yhä ylpeinä mukanamme.

Metsänkäyttö voidaan jakaa kolmeen vaiheeseen seuraavasti:

1) Esiteollinen vaihe, jolloin ihmisen vaikutus metsäluontoon oli vähäistä. Esiteollisen vaiheen voidaan katsoa jatkuneen 1700-luvulle, jolloin ihmisen vaikutus metsäluontoon alkoi vähitellen lisääntyä lähinnä kasvavien peltoalojen tahdittamana.

2) Teollisen vaiheen vaikutus metsäluontoon on jo huomattava. Puusta tuli pääasiallinen tuote ja poliittisella toiminnalla pyrittiin tukemaan puun teollista käyttöä. Teollisen vaiheen katsotaan päättyneen 1950-luvulla.

3) Jälkiteollinen vaihe on pyrkinyt ottamaan huomioon metsäluonnon muitakin kuin taloudellisia arvoja. Samalla metsän on katsottu enenevissä määrin kytkeytyvän kuluttajien valintoihin, ympäristön esteettisten arvojen ja sosiaalisen hyvinvoinnin päämääriin.

Vaikka esiteollisena aikana ihmisen vaikutus metsäluontoon oli verrattain vähäinen, sen ei voida sanoa olleen merkityksetön. Riistaeläinten suosimia nuoria lehtipuuvaltaisia alueita tehtiin sytyttämällä metsäpaloja. Näin ymmärrettynä, pienestä väkiluvusta huolimatta ihmisillä on ollut vaikutusta suomalaiseen metsäluontoon jo tuhansien vuosien ajan. Koska lajirunsaus nuoressa metsässä on vanhaa runsaampi, voidaan ihmistoiminnan katsoa ainakin hetkellisesti myös lisänneen monimuotoisuutta. Pitemmällä aikajänteellä tarkasteltuna on kuitenkin selvää, että esimerkiksi männyn suosiminen kuusen kustannuksella on ainakin tältä osin heikentänyt lajirunsautta.

Edelleen teollisella ajalla yksipuolistumisen trendi jatkui, kun tavoitteeksi asetettiin hyvälaatuisen puuraaka-aineen jatkuva tuotanto. Näin ollen ihmistoiminnan vaikutus metsäluontoon lisääntyi entisestään. Samalla kehittyvä teknologia toi metsänomistajien käyttöön uusia tekniikoita, jotka vaikuttivat metsäluonnon lajistoon ja dynamiikkaan merkittävästi. Näistä mainittakoon esimerkkinä typpilannoitus. Samalla soiden ojitus metsäteollisuuden tarpeisiin lisääntyi runsaasti, minkä seurauksena eteläsuomen soista kolme neljännestä on ojitettu. Kuivumisen seurauksena suokasvilajisto on vaihtunut ”puupelloksi”. Avohakkuut ja metsien yksipuolinen käsittely ovat kuihduttaneet lajistoa merkittävästi. Metsäpalojen tehokas torjunta ja luonnontilaisten metsien pienuus ja pirstaleisuus on köyhdyttänyt metsäluonnon monimuotoisuutta entisestään.

Jälkiteollisella ajalla metsässä on alettu nähdä myös itseisarvoja pelkkien välinearvojen sijaan. Jos metsä ymmärrettiin ennen vain resurssiksi, josta ihminen kykyjensä mukaan ammentaa, on sitä nyttemmin alettu pitää paikkana jolla on itseisarvo. Tämän käsityksen läpivientiin voidaan suhtautua yhä varauksella, mutta lähtökohdat ovat kuitenkin olemassa.

Tuhansia vuosia sitten nykyisen Suomen maaperällä eläneiden ihmisten arvomaailmaa on mahdoton käsittää. Voidaanko kysyä, oliko metsä heille yksinomaan resurssi vai oliko sillä muutakin arvoa? Vaarana olisi syyllistyminen virheelliseen ennakko-oletukseen, jonka mukaan ihminen ja metsä on pidettävä käsitteellisesti toisistaan erillään. Jos ihminen luettaisiin lajina mukaan metsäluonnon monimuotoisuuteen, lisääntyisi monimuotoisuus ainakin yhdellä lajilla.

Tärkeintä lajirunsauden kannalta on joka tapauksessa, että ihmiset arvostavat sitä. Ilman arvostusta sen suojelua ei saada perusteltua. Toisaalta keskeistä on tunnistaa siihen kohdistuvat uhkat, joita ilman suojelu on tarpeetonta. Näihin kahteen saman ongelman näkökulmaan on löydettävissä yksi yhteinen ratkaisu; ympäristötietoisuuden lisääminen. Me ympäristöstä kiinnostuneet ja tietojamme kartuttaneet arvostamme sitä ja samalla etsimme ja löydämme keinoja siihen kohdistuvien uhkien torjumiseksi.

Konkreettinen ja tehokkain toimi ympäristönsuojelun jatkuvuuden kannalta on lasten ja nuorten tutustuttaminen ympäristön monimuotoisuuteen. Lapset jotka kasvavat vahvassa siteessä ympäristöönsä osaavat arvostaa sitä aikuisinakin.

Matteus


Aiheet: , , , , , , , ,

Kirjoita kommentti