Umami muualla Facebook

Julkaistu 20. 7. 2012 Teksti Paula, kuvat Savonlinnan Oopperajuhlat ja Paula Niittynen Ei kommentteja Paula Niittynen

Savonlinnan juhlavuoden Aida-ooppera on nostalginen spektaakkeli Video

Kun selailee Savonlinnan oopperajuhlien Sata vuotta, sata tarinaa -kirjaa, saa erinomaisen kuvan siitä, miten suuren työn takana onnistuneet oopperajuhlat ovat aina olleet historiansa aikana. Kirjaan on kerätty monia hauskoja muistoja menneiltä vuosilta – kömmähdyksiltäkään ei ole vältytty.

Tänä vuonna tunsin tietynlaista nöyryyttä ja ihailua, kun astelin 100-vuotta täyttävään oopperajuhlaan Olavinlinnaan ponttoonisiltaa pitkin. Olin erityisen kiitollinen ja ilahtunut saamastani kutsusta väliajan kutsuvierastilaisuuteen. Suuren vaikutuksen minuun teki, kun oopperajuhlien johtaja Jan Hultin ja taiteellinen johtaja Jari Hämäläinen kättelivät hymyssä suin vieraansa. Hetkessä oli myös kaihoa, sillä kyseinen johtopari luotsaa juhlaa viimeistä vuottaan. Uusi johto on valittu viemään oopperajuhlia uuteen vuosisataan.

Umamin blogistit Paula ja Ville Niittynen näkivät tänä vuonna Savonlinnassa Giuseppe Verdin Aidan. Seuraavassa heidän arvioitaan kyseisestä klassikosta ja yleensäkin Oopperajuhlista.

Ville Niittynen

Giuseppe Verdi ja ihmeellinen Egypti

Yle Teemalla on tänä kesänä seurattu brittiläisen siirtomaaimperiumin kiintoisia vaiheita. Dokumenttisarja on brittien itsensä tekemä, mutta esittelee kiitettävästi myös siirtomaavallan synkkää puolta. Toisaalta sarjaa katsoessa ei ole voinut välttyä tekemästä rinnastuksia siirtomaaisäntien julmuuksien ja niiden julmuuksien välillä, joiden tekijät tänä päivänä ovat tuomiolla Haagin kansainvälisessä rikostuomioistuimessa.

Siirtomaa-aika toi mukanaan toki myös hyvää. Monella saralla. Savonlinnan oopperajuhlilla pääsee tänä vuonna nauttimaan ehkä siitä kauneimmasta siirtomaavallan kypsyttämästä hedelmästä: Verdin oopperasta Aida.

Aidan historia alkaa siirtomaa-ajan valtasuonen, Suezin kanavan, rakentamisesta. Kanavan rakentaminen oli suur-urakka mutta sen ansiosta päästiin nopeasti Euroopasta Aasiaan purjehtimatta pitkää mutkaa Afrikan eteläkärjen kautta. Näin maailma kutistui ja ihmisten sekä kulttuurien kohtaaminen harppasi isosti eteenpäin.

Kanava sai aikaan varsinaisen Egypti-buumin Euroopassa. Matkailijoita riitti pyramidien maahan ihan uudella tavalla, ja ennen kaikkea strategisesti tärkeä väylä edellytti paikan päälle lähetettäväksi erilaisia virkamiehiä, sotilaita ja liikemiehiä. Pelkät Egyptin tarjoamat palvelut eivät näille ihmisille riittäneet, vaan samana vuonna kanavan valmistumisen kanssa avattiin Kairon upouusi oopperatalo. Näin Egyptikin pääsi osalliseksi yhdestä länsimaisen kulttuurin upeimmasta ilmiöstä ja instituutiosta – oopperasta.

Egyptin hallitsija, länsimaiden nukkehallitsijaksikin kutsuttu Ismail Pasha, ihastui uuteen oopperataloon ja siellä hänelle avautuneeseen uuteen maailmaan, musiikin maailmaan. Pasha osoittautui myös hyväksi mesenaatiksi oopperataiteelle. Hän päätti tilata Kairon oopperataloon oman oopperateoksen, ja säveltäjäksi kelpasi vain sen hetken ykkösnimi, Italian kansallissäveltäjä ja elävä legenda: Giuseppe Verdi (1813-1901).

Tilausoopperan aihe otettiin luonnollisesti Egyptin omasta mahtavasta historiasta, faaraoiden ajasta. Aidan juonessa on kyse – kuinkas muuten – kolmiodraamasta. Osapuolina ovat faaraon tytär prinsessa Amneris, faaron sotapäällikkö Radames sekä hovissa orjattarena elävä etiopilainen Aida. He kaikki joutuvat valintojen eteen: rakkaus vai isänmaan rakkaus?

Verdille maksettiin ruhtinaallisesti, ja hän paneutui työhönsä sen mukaisella pedanttisuudella. Muinais-Egyptiä tutkiva historiantutkimus, egyptologia, oli tuohon aikoihin jo varsin kehittynyttä tiedettä. Aidan librettoa laatineessa tiimissä myös egyptologien ammattikunnalla oli oma vahva edustuksensa. Vaikka kyse on tietenkin taideteoksesta taiteilijan ottamine vapauksineen, niin Aidan monet historiallisesti todet yksityiskohdat ja autenttiset piirteet ovat osaltaan olleet nostamassa sitä yhä ylemmäs oopperateosten joukossa.

Savonlinnan tämänvuotinen Aida haluttiin tehdä alkuperäistä eli säveltäjän versiota kunnioittaen. Siihen ei ole yritetty liittää mitään viittauksia nykypäivään, vaikka se olisi ollut hyvinkin helppoa. Egyptissähän on viimeisen vuoden sisällä tapahtunut verinen vallankumous, vallanpitäjiä on tuomittu oikeudessa ja lisäksi vielä sotilaat ja papit ovat näytelleet aktiivista osaa näissä kuohuvissa tapahtumissa. Yhtymäkohtia Aidaan olisi siis toden totta löytynyt. Tämän lisäksi myös etiopialaisille ja näitä lähellä olevilla kopti-kristityillä on yhä Egyptissä suuri merkitys, kun maa ja sen uusi yhteiskunta hakevat muotoaan.

Ensi vuonna tulee kuluneeksi 200 vuotta Giuseppe Verdin syntymästä. Verdi merkitsee italialaisille jotain samaa kuin Sibelius suomalaisille. Ehkä enemmänkin. Ja jos on Aida arabikevään jäljiltä ajankohtainen, niin sitä on Verdikin. Uus-isänmaallisuus nostaa nimittäin päätään Italiassa ja jälleen kerran näiden tuntojen tulkiksi on valikoitunut Giuseppe Verdi. Monet italialaiset tuntevat maansa tätä nykyä häväistyksi. Talouskriisi aikaansaa näköalattomuutta ja vihaa. Mitä erilaisimmat varkaat, kuka missäkin valepuvussa, ovat viime vuosikymmenet saaneet ryöstää ja turmella kaunista Italiaa. Kyynisemmänkin italialaisen saattaa siksi tätä nykyä kuulla kaihoisasti hyräilevän Verdin Nabucco-oopperan ihmeellisen kaunista aariaa ”Va, pensiero”.

”O mia patria, sì bella e perduta, o remembranza, sì cara e fatal”

”Oi isänmaatani, niin kaunista ja häväistyä, oi muistoa, niin ihanaa ja ahdistavaa”

Paula Niittynen

Etiopilalaisten purppuran ja violetin sävyiset asut säväyttävät

Aida -oopperan pukuloisto oli yksi syy miksi halusin juuri kyseisen oopperan nähdä. Ohjaus on sama kuin vuonna 1986. Puvut ovatkin Seppo Nurmimaan 25 vuotta sitten suunnittelemat. Jopa tanssijoiden puvut ovat alkuperäiset. Tanssikohtaus toisessa näytöksessä on näyttävä, kaunis ja eteerinen. Tässä juhlakohtauksessa tanssivat Kansallisbaletin tanssijat. Pukujen värisävyjä on huollettava vuosittain, jotta ne säilyttävät oikeanlaisen sävyn ja tunnelman. Juhlakohtauksessa, jossa lavalla on yhtä aikaa melkein 300 henkilöä, solistit, papit, papittaret, sotilaat, etiopilalaiset vangit, kuoro ja avustajat on puettu ryhmittäin eri värisiin pukuihin.

Ooppera päättyy visuaalisesti näyttävään kohtaukseen, jossa tapahtumapaikkana on krypta. Aida ja Ramades laulavat: ”O terra, addio! Addio, valle di pianti.” Hyvästi, maa! Hyvästi, kyynellaakso.

Suurimmat aplodit ansaitsevat kipeänä lavalle noussut, hienon roolisuorituksen tehnyt Ramades, tenori Johan Botha. Mika Kareksen Ramfis on vahvaääninen ja ankara ylipappi, jonka suoritus peittoaa Egyptin kuninkaan.

Olisiko ohjaus pitänyt tuoda tähän päivään, en osaa vastata. Ehkä kuitenkin on nostalgista nähdä säveltäjän alkuperäistä ideaa mukaileva ohjaus oopperajuhlien 100-vuotisjuhlilla.

Maisema, joka ei menetä vetovoimaisuuttaan

Oopperajuhlien perustaja Aino Ackté kävi 1907 Olavinlinnassa järjestetyssä isänmaallisessa juhlatilaisuudessa ja oivalsi heti kuinka täydelliset puitteet vuonna 1475 rakennettu linna tarjoaisi oopperajuhlille. ”Yliluonnollisen ihanan järvimaiseman” keskellä kohoava romanttinen linna vetoaisi hänen mielestään keneen tahansa. Ackté osuu oikeaan. Vielä sata vuotta myöhemmin ihmisen mielenmaisemaan kyseinen näky tekee syvän muistijäljen.


Aiheet: , , , , , , , , , , , , , ,

Kirjoita kommentti