Mä jooga päivä hengitteleeeen…
Herätyskellon soiminen ei naurata. Ei, vaikka se soisi joogisesti myöhään ennen seitsemää. Jotenkin ihmeellisesti Houtskarin kesäretriitissä kello neljältä se on helpompaa. Tai Intiassa Kovalamin tähtien alla lintujen nukkuessa.
Loma on toisenlaista. Voi vain harjoitella ja syödä, ei paljon muuta. Kotona arjessa on toisin, vaikka jotkut ystävistäni sanovat ettei minulla sellaista ole, kun ohjaan 2-3 tuntia päivässä, joskus vain yhden. Säännöllinen aamuastanga on kuitenkin osa arkeani, koska kehoni on työvälineeni.
Vuosia sitten saatoin useammin kääntää kylkeä ja jatkaa unia. Pienen syyllisyyden kera, mutta peiton ja tyynyn lempeyden lohduttamina. Siirtyminen säännöllisiin aamuihin tapahtui aikoinaan luonnollisesti Lino Mielen kurssin kautta. Tein tuolloin vielä freelancer-hommia, joten ehkä vapaampi työrytmi kevään valossa helpotti aamuharjoitukseen siirtymistä. Jatkoin tätä myös toimistoon siirryttyäni. Ymmärrän hyvin monia työssäkäyviä astangeja, jotka toisinaan haluavat kiireettömiä aamuja ilman harjoitusta. Parempi, ettei säännöllisestä joogasta tule stressiä. Puristaen harjoiteltu on juosten hengitetty. Kehon kuunteleminen siirtyy toivottavasti rentoudeksi myös valinnoissa. Joskus voi vain antaa periksi sängyn upottavalle lämmölle. Ja hyväksyä se päivän tahmeudessa, heh, mielen harjoitus.
Itselleni aamuinen harjoitus on virittäytymistä päivään. On helpompi olla läsnä, kun tuntee kehon hyrinän ja mielen selkeyden. Tietenkin päivät ovat erilaisia, joten joskus mieli myllertää matolla ja ulkopuolella. Tuntuu kuin harjoitus vain voimistaisi tunteita ja reagointia. Päivittäisen joogan viisaus näkyy kuitenkin siinä, ettei aina tarvitse tehdä kaikkea. Oppii hyväksymään sen hetken energiatason lopettaen kun siltä tuntuu. Liika yrittäminen vähenee, kun harjoitukselle ei aseta vaatimuksia. Samalla katoavat myös hyvät ja huonot harjoitukset. Jää vain läsnäolo ilman mielelle ominaista arvostelua ja egoilua. Siis joskus, nykyään jo useammin.
Tiedän olevani etuoikeutettu, kun läheisestä harjoituksesta on tullut työ. Se ei kuitenkaan tee joka hetkestä auvoa. Edelleen vanhat varjot pilveilevät mielen taivaalla. Joogassa niitä voi sitten puhallella pois. Välillä, lähes vahingossa, huomaan pienimmätkin kehon tuntemukset. Keskityn vain asanaan ja hengitykseen. Varsinkin astangan kakkossarjan voimakkaat liikkeet naulaavat hetkiin. Tuntuu kuin ei ole mitään muuta kuin intensiivinen hetki. Sillon tunnen selkeyttä. Vain hetken sykkivän lämmön. Mieli on hiljaa. Sen huomaa myös päivän aikana. Eräänlainen uskoontulo, tai enemmän kokemukseentulo. Kiitollisuuteen.
Miksi sitten olen tehnyt astangaa vuodesta toiseen? Koen olevani kuin taiteilija jonka tuntee vahvaa sisäistä pakkoa läsnäoloon. Siispä viritän, väritän ja riimittelen hengityksellä. Se on äärimmäisen luonnollista tutustumista kehossa olemiseen. Siihen syntyy, sen kanssa elää, lopulta energia jatkaa matkaa. Olen aina liikkunut ja välillä koen primitiivistä tyydytystä kun joogaan. Aivan kuin loisin olemisen merkityksen. Näen kaduilla paljon ihmisiä, jotka ovat unohtaneet kehonsa. Monilla se vaikuttaa mieleen, sen aistii olemuksesta. Koska joogan avulla keho, mieli ja sielu/henki/tms ovat yhtä, niin väännän itseni höyryäviin solmuihin tunteakseni olevani kokonainen ja yhteydessä kaikkeuteen. Aamusta toiseen, myös tässä elämässä…

Kaunis kirjoitus! Vertaisin
Kaunis kirjoitus! Vertaisin läsnäolon kokemusta joogassa tehostuneeseen läsnäoloon näyttelijäsuorituksessa: vahvaan kehon ja mielen läsnäoloon, joka syntyy, kun sanat ja eleet loppuvat. “In the moment” -tilassa näyttelijä on haavoittuvainen ja vahva antaessaan itsensä – kehonsa ja mielensä -toimia roolihenkilönsä ennalta-arvaamattomienkin tunteiden ruumiillistajana. Onnistuneimmillaan on kummassakin kyse “olemisen merkityksen luomisesta” ja energiasta, joka jatkaa matkaansa…
Hanna Maria Laakso
25. 9. 2009 10.45