Umami muualla Facebook

Julkaistu 11. 7. 2018 Teksti Tiia Koskimies, kuvat /kuva Tiia Koskimies 2 kommenttia Kirjallisuus

Viimeinen resepti -kesädekkari 1/36

Julkaisemme kesädekkarina ensimmäisenä Suomessa Tiia Koskimiehen rikosromaanin käsikirjoituksen Viimeinen resepti – Pitääkö ruoan vuoksi itkeä tai kuolla? Tiia Koskimies on Umami.fi:n perustajia. Hän on tehnyt uransa gastronomian parissa ja muun muassa kirjoittanut ja toimittanut lukuisia keitto- ja ruokakirjoja. Siksipä Tiian ensimmäinen dekkari käsittelee monitahoista ruokamaailmaa. Tiia kirjoittaa aiheesta asiantuntijan ottein, mutta huumorin pilke silmäkulmassa.
– Mervi Melasniemi






Helsinki oli heräämässä kuulaaseen syyskuiseen torstaipäivään. Viileän yön jälkeinen usva viipyi vielä merenlahtien yllä. Tuomiokirkon kupolit kurottivat kohti kirkastuvaa aamutaivasta.

Niiden kultaiset ristit ja tähdet heijastivat alkavan päivän ensimmäisiä säteitä. Kirkon alttari on sijoitettu itäpäätyyn, auringonnousun suuntaan. Sinne tähyilivät myös kolme kahdestatoista apostolista, Jaakob nuorempi ja vanhempi, sekä kirjeiden kirjoittaja Paavali. Kaikki näytti olevan hyvin. Päivän kiivettyä hieman ylemmäksi muhkean rakennuksen valkoiset seinät suorastaan hehkuivat viattoman aamun rauhaa.

Ruokatoimittaja Leena Kiuru heräsi kotonaan Kruununhaassa ja käpertyi peiton alle kunnes orastava päivänvalo osui kullanvärisenä kaistaleena vastapäisen talon seinään. Snellmannin ja Liisankadun kulmasta alkoi kuulua vaimeaa ratikoiden kolinaa. Kello oli kuusi. Toimittajaa harmitti. Eilinen päivä tv-ohjelman nauhoituksissa oli ollut raskas. Hän oli suositun Gurukokki ruokaohjelman päätuomari, jonka vastuullisena tehtävänä oli arvostella kilpailuun osallistuvien keitoksia. Pudostuspelityyliset ohjelmat olivat hyvin suosittuja. Formaattiin kuului, että huonosti kokanneille annettiin potkut yksi kerrallaan kunnes vain voittaja oli jäljellä. Kilpailijoiden taso ei Kiurun mielestä ollut tällä tuotantokaudella kovin kummoinen. Suorituksista löytyi paljon huomautettavaa. Lisäksi joukossa oli hänen mielestään onnenonkijoita, joiden keittotaidot eivät yltäneet edes perustietämyksen tasolle. Kisan tuoma hetkellinen julkisuus voitti kuitenkin haukkujen jälkeisen nöyryytyksen tunteen, joten kilpailuun osallistuvista ei yleensä ollut pulaa.

Viimeisessä nauhoituksessa pudotettu naiskokki oli lähtenyt itkien studiolta. – Olinkohan sittenkin liian ankara sanoissani, kisatuomari pohdiskeli ja nousi sängystä. – Ahven oli mennyt täysin kuivaksi, kyllä Gurukokiksi pyrkivän pitää osata paistaa vaivainen kalafilee oikein, hän tuhahti mielessään ja puki vaatteet ylleen.

Leena sopi hyvin päätuomariksi. Hänellä oli kyky olla jämäkkä ja sanoa asiat juuri niin kuin ne olivat. Siitä eivät kaikki pitäneet. Suorasanaisen toimittajan pitkän uran varrelle oli kertynyt myös vihamiehiä. Haukkuja sateli selän takana roimasti. Hän tiesi tämän, mutta ei välittänyt siitä vähääkään. – Jos kukaan muu ei pysty sanomaan asioista suoraan, niin minä kyllä pystyn, hän usein kuulutti.

Vuosien saatossa hänelle oli kertynyt suomalaisesta ruokakulttuurista vankat mielipiteet. Toimittaja halusi noudattaa työssään tiukkaa gastronomista linjaa sekä ruoanlaiton perussääntöjä. Raaka-aineiden tuli olla ensiluokkaisia, lisäaineettomia, mieluiten lähellä tuottettuja ja luomua. Hän noudatti myös perinteitä. Jos kerma ja voi kuuluivat alkuperäiseen ohjeeseen, niitä ei muilla raaka-aineilla korvattu. – Resepti ei olisi sitten enää se sama, hän huomautti. Luova ja soveltava saattoi hänen mielestään olla vasta sen jälkeen, kun oli opetellut ruoanlaiton klassiset perusteet. – Kuljemme ranskalaisen ”kuninkaiden kokin ja kokkien kuninkaan” Auguste Escoffierin viitoittamalla tiellä. Säännöt on luotu helpottamaan niin kokin työtä kuin ruokalistan lukemista.

Tilatessaan vaikkapa Sauce Hollandaisen tai Sauce Béarnaisen missä päin maailmaa tahansa, asiakas voi aina olla varma siitä mitä saa, hän opasti kursseillaan. – Koulun käyneet tiesivät, kumpaan kastikkeeseen tulee mausteeksi kirveliä ja kumpaan rakuunaa. Hollandaise-kastike on itse asiassa pohja monelle muullekin kastikkeelle, kuten Choron-, Valois-, Foyot-, Colbert-, Paloise-, Sauce au vin blanc-, Bavaroise-, Crème fleurette-, Sauce moutarde- ja Girondine-, Mousseline-, Chantilly-, Divine- sekä Noisette-kastikkeelle, hän luetteli täydellisellä ranskankielen ääntämyksellä. Oppilaat eivät yleensä tienneet, että peruskastike taipui niin moneen tarkoitukseen ja kiinnostuivat siitä.

Tv-työn lisäksi Leena Kiuru kirjoitti ruoka- ja viinikulttuurista useisiin lehtiin. Päiviin kuului erilaisten ruokakokonaisuuksien suunnittelua, annosten kokeilua, rekvisiitan hankkimista sekä annosten valmistamista kuvaustilanteisiin. Lisäksi hän teki rahakkaita juontokeittoja ja istui erilaisissa ruokaraadeissa.

Lehtitalot ohjeistivat yleensä, että juttujen kohderyhmänä tuli olla 25-35-vuotiaat pääkaupunkiseudulla asuvat naiset, jotka olivat kiinnostuneita ruoanlaitosta ja kodin sisustamisesta. Se oli sitä porukkaa, jolle lähes kaikki tuntui aina olevan suunnattua. Ruoka koskee kuitenkin kaikkia, ikään ja sukupuoleen katsomatta. Jokaisen on syötävä joka päivä jotakin. Jopa monta kertaa päivässä. Myös eläkeläisten, nuorten sekä vanhojen, jotka elävät niukalla budjetilla. Kukaan ei tuntunut olevan kiinnostunut näistä pienemmistä kohderyhmistä, Leena mietti.

”Me etsimme suuria kuluttajakuntia ja suuria yleisöjä. Tarvitsemme suuria tuotantolaitoksia, suuria varastoja ja toimivaa logistiikkaa. Ei meidän kannata ruveta lillukanvarsia kauppaamaan”, hän oli kuullut ruokaseminaarissa esiintyneen einestehtaan edustajan julistavan.

Toimittaja oli todennut, että suurella rahalla toteutettu markkinointi helposta ja nopeasta ruoanlaitosta puri hyvin ja ihmiset halusivat käyttää yhä vähemmän aikaa kotona tapahtuvaan ruoanlaittoon. Meidät on aivopesty mukavuudenhaluisiksi ajan orjiksi, hän ajatteli. Aina ollaan kiskomassa sinne, missä ei juuri sillä hetkellä olla. Yleensä se tarkoitti kiskomista sohvalle television ääreen. Toisaalta hän ymmärsi hyvin ihmisiä, jotka eivät itse viitsineet laittaa ruokaa. Ruoanlaitto sinänsä ei ole kovin aikaaviepää ja hankalaa, mutta siihen sisältyy työläämpiä vaiheita. Suunnittelua, ikävää kaupassa käyntiä ja kassajonoja, ainesten esikäsittelyä ja mikä pahinta, iso jälkitiski. Etenkin vanhoissa kerrostaloissa keittiöt ovat pieniä kopperoita, joissa on niukat laskutilat. Tähän kun vielä yhdistää liian pienet leikkuulaudat ja tylsät veitset, alkaa ruoanlaitto tuntua todella vaivalloiselta puuhalta. Tylsällä puukolla sipulia nyrhiessä tulee itku silmään kenelle tahansa.

Leena kietaisi paksut hiuksensa lenkillä poninhännälle, avasi makuuhuoneen ikkunan ja veti keuhkot täyteen raikasta alkusyksyn ilmaa. Tästä tulisi kiireinen päivä, oli pakko ehtiä kehitellä vielä uusi ruokaohje naistenlehdelle ennen valokuvastudiolle menoa. Hän vaahdotti kattilassa rasvatonta maitoa, valutti sen nautinnollisesti espressokahvin pinnalle pehmeäksi pilveksi ja pani croissantin lämpiämään leivänpaahtimen päälle. Aamiaiset maistuivat mielialan mukaan. Enimmäkseen lautasella oli kaurapuuroa kotimaisilla marjoilla höystettynä, tai korkeassa lasissa luomujogurttiin tehtyjä smootheja. Joskus teki mieli juhlistaa päivää ranskalaistyylisellä aamiaisella, johon kuului lasi vastapuristettua appelsiinimehua, iso kupillinen maitokahvia sekä vuohenjuustolla ja viikunahillolla täytetty lehtevä croissantti. Tänään oli juuri sellainen päivä.

– Toki koko Suomen ruokkimiseksi tarvitaan massaa ja määrää, mutta ruoka on niin paljon muutakin kuin pelkkää helposti nieltävää ravintoa. Leena siemaisi kahvia maitopilven läpi ja jatkoi vielä filosofista pohdiskeluaan. Hän muisti tekemänsä juustoaiheisen jutun ja iloitsi, että pieniä juustoloita oli syntynyt ympäri Suomea. Voisarven välissä oleva kotimainen vuohenjuusto kuului toimittajan lempijuustoihin. Hän pyöritteli suussaan pehmeän hapanta makua ja muisti käyntinsä kuttutilalla. – Kutut ovat itsepäisiä kasvatettavia, jos ne eivät ole pahanteossa, niin ainakin ne suunnittelevat sitä, oli tilanhoitaja kertonut. Leena muisti roskalaatikon päälle kavunneet, ovelan ilmeen ottaneet sarvipäät, ja nauroi.

Hän selasi Hesaria. Torstaisin siinä oli ruokaliite. Tällä kertaa juttua oli kauden juureksista ja punajuurista.
Oli mielenkiintoista, että ruoanlaittoa taitamattomien määrä oli ruokaohjeiden ja -ohjelmien valtavasta tarjonnasta huolimatta jatkuvassa kasvussa. Ohjeita tuli kaikista tuuteista ja keittokirjat päälle. Hänen mielestään väliin oli kuitenkin pudonnut jo kaksi kokonaista sukupolvea, jotka eivät silti osanneet valmistaa tavallista kotiruokaa, hän mietti.

Joulun alusviikoilla lehdistä löytyivät takuuvarmasti kinkunpaiston ja juureslaatikoiden ohjeet. Talvella on bliniohjeita, leivotaan runebergintorttuja ja laskiaispullia. Kesällä grillataan ja säilötään. Syksyllä sienestetään. Säilöntä oli yhä kasvava trendi, vaikka kenelläkään ei enää ollut edes kellareita mihin täytetyt hillopurkit ja mehupullot veisi. Leena oli huomannut, että kaikki eivät välttämättä osaa edes lukea ruokaohjeita. Mitä tarkoittaa kuullottaminen? Entä ryöppääminen? Kuinka paljon on hyppysellinen? Mitä tarkoittaa kun sanotaan, että tarkista maku, tai paista pinta kauniin väriseksi? Myös kokkien käyttämä keittiöslangi kuulosti oudolta. Aineksia misataan, freesataan ja liemiä keitetään reduksi.

Ruokaohjeita laativilla on suuri vastuu siitä, että niillä oikeasti onnistuu. Leena tiesi, että kaikki ruokaohjeiden laatijat eivät välttämättä edes kokeilleet ohjetta ennen kuin julkaisivat sen. Vastuuntuntoiset ruokatoimittajat tekevät sen aina ja tarkistavat ohjeen toimivuuden käytännössä. Leena oli huomannut, että etenkin ravintolakokkien ohjeet, niin herkullisia ja oivaltavia kuin ne olivatkin, saattoivat olla hyvin ylimalkaisia. Ammattilainen ei aina tule ajatelleeksi, että vasta-alkajalle pitää neuvoa kaikki lähes kädestä pitäen. Hän oli todennut, että opetuksen kannalta television ruokaohjelmat olivat paras kanava ruoanlaiton opettamiseen. Niitä seuratessa saattoi sentään nähdä, mitä kokki käsillään teki, ja mihin oli pyrkimässä. – Helppo minun on tietysti puhua. Olen saanut elää hyvän elämän herkkupatojen äärellä, hän sitten muisteli ja siemaisi mietteliäänä kahvia kupistaan.

Lapsena Leena asui maalla. Kotona ei ollut koskaan puutetta ruoasta. Suolaa ja sokeria lukuun ottamatta lähes kaikki ruoka tuotettiin itse. Leivinuuni lämmitettiin kerran viikossa. Leipomispäivät olivat hänen lempipäiviään. Leivinuunin kuumuuden testaaminen oli hauska vaihe. Hiilet lakaistiin pois veteen kastetulla mäntyluudalla ja arinalle viskattiin karkeaa suolaa. Jos suolarakeet ritisivät ja hypähtelivät voimallisesti, oli uuni tarpeeksi kuuma karjalanpiirakoiden paistamiseen. Piiraat työnnettiin kuumimpaan uuniin, sitten tuli ruislimppujen vuoro. Sen jälkeen paistettiin paksut pullapitkot. Jälkiuuniin pantiin vielä karjalanpaisti tai laatikkoruokia muhimaan.

Leenan äiti oli ahkera kotitöissä. Hän piti kesälomankin elokuussa, jotta sai kerättyä marjoja talven varalle. Maalla oli tilaa säilömiselle, iso maakellari notkui monenlaista säilykettä. Hän muisti lapsuudesta myös onnellisten kanojen keltaiset munankeltuaiset ja vastakirnutun kylmän voin, joka hitaasti suli juuri uunista otetun ruisleivän päällä.

Kotona ruoka maistui, mutta alakoulun ruokatunnit olivat Leenalle piinaa. Puurot inhottivat ja niitä tarjottiin koulussa aina maanantaisin sekä juhlapyhien jälkeen. Lautaselle kauhaistu annos ajelehti limaisen näköisenä lautasen laidasta laitaan kuin keväinen sammakonkutu lammessa. Se jäähtyi katseen alla pian syömäkelvottomaksi. Opettaja pakotti syömään ja lusikoi väkisin kylmää puuroa suuhun, kunnes oksennus tuli. Julkinen moite jatkui vielä luokassa. Leena oli koulussa puurokiusattu.

Kodista saadut hyvät makumuistot jäivät niin vahvasti mieleen, että Leena halusi ruoka-alalle. Hän kouluttautui kotitalousopettajaksi ja päätti keskittyä suomalaisen ruokakultuurin vaalimiseen ja kaikenlaiseen edistämiseen. Kunnianhimoisena ja pätevänä, hän eteni nopeasti urallaan, hankki kokemusta myös ulkomailta, ja kehittyi alan monipuoliseksi osaajaksi.

– Tomaattikeitto, siinä on tämän päivän resepti, hän kahvin juotuaan keksi. Se ei voi mennä keneltäkään pieleen. Leena avasi tietokoneen ja ryhtyi naputtelemaan ohjetta ruudulle. Kokenut ruokatoimittaja pystyy keittämään myös tietokoneella. Hän mielikuvitteli maut ja niiden yhteensopivuuden lähes valmiiksi ennen varsinaista ruoanlaittoa. Hän arveli, että useimmilla on yleensä kotonaan tölkillinen säilöttyjä tomaatteja. Se oli valmistuote, jonka Leenakin saattoi hyväksyä. Espanjan ja Italian auringon alla pulskiksi kasvaneet tomaatit ovat makeita ja hyviä ruoanlaitossa talvellakin. Laadukkaan säilyketomaatin hinta on noin 2 euroa ja siitä riittää alkupalakeitoksi neljälle, hän laskeskeli. Murskeen hinta on yleensä alhaisempi, mutta siitä hän oli vetänyt omat johtopäätöksensä. Leena oli sitä mieltä, että halpaa ja samalla laadukasta teollisesti valmistettua ruokaa ei ole olemassakaan. Näistä tiukoista, mielipiteistä eivät einestehtailijat ja kauppiaat tietenkään pitäneet.

Leena naputteli ohjetta, keitosta tuntui kuitenkin puuttuvan vielä joku ainesosa, mutta mikä, sitä hän ei ilman keittämistä ja maistamista keksinyt.

Hän päätti lähteä tuulettamaan päätään lyhyelle sauvakävelylenkille ennen suihkuun menoa ja keittopuuhiin ryhtymistä. Mieli oli virkeä. Leena puki ylleen punaisen lenkkeilyasun. Peilistä katsoi varsin nuorekkaan näköinen 50-kymppinen nainen. Työstään huolimatta hän ei ollut päästänyt liikoja kiloja kertymään, vatsa ei pömpöttänyt ja lihaskunto oli sauvakävelyjen jäljiltä hyvä. Leena osasi säädellä syömisiään, runsaiden aterioiden vastapainoksi hän piti keitto- ja salaattipäiviä. Niin jakkupuku, kuin tiukat farkutkin näyttivät hyvältä hänen yllään. Hän sipaisi huuliin punaa. Sen hän teki aina, vaikka olisi mennyt viemään vain roskia. – Mistä sitä koskaan tietää, vaikka vastaan tulisi joku vanha poikaystävä, hän hymähti mielessään ja astui rappuun.

Hän oli jo menossa ulos ovesta, kun mieleen juolahti jotain, jolla hyvin alkanutta päivää saattoi vielä juhlistaa. Suklaa. Leena osti käsin tehtyä tuoresuklaata usein pienen erän varastoon. Yleensä 7 kappaletta kerrallaan, eli yhden herkkupalan viikon jokaiselle päivälle. Pienessä lokerollisessa rasiassa oli vielä 3 konvehtia jäljellä. Kannen alta tulvahti hurmaava kaakaon tuoksu. Hän nosti palan kielelleen ja odotti kunnes se alkoi hieman sulaa. Parasta suklaakonvehtien syömisessä oli nautinnon pitkittäminen ja makupalan synnyttämien aistielämysten rauhallinen tarkastelu. Kun konvehti oli jo jonkin verran sulanut, hän puraisi sitä varovasti. Suun lämmössä kaikki kaakaopavun aromit pääsivät kunnolla esiin. Ne kieppuivat ensin aikansa hampaissa ja kielellä, jatkoivat matkaa poskissa ja nousivat lopulta kitalakeen. Kun pehmenneen suklaapalan aromit olivat levinneet kaikkialle suuhun, hän vihdoin raaski nielaista sen. Täydellisen suklaapalan jäljiltä jäi suuhun taivaallinen makuelämys. Toimittaja Kiuru lähti hymyssä suin varhaiselle aamulenkilleen.

Syksyn tuoksu tuntui jo ilmassa. Joutsenpariskunta johdatteli arvokkaasti kuutta harmaata poikasta Tokoinrannasta kohti Pitkänsillan toisella puolella olevia päiväapajia. Aamuliikenne siirteli Unioninkadulla väkeä kumpaankin suuntaan. Liikennevaloissa seisovien bussien ikkunoista vilahteli valjun totisia aamuilmeitä.

Leenan sauvat nakuttivat rytmikkäästi katua kohti puutarhaa. Kasvitieteellisen puutarhan puolella syyskuiset kukkapenkit loistivat pääosin valkoisen ja lilan värisinä. Muuttolinnut olivat lähteneet, pikkulintujen sirkutusta ei enää kuulunut. Suihkulähde solisi hiljaa. Varikset sentään pitivät palaveria Kaisaniemen puoleisella koripallokentällä. Rautatieasemalta kaikui kuulutus ”pikajuna Tampereelle lähtee raiteelta kaksi, hyvää matkaa.”

Kasvihuoneen aidan vierellä kehäkukkien oranssin väriset naamat kurkottivat kohti vääjäämättä vähenevää valoa. Leena käveli puutarhan käytäviä sattumanvaraisessa järjestyksessä. Hän oli mitannut askelmitalla, että puutarhan aidanvierustaa kiertävä polku oli noin 900 metrin pituinen. Kun puiston kiersi neljään, viiteen kertaan, tuli aamulenkille sopivasti mittaa.

Puutarhan työntekijät olivat aloittaneet työnsä. Tuttu musta mies puhalteli poluilta lehtiä koneellaan. Hän tervehti iloisesti. – Sinä liikku paljon, sinu tule pitkä elämä. Leena nauroi kiitokseksi ja päätti naputella vielä yhden kierroksen ennen kotiin palaamista.

Lähestyessään kohtaa, jossa Kaisaniemen puiston ja Kasvitieteellisen puutarhan välinen verkkoaita kulkee aivan polun vieressä hän huomasi tiheän pensaan takana, vahvassa vastavalossa jotain epämääräistä, levotonta liikettä. Hän jäi lamaantuneena tuijottamaan lehtien takaa pilkistävää, epätoivoisen näköistä ja uikuttavaa hahmoa. – Hei mitä siellä tapahtuu… hei sinä… älä nyt hyvä ihminen vaan tee mitään tyhmää, älä ihmeessä tee sitä, Leena ehti parahtaa. Raivostuneen mutinan seasta kuului nasakka laukaus. Leena ehti tuntea pistävän kivun kasvoillaan ennen kuin tajusi, että jotain täysin peruuttamatonta oli päässyt tapahtumaan.

Uskomattoman pitkällä kaatumismatkalla kohti maankamaraa mielikuvat vyöryivät yli hiipuvan aistimaailman yhden kokonaisen ruokaihmisen elämän verran.

Kuin ruokakaupan kassan ruuhka-aikaiselta hihnalta silmien ohi vilistivät ensin kaikkein rakkaimmat lapsuuden herkut. Uunintuore ruisleipä ja sen pinnalla sulava voi, läskisoosin rapeat haarukkapalat, vastasavustetut ahvenet, joulupuuro, nuotiomakkara, nokipannukahvit, mustikkamaito, uudet perunat ja silli, pitsireunaiseksi voissa paistetut letut sekä mansikkahillo.

Sitten kielen kärjelle ehtivät vielä Atlantin makuiset osterit, navetta-aromiset Ranskan juustot, hummeri Thermidor sekä kirkkaasti kilahtavien samppanjalasien kiihkeät kuplat.

Kuin viimeisenä ehtoollisena pöytään katettiin Babetten illallinen, valkoiseksi tärkätyt lautasliinat, hopeisten aterimien rivistö, monihaaraiset kyntteliköt sekä suloiset suolasirottimet.

Kun pääruokana tarjoiltu, tryffeli-hanhenmaksakastikkeella täytetty Cailles en Sarcophage vihdoin tuotiin pöytään, ei Leena Kiuru ehtinyt sitä edes hämärtyvissä mielikuvissaan maistaa. Aisti-ilojen aika oli ohi.

Tömähdyksen jälkeen polulle laskeutui kuolemanhiljaisuus. Laukausta säestänyt itkunsekainen valitus hiljeni syviksi nyyhkäyksiksi ennen kuin loppui kokonaan.

Ikivanhasta lehtikuusesta satoi pilvi kullanvärisiä neulasia. Ilmaan jäi leijumaan vain harras toive siitä, että tulevissa pöydissä ruokatoimittaja Leena Kiurulle olisi tarjolla taivaan mannaa, ambrosiaa ja nektaria. Onneksi suuhun sentään oli viimeiseksi elämän mauksi jäänyt suloinen sulavan suklaan maku.


Aiheet: , , ,

2 kommenttia

  1. Pitikö kuolla jo

    Pitikö kuolla jo heti ensikättelyssä. Odotin jo ensimmäistä Leenan reseptiä, mutta eipä tyttö ehtinyt esittää sitä meille.

    Vastaa kommenttiin

    Kirjoittanut

    Benjamin Gurkha

    21. 6. 2015 12.54

Kirjoita kommentti