Umami muualla Facebook

Julkaistu 15. 7. 2015 Teksti Tiia Koskimies, kuvat /kuva Tiia Koskimies Ei kommentteja Kirjallisuus

Viimeinen resepti -kesädekkari 25/36

Pirjo ja Jesper Helminen tapasivat Katajanokan viinikellarin ovella. – Mennään nopeasti sisään, kerron sitten kellarissa mistä on kysymys, Pirjo sanoi. He harppoivat portaat alas ja menivät suoraan Leenan viinivarastolle. Pirjo tutkiskeli katonrajaa, hän ei tälläkään kertaa nähnyt siellä valvontakameran punaista valoa.

– Jesper, Pirjo kuiskasi, mä tulen just pankista. Me kirjoitettiin Leenan kanssa jo muutama vuosi sitten ristikkäiset testamentit. Mun piti periä koko hänen omaisuutensa kuoleman jälkeen ja Leenan minun. Hän oli tehnyt jälkeenpäin toisen testamentin, jossa suuri osa varallisuudesta meneekin Ruokaihmiset ry:lle, minä saan asunnon, Pirjo sanoi kiihtyneellä äänellä. – Mutta sehän on hienoa, Jesper keskeytti. – Jesper, se ei ole ollenkaan hienoa, koko tämän viinikellarin sisällön hän on testamentannut Supervideon assistentti Ilona Ylipäälle, Pirjo kuiskasi. Jesper katsoi naista pitkään. – No jopas jotakin, olet siis aikamoisessa lirissä tyttöseni, miehen ääni kylmeni. – Mut, ei tätä kellaria kukaan ole vielä inventoinut. Otetaan nyt ne Krugin samppanjat, ja mitä muuta halutaan, eikä tulla tänne sitten enää sen jälkeen, Pirjo ehdotti hätääntyneellä äänellä. – Tästä tuli nyt kyllä paljon monimutkaisempaa kuin olin kuvitellutkaan, Jesper sanoi. – Jos nyt otamme viinit, ja paljastuukin, että olen rikoskumppanisi, mitä minulle sitten tapahtuu, Jesper jäi miettimään. – Ei mitään, minä otan tästä täyden vastuun, Pirjo sanoi jämäkästi. Voin aina selittää, että teimme kaupat hyvissä ajoin ennen testamentin lukua, hän ehdotti. – Kuolinpesän omaisuuden pitää olla koskematon, kunnes perunkirjoitus on tehty ja mahdolliset muut edunsaajat suljettu pois, Jesper muistutti. Hienot Krugin samppanjat kuitenkin polttelivat laatikossa.

– Jesper mun täytyy sitten paljastaa tietoja poliisille teidän viinikaupoistanne Dannen kanssa, Pirjo kokosi nopeasti itsensä ja uhkasi. – Oot sä tosi kova mimmi, Helminen tuumasi. – Ok samassa veneessä ollaan, mies sitten hymähti ja nosti samppanjalaatikon lattialta. Muita pulloja he eivät jääneet tutkimaan. Pirjo unohti myös hyllyllä olevan puisen laatikon, jonka sisälle hänen piti kurkistaa. Pariskunta poistui ripeästi kellarista, Helminen pakkasi viinilaatikon autonsa takapenkille. – Pirjo, mä pistän nämä viinit oman firmani nimissä netissä myyntiin, Helminen sanoi. – Mites minä saan niistä hyvitystä, Pirjo kysyi. – Katotaan sitä sitten, voit lähettää mulle vaikka laskun, Jesper sanoi epämääräisesti. – Katokkin, että sä et kuseta mua, mä tiedän, että tossa laatikossa on 5 pulloa samppanjaa, ja joka pullon hinta on yli 1000 euroa, voi olla jopa yli 2000 euroa, Pirjo sanoi. – Muruseni, kyllä, kyllä, Jesper sanoi ja alkoi tehdä lähtöä. Mahdollisen romanssin alusta ja hyvästä tunnelmasta ei ollut enää tietoakaan.

Jesper kaasutti tiehensä ja jätti Pirjon seisomaan kadulle. Syksy oli kiristänyt otettaan, kylmä viima tunkeutui housun lahkeista, puristeli hävyttömästi reisiä ja pyrki lyhyen pusakan alle. Korvia särki. Samalla Pirjon puhelin soi. Hän näki näytöltä, että langan toisessa päässä oli Pekka Pellonpää. Pirjo seisoi tovin kadun varressa ja tuijotti soivaa puhelinta. Päivä oli alkanut todella rivakasti… – Pirjo, hän vastasi puhelimeen. – Hei täällä Pekka Pellonpää. – Joo mä huomasin… – Missä olet, meidän pitäisi tavata, Pellonpää sanoi. – Mä olen kaupungilla ja matkalla kotiin ja sieltä sitten töihin, Pirjo sanoi. – Tulenko Castréninkadulle, Pellonpää kysyi. – Tule vain, olen siellä puolen tunnin kuluttua, Pirjo sanoi.

Hän lähti puhelun jälkeen kävelemään taas Pohjoisrantaa pitkin kohti kotia. Päässä pyörivät miljoonat ajatukset. Joka toinen päivä hän oli saanut, joka toinen päivä menettänyt kaiken. Vaikka hän olikin vankka kohtaloon uskoja, oli näin nopeissa käänteissä jo hieman liikaa sulattelemista. Missähän asennossa planeetat mahtavat oinaan tähtikartalla tällä hetkellä olla, hän mietti? Ne tuntuvat sekoilevan. Onneton Mars taitaa taas tehdä tepposiaan. Kuluneiden kahden viikon aikana on riittänyt virbeliä. On ollut roppakaupalla menestystä, rahaa ja orastavaa rakkauttakin, mutta koettu onni on jäänyt joka kerran kovin lyhytaikaiseksi.

Pirjo nosti postit eteisen lattialta. Luottokunnasta ja vakuutusyhtiöstä oli tullut uudet karhukirjeet. Erääntyneet maksut olivat yhteensä 530 euroa. Tili oli edellisten maksujen jälkeen tyhjänä. Nyt oli pakko saada Helmiseltä nopeasti rahaa. Pirjoa rupesi arveluttamaan koko mies. Tyhmä kun olin, lankesin poikamaiseen viehätysvoimaan ja suostuin aivan idioottimaisiin viinikauppoihin. Mitähän niistäkin tulee, hän mietti.

Ovikello soi, Pellonpää astui sisälle. – Keitänkö kahvia, Pirjo kysyi saadakseen ajatukset pois hölmöilyistä. – Keitä vain, kiitos. Pirjo sai hieman lisää miettimisaikaa selityksilleen kahvinkeiton aikana. Hän toi kahvit ja pikkuleipiä olohuoneen pöydälle. – Miten voin olla avuksi. – Poliisin täytyy nyt saada täydellinen selvitys Leena Kiurun omaisuudesta, Pellonpää aloitti jämäkästi. Voimme jatkaa tutkimuksia vasta kun tiedämme, mitä hänen jäämistöönsä kuuluu ja, keitä omaisuuden jakaminen koskee. Oliko Leenalla sellaista omaisuutta, josta sinäkään et tiennyt, Pellonpää kysyi. – Ei minun tietääkseni ollut, Pirjo yritti selittää. – Haluaisin nähdä testamentin ja omaisuusluettelon Pellonpää sanoi.

Pirjo totesi mielessään, ettei voinut enää pimittää testamenttia, hän kaivoi sen laukustaan ja ojensi poliisille. – Kävin vasta tänään pankissa. Tässä on Pirjon viimeisin testamentti, se kumoaa yhdessä laatimamme ristikkäiset testamentit. Siinä olimme luvanneet antaa toisillemme kaiken jäljelle jäävän omaisuuden toisen kuoltua. Leena on testamentannut omaisuuttaan myös ulkopuolisille henkilöille, Pirjo sanoi alakuloisena.

Pellonpää luki testamentin ja hämmästyi huomattuaan siinä Ilonan nimen. Et ole kertonut minulle, että Leenalla oli viinikellari, Pellonpää katsoi tiukasti Pirjoa. – En vielä ehtinyt, en pitänyt sitä oleellisena asiana tutkimuksissa, hän änkytti. – Kaikki asiat ovat oleellisia murhaan liittyvissä poliisitutkimuksessa, Pellonpää muistutti. Serkkusi on surmattu varsin erikoisella tavalla ja meidän on yritettävä löytää tekijä mahdollisimman pian.

– Testamentin perusteella, vahvin motiivi on edelleen sinulla, Pellonpää katsoi tiukasti Pirjoa. – Olen pahoillani, en ole asiantuntija tässä, Pirjo vaikeroi. En ole aiemmin selvitellyt kuolintapauksia, enkä tiedä missä järjestyksessä niissä edetään, hän yritti puolustautua. – Minä en ole surmannut Leenaa, se on kuitenkin edelleen ihan varmaa, hän sanoi vakuuttavalla äänenpainolla. – Minusta tuntuu, että et kuitenkaan ole kertonut poliisille aivan kaikkea, mitä tiedät. Et kertonut esim. viinikellarista, Pellonpää sanoi. – Tiesitkö etukäteen, että se on testamentattu Ilona Ylipäälle? – Vannon, että en tiennyt mitään Ilonan osuudesta ennen kuin kävin tänä aamuna pankissa, Pirjo vaikeroi. En tiennyt sitäkään, että Leena oli kirjoittanut uuden testamentin, vannon senkin. Tiesin kyllä Leenan ja Ilonan ystävyydestä. He olivat yhdessä Ranskan Epernayssa tutustumassa samppanjataloihin, Pirjo huokasi.

– Minkä arvoinen viinikellarin sisältö on, Pekka kysyi. – Siellä on hienoja viinejä, en tiedä onko kellaria koskaan inventoitu, Pirjo sanoi totuudenmukaisesti ja siemaisi mietteliäänä kupistaan kahvia. – Entä Ruokaihmiset ry, ovatko he osanneet odottaa saavansa Leenalta jotakin, Pellonpää kysyi. – Siitä porukasta en tiedä yhtään mitään, vannon senkin, Pirjo huokasi ja sanoi. Kuten sanoin, sain vasta tänään nähdäkseni tuon testamentin. En edes tiedä, milloin siitä pitää ilmoittaa siinä mainituille henkilöille, hän jatkoi.

– Testamentti voidaan antaa tiedoksi milloin tahansa perittävän kuoleman jälkeen. Kenenkään ei ole pakko ottaa vastaan hänelle testamentattua omaisuutta. Se ei tule myöskään automaattisesti, vaan saajalta odotetaan aktiivisia toimenpiteitä, jotta hän saisi omaisuuden itselleen, tiesi Pellonpää kertoa. – Voit olla yhteydessä edunsaajiin sitten, kun haluat. Heti hautajaisten jälkeen olisi varmaankin hyvä hetki, hän neuvoi.

Hautajaisjärjestelyt ovat jo pitkällä. Ne ovat pienet ja intiimit, olen tehnyt parhaani, että lehdistö ei tiedä milloin ne ovat, Pirjo sanoi. – Voimia. Näemme sitten siellä, Pellonpää sanoi ja lähti.

Tiia Koskimies: Viimeinen resepti
Tarinan poliisitutkinnassa avusti: Ylikonstaapeli Anneli Aunola
Kannen kuva: Tiia Koskimies
Taitto: Hanna Koskimies


Aiheet: , , , ,

Kirjoita kommentti