Sodankylän filmifestivaalien lumo ja tenho
Kukin kulkija kuvaa tavallaan Sodankylän filmifestivaalien lumoa ja, miksi sinne on päästävä vuodesta toiseen. Upeaa, että nuoret ovat löytäneet paikan. Yleisö on heterogeenistä – niin kuin aina parhaissa paikoissa.
Yksi puhuu maisemasta. Etelästä tultaessa matkustaa kesästä kevättä kohti. Lehti pienenee ja vaalenee. Puut mataloituvat. Kunnes tullaan marskimaille ja soille, tunturin rinteeseen. Henkeä salpaavaan hiljaisuuteen, vähiin väreihin, vaakasuoraan valoon.
Toinen kertoo pohjoisen ainutlaatuisesta ihmisestä: muistan nähneeni aamuyöstä Samuel Fullerin mukaan nimetyllä tienpätkällä kohtauksen, jossa mopolla liikkuva Lapin ukko korjasi talteen maahan sammuneen yksinäisen nuoren riehujan, “mökkiläisiä”, moponsa takapenkille vieden hänet kotiinsa “leppäämään”. Filmifriikit harvoin malttavat ryypätä itsensä sammuksiin. Mutta jos niin, varmaan heitäkin autetaan.
Yksi pitää elokuvayleisön erityisyydestä: käsin kosketeltava jännittynyt ilmapiiri (Lapinsuun leffa-teatterissa kun esirippu aukeaa tai teltan tikkuisilla puupenkeillä tai koulun voimistelusalissa), kun raina alkaa rahista. Ei hihitystä “väärissä” paikoissa tai karkkipussien rapinaa. Salin taas pimennyttyä filmin – ja pitkän tekijälistan – jälkeen: aina aplodit.
Kaikki pitävät filmeistä. Klassikoista, uudelleen nähdyistä, uusista, muuallakin nähdyistä. Puhutaan sisällöistä, tarkoituksista, muodosta. Raitilla, teltassa, koulussa, Lapinsuussa, jonoissa, baareissa, kuppiloissa, majapaikoissa, junassa, bussissa, lentokoneessa. Ne, jotka haluavat olla hiljaa, sulatella, saavat suomalaiseen tapaan tilansa ja aikansa.
Aamiainen koulun pihalla.
Imetään valoa. Tous les mots sont lumière. Lumierin veljesten nerokas motto. Yhtenä kesänä filmifestareitten T-paidan tekstinä. Mistähän saisi uuden sen edellisen tilalle? Vein omani thaimaalaiselle ystävättärelle. Hän lumoutui kun kerroin, miten lauseen ymmärsin. Ehkä omalla tavallani, mutta kuitenkin. Ja seuraavana kesänä Vantanee tuli Bangkokista Sodankylään katsomaan filmejä kanssani. Sanat tuovat valoa, ovat valoa. Tummalla filmipohjalla ne konkreettisesti ovat valkoista valoa. Taiteilijan/kirjailijan/elokuvantekijän tehtävä on pitää lamppua elämän tapahtumien yllä, tuoda valo, näyttääkseen muille mitä tapahtuu. Vaikka se on kamalaa. Vaikka se olisi ihanaa. Tai mitä se sitten onkaan. Lamppu pysyy paikallaan.
Joku tulee valon takia Sodankylään. Aivan erityisen valon. Kauniin, himmeän, pehmeän. Ei ihme, että valon parissa työskentelevät ohjaajat ja kuvaajat ovat siitä niin innoissaan. Ja aina on valoisaa pimeästä leffateatterista tullessa. Loppui filmi sitten klo 23 tai klo 05 tai klo 14. Ajantaju katoaa.
Yleensä satelee, on pilvistä. Joskus löytyy vielä lunta talojen pohjoisnurkissa. Ja ne sääsket, aina paikalla, kuten tänäkin kesänä. Paikallisen mukaan “ei ihan pääskysen kokoisia, on vielä kevät”. Haastattelupätkät tv:ssä tunnistaa siitä, että niissä huidotaan kasvoilta pois sääskiä. “tää pätkä on varmaan festareilta”. Teltta on se perinteinen sininen. Reiät näyttävät sisältä tähdiltä. Samassa kohdassa tihkuu vesi päälle kuin aikaisempina vuosina. Tietää valita paikkansa.
Koululla, jossa aamuhaastattelut ja keskustelut käydään on tehty parannuksia. Tänä vuonna isompi valkokangas, tuoleja on porrastettu ylöspäin. Mutta samat nihkeät oranssiset muovituolit kuin kautta aikojen puolapuiden reunustamina. Jotain pysyvää, niin myös Peter von Bagh – lahja Suomelle tähtitaivaalta – joka vetää usein keskustelut ja on aivan omaa luokkaansa. Voi olla ylpeä siitä, että on suomalainen, kun meillä on tämä asiantuntija, fiksu, huumorintajuinen kävelevä elokuvan historia. Mitä olis festarit ilman Petteriä, kysyn vaan.
Pysyvää on niin ikään Lapinsuussa festarin loppua kohden tiivistyvä ilmanlaatu. Vanha ja uusi viina haisevat sopusoinnussa kosteiden vaatteiden kanssa. Ennen oli pakko tuulettaa etuovesta, laskea raikasta ilmaa sisään. Samalla saatiin sisään parvi innokkaita verenimijöitä, sääskiä. Nykyään sitä ei enää tehdä, voisiko ilmanvaihtosysteemi olla syynä. Yhtäkaikki – tiivistynyt ilmanlaatu kuuluu pysyvään tunnelmaan.
Ranskalainen ohjaaja Robert GUEDIGUIAN
Filmiohjaajista vieraili paikalla ranskalainen Robert GUEDIGUIAN (s. 1953). Hän rakastaa Marseilles’ta ja on tehnyt lähes kaikki filminsä siellä. Haastattelussa hän sanoi, että kukaan ei osaa kuvata Marseilles’ta kuten hän. Näkökulma on työläisten (Marie-Jon kaksi rakastajaa, 2002), ongelmaisen tavallisen ihmisen (La ville est tranquille, 2000) ja rakastavaisten (Sydän savuaa, 1998), joissa aina rakkaus on aistillisesti ja aistikkaasti pääroolissa. Hän on minulle uusi löytö! Toivon, että esim. KAVA:ssa saan nähdä loput hänen filmeistään. Marseilles on kuitenkin vain raami hänelle, sillä hän totesi haastattelussa, että “tarina voidaan kertoa missä tahansa”. Mikä vahvistaa käsitystäni siitä, että paikalla todella ei ole ihmisen sisäiselle elämälle merkitystä. Sisäiset tapahtumat ovat tapahtumista tärkeimpiä, kuten C.G. Jungkin toteaa. Sen olen myös itse kokenut 22 vuotta eri puolilla maailmaa asuessani.
Samira MAKHMALBAF - huippuohjaaja Iranista.
Toinen, minulle uusi tuttavuus, huippuohjaaja Iranista Samira MAKHMALBAF (s. 1980) kuului hänkin tämän kesän päävierailijoihin Sodankylässä. Hän totesi haastattelussa olevansa erikoisesta maasta, jossa kolmetoistavuotiaita tyttöjä teljetään kotiinsa ja seitsentoistavuotias tyttö voi ohjata pitkän filmin. Nämä molemmat erikoisuudet yhdistyvät samassa filmissä (Omena, 1998). Filmissä korostuu Iranin nykypäivä, johon sisältyy rintarinnan itämainen ikivanha ja länsimainen uusi. Järkyttävässä – sekä isän että tyttöjen kannalta – dokumentinomaisessa (perheenjäsenet esittävät itseään) tarinassa näkyy eri osapuolia ymmärtäväkin näkökulma perheen arjen radikaalisti muuttuvan ajanjakson aikana. Two-legged horse, 2008 on Afganistanissa kuvattu filmi kahden pojan riiston eri muotoihin johtavasta suhteesta, toisen ollessa rikkaan isän 10-vuotias, jalkansa menettänyt poika, toinen puhevammainen, poikaa kantamaan dollarilla päivässä palkattu koditon.
Makhmalbaf ei saanut kuvauslupaa Iranissa tähän neljänteen pitkään filmiinsä, joten se kuten Kello 5 iltapäivällä, 2003 on molemmat valmistettu Afganistanissa. Mahtavia filmejä molemmat!
Mykkäelokuva, kotimaiset klassikot, uudet suomalaiset elokuvat jne. kuuluvat vakiotarjontaan. Yksittäisiä eri ohjaajien uutuuksia on aina festivaaliohjelmistossa. Tällä kertaa yhden lempiohjaajistani Jim Jarmuschin The Limits of Control, 2009, jonka näimme Skandinavian ensi-iltana Jarmuschin New Yorkin-terveisin Kaurismäille ja Sodankylän yleisölle: “No limits, no control!” Hän vieraili Sodankylässä v. 1987, joten hän tietää. Viimeisin toteutus oli taas taattua tavaraa.
Kulkija