Woody Allen – Vicky Cristina Barcelona
Pienessä piirissä puhumme, että Allen vain vanhetessaan paranee, kuten monet suunkin kautta nautittavat aineet. Tämä Allenin uusin komedia luotaa rakkauden olemusta, kestoa ja ihmisen surkuhupaisia yrityksiä täydellisen rakkauden saavuttamiseksi. Filmi on todella mainiota katsottavaa.
Allen rakentaa filmin upeasti. Barcelonan ja sen lähiympäristön yltäkylläisyys ja elämänsyke tempaa täysin mukaansa jo visuaalisesti, ja sisältö kulkee siinä mukana melkein huomaamatta. Filmin selostajan ääni ei ole Allenin, kuten useissa hänen filmeissään. Hänen äänensä kuuluu kuitenkin hyvin narisevissa kommenteissa kuten esim. rakastelukohtauksen yhteydessä: “tällä kertaa Cristinan ruoka pysyi sisällä”. Tyypillistä Woodya, tuttua hänen NYC-filmeistään ja sitä on välillä oikein päässyt kaipaamaan.
Kahden amerikkalaistytön Vickyn (Rebecca Hall) ja Cristinan (Scarlett Johansson) kesä Espanjassa muuttaa ainakin toista vähäsen. Lopun kohtaus alas rullaportaita laskeutuvasta kolmesta USA:an palaajasta herättää kysymyksen, muuttuiko kukaan kokemuksiensa pohjalta vähääkään? Ja tuntuu siltä, että Vickyssä muutos kytee, kun taas Cristina jatkanee päämäärätöntä elämäänsä mottona: – En tiedä mitä haluan, mutta tiedän, mitä en halua.
Tarinan pääosan esittäjä Javier Bardem, taidemaalari Juan Antoniona, tekee hienon roolisuorituksen Välimeren miehen edustajana. Hän on uskottava olematta nilkki. Juan Antonio on taiteilijaluonne, halujensa avoimesti viemä ja täydellisen, kestävän rakastumisenkokemuksen etsijä hänkin. Kaikki filmin naiset etsivät, myös tyttöjen keski-ikäinen amerikkalainen emäntä Barcelonassa, hullaannuttavan ihanaa, pysyvää rakastumisen tunnetilaa “pelkän” rakastamisen ja kiintymisen sijaan. Intohimon ja romanttisen rakkauden edustajia on molempia tarjolla niin kuin elämässä yleensäkin. Mutta tekeekö hormonitoimintamme meistä tällaisia muka ikuisesti kestävän rakastumisen tunteen perään ryntäileviä hölmöjä? Näin ainakin Allenin lempeästi ymmärtävässä otteessa.
Kolmio: mies ja kaksi naista toimii filmissä kauniisti jonkin aikaa. Mm. Guy de Maupassantin, kirjassaan Ihmissydän, hienosti kuvaama, ihanteelliselta miehelle vaikuttava asetelma on lopulta vaikea. Kun jo yhden kanssa on ihmissuhteessa aina myös vaikeuksia, miten sitten kahden? Ja kuka ensimmäisenä kyllästyy ja haluaa pelistä pois?
Lähinnä puhdas hullu ja aito hurjimus on miehen ex-vaimo Maria Elena (Penelope Cruz), jonka jalkoja Juan Antonio on yrittänyt ja yrittää edelleen pitää maassa. Juuri hänen suustaan tipahtelee viiltäviä totuuksia raivoamisen väliin. Vickyn mielestä jo mies on hullu, Cristinasta sitä ainoastaan mielenkiintoisesti spontaanisuudessaan ja luovuudessaan. Vicky edustaa tyypillistä analysoivaa, luokittelevaa, kritisoivaa nuorta jenkkinaista. Hänkin kiinnostaa raikkaudessaan kaikkiruokaista miestä.
Miehen isä vilahtaa kuvaan mielenkiintoisena hahmona, erakoituvana runoilijana. Hän vihaa ihmistä, joka ei ole oppinut rakastamaan oikealla tavalla. Tästä syystä hän ei edes halua julkaista runojaan tällaisen ihmisen edustajille.
Golden Globella USA:ssa palkittu filmi (sarjassa paras komedia/musikaali) sisältää kaikki hyvän komedian ainesosat tragiikkaa unohtamatta. Näennäinen pinnallisuus ja rento ote ihmissuhdekohelluksessa on todella vain pintaa. Ei tarvitse kuin pikkuisen raapaista – kuten filmissä luoti kämmentä – niin näemme, että ihminen on yhä itse rakentamiensa suojamuurien vanki.
Kulkijalta * * * * +
* * * * * loistava * * * * mainio * * * kelvollinen * * heikko * tarpeeton