Julkaistu 24. 8. 2008 Teksti Liisa Wilska, kuvat Liisa Wilska 7 kommenttia Kulttuuri

Retki muumien syntysijoille

Minulla oli tilaisuus heinäkuussa vierailla Porvoon saaristossa Pellingissä sijaitsevalla Klovharun saarella. Pieni, kallioinen ja karu Suomenlahden ulkoluoto oli Tove Janssonin ja hänen kumppaninsa Tuulikki Pietilän kesäpaikka lähes kolmenkymmenen vuoden ajan. Pellinkiläinen kalastaja Martin Tillman vei Carolina-veneellään meidät Klovharulle ja kertoili samalla saaren historiasta. Pienessä seurueessamme oli mm. kaksi ranskatarta, jotka olivat tulleet Suomeen yksinomaan Tove Janssonin takia ja halusivat nähdä häneen liittyviä paikkoja.

Kesät Pellingissä

Janssonin perhe – isä, kuvanveistäjä Viktor Jansson, äiti, taiteilija Signe Hammarsten-Jansson ja kolme lasta – alkoivat jo 1920-luvulla vuokrata huvilaa Pellingin saaristosta, silloisesta Porvoon maalaiskunnasta. Perhe kotiapulaisineen muutti Pellinkiin toukokuun lopussa ja palasi takaisin Helsinkiin syyskuussa. Kesistä saaristossa tuli Tovelle tärkeitä. Pellingin lukuisiin pikku saariin tehtiin retkiä ja Tove kirjoitti retkistä tarinoita varhaisiin päiväkirjoihinsa. Hän höysti retkiä seikkailukirjojen lukemisella ja kertomukset ja todellisuus sekoittuivat hänen päiväkirjamerkinnöissään. Myöhemmin nämä kertomukset muuttuivat dramatisoituina osaksi muumiperheen elämää.

Ensimmäiset muumihahmot

Ensimmäinen muumikirja (Muumit ja suuri tuhotulva) ilmestyi vuonna 1945,mutta Tove oli luonut varhaisimmat muumihahmotelmat ja kuvat jo 1930-luvulla Pellingissä. Tarinan mukaan Tove piirsi ensimmäiset muumihahmot – “rumimmat tietämänsä otukset” – kesäpaikan ulkohuussin seinäpahveihin. Pahvit on sittemmin restauroitu ja siirretty Helsinkiin. Toisen maailmansodan aikana räjäytetyn Glosholmin pyöreän majakkatornin sanotaan olleen muumitalon esikuva. Glosholm oli yksi Toven lapsuuden retkisaarista ja hän oli saanut nousta majakkaan huteria, kiemurtelevia portaita pitkin. Myöhemmin samoja natisevia, huojuvia portaita pitkin nousi muumiperhe: “Paksussa muurissa oli muutamia pikku aukkoja, joista siivilöityi sisään hiukan päivänvaloa. Jokaisessa aukossa näkyi iso, liikkumattoman linnun varjo. Linnut katsoivat heihin” (Muumipappa ja meri).

Kenttätutkimuksia saaristossa

Saaristossa Tove teki myös jatkuvia “kenttätutkimuksia”. Hän tutki maaperää, kiviä, kasveja ja eläimiä ja teki valokuvauksellisia havaintoja meren rantakaistasta ja hietapohjasta ja ympäristön väreistä ja niiden vaihteluista vuodenaikojen mukaan. Näiden havaintojen herättämät elämykset ja tunnelmat ovat siirtyneet hänen kirjoihinsa: “Oltiin elokuun loppupuolella. Pöllöt huhuilivat öisin ja lepakot tulivat suurina mustina parvina risteilemään äänettömästi puutarhan yläpuolelle. Metsä kohisi ja meri oli rauhaton. Ilmassa oli odotusta ja surumielisyyttä ja kuu oli suuri ja kuuman värinen. Muumipeikon mielestä viimeiset viikot olivat aina hauskimmat, vaikka hän ei oikein tiennyt minkä takia.” (Taikurin hattu)

Nainen, joka rakastui saareen

Ruotsalainen tutkija Boel Westin on kirjoittanut Tove Jansson – elämänkerrassaan “Sanat, kuvat, elämä” (2008, suom. Jaana Nikula) Toven rakkaudesta saariin. Saaret merkitsivät hänelle “yksinäisyyttä ja läheisyyttä, avoimuutta ja eristäytyneisyyttä.” Meri eristää mutta luo samalla mahdollisuuden yhteyteen. Saari oli vapauden vertauskuva ja paikka, jonne voi luoda ja rakentaa oman maailmansa. Talon rakentaminen ja varustaminen merkitsi sekä peikoille että ihmisille oman persoonan rakentamista. Elämä saarella on tasapainoilua turvallisen kodikkuuden ja katastrofien kesken. Boel Westinin mukaan saaret esiintyvät Tove Janssonin kirjoissa erimuotoisina, näköisinä ja kokoisina. Hän on kirjoittanut saarista, maalannut ja piirtänyt saaria ja dokumentoinut niitä romaaneissa, novelleissa, maalauksissa ja filmeissä. Toven ensimmäinen “saarirakkaus” oli Kummelskär, “suurin ja kaunein Pellingin asumattomien luotojen ryppäässä”. Toven haaveileman talon rakentaminen Kummelskärille ei kuitenkaan onnistunut. Sen sijaan vuonna 1947 nousi veli Larsin kanssa rakennettu kesähuvila “Vindrosens hus” Bredskärille ja vuonna 1964 viimein uusi huvila avomeren äärelle Klovharulle, “vihaiselle pikku luodolle”, kuten Tove sitä kutsui.

Elämää Harussa

Klovharu (tai lyhennettynä Haru) – on vain noin 6-7000 neliömetrin suuruinen atollin muotoinen saari, joka näyttää siltä kuin se olisi haljennut kahteen osaan. Saaren keskellä on kallioiden ympäröimä laguuni. Kivien lomassa kasvaa matalia saariston kasveja – rantakauraa, keto-orvokkia ja mataraa – ja korkeampaa, violetinväristä rantakukkaa. Mökin sisäänkäynnin vieressä on saaren ainoa puu, yksinäinen pihlaja. Myös sitkeä ruusupensas näyttää viihtyvän saarella. Itse mökki on pieni ja matala ja sijaitsee vähän kallion laen alapuolella. Siinä on valtava, taloa suurempi kellari. Klovharun tarina on kerrottu kirjassa “Haru – eräs saari” (1996, suom. Liisa Ryömä), johon Tove on kirjoittanut tekstin ja jonka kuvituksena on Tuulikin grafiikkaa ja akvarelleja. Kirjassa kuvataan talon rakentamista, joka osoittautui rakennuslupineen ja -urakoineen pitkälliseksi prosessiksi. Rakentamisessa oli apuna ja tukena kråköläinen Sven Brunström, jonka muistiinpanoja on mukana kirjassa. Brunström on originelli hahmo, joka kulkee saarten väliä nimettömällä veneellään – “kun puhuu hänen kanssaan, tuntuu luonnolliselta kohottaa katse horisonttiin”. Kirjassa kuvaillaan myös saaren luontoa eri vuodenaikoina, eläimiä, ihmisten työtä ja elämää arvaamattoman meren äärellä. Tove kirjoitti ja Tuulikki teki taidettaan. Kalastettiin, nikkaroitiin mökkiä, tarkkailtiin lintuja, korjattiin moottoria, tehtiin irtokivistä ja rantaan huuhtoutuneesta puutavarasta rakennelmia, jotka meri vei joka syksy mennessään. Ympäröivä meri näyttäytyi toisinaan kiehuvana noidankattilana, lämpimänä kesäpäivänä taas tyynenä ja ystävällisenä. Välillä laivat huusivat sumussa läheisellä väylällä. Myrskyllä Tove kirjoittaa almanakkaansa: “Kuutosen myrsky, sadetta. Vene pelastettu juuri ja juuri. Meri on noidankattila, jyrinät kuin tykinlaukauksia. Teltta halkesi. Suurenmoisen kaunista.”

Luopumisen aika

Tove ja Tuulikki viettivät Klovharulla lähes kolmekymmentä kesää. Sitten tuli kesä, jolloin jalat äkkiä tuntuivat jäykiltä ja oli vaikea saada verkkoja nostetuksi. Maasto alkoi hangoitella vastaan ja kävi petolliseksi. Viimein merikin alkoi tuntua pelottavalta: “Suuret aallot eivät merkinneetkään seikkailua, vaan pelkkää pelkoa ja huolta veneen takia ja kaikkien muidenkin veneiden, jotka liikkuivat huonolla säällä. Se oli epäoikeudenmukaista…” Eräs elämänvaihe oli tullut päätökseen ja oli luopumisen aika. Tove Jansson päättää Klovharu-kirjansa näin: “Kun Tooti viimeisenä päivänä siivosi kellaria hän löysi yhden meidän leijoistamme kuusikymmentäluvulta ja toi sen mäelle. Huvin vuoksi hän heilautti sille vähän vauhtia pyrstöön ja juuri silloin ilmaantui tuulenpuuska, joka vei leijan mennessään ja se kohosi suoraan ja korkealle ja jatkoi lentoaan kauas Suomenlahden ylle.”

Tove Jansson-Tuulikki Pietilä: Haru – eräs saari (1996). WSOY.

Boel Westin: Tove Jansson – Sanat, kuvat, elämä (2008). Schildts.