Umami muualla Facebook

Julkaistu 12. 6. 2018 Teksti Umami, kuvat Leena Puranen 8 kommenttia Kulttuuri

Lapsuustarinoita 1-10

Arkiston aarre vuodelta 2009. Leena Purasen lapsuustarinat ovat kovasti kiehtoneet lukijoitamme. Tarinat liittyvät heti sodanjälkeiseen aikaan, jolloin oli pulaa kaikesta ja kahvikin oli vielä kortilla. Tässä sinulle 10-osainen sarja mielenkiintoista ja nautittavaa kesälukemista!

Komeita männikkökankaita riittää tällä pohjoishämäläisellä seudulla. Jos minulle sanotaan sana metsä, niin se on juuri tällainen: Puut kohoavat solakoina ja korkeina kuin urkupillit.

Mitään pusikkoa tällainen valoisa metsä ei ole. Ei synkkää kuusikkoa eikä vaaleaa koivikkoa. Ei mitään liian isoja, ryteikköisiä ja korkeita puita, vaan juuri sopivia, kapeita, kauniita, punertavarunkoisia. Puiden alla kasvaa vain kuivaa sammalta, jäkälää, puolukanvarpuja ja kanervia. Muunlaista metsää ei kai voi ollakaan.



Vanhempani ovat perustaneet vuonna 1947 sekatavarakaupan tänne Koivion metsäseudulle.
Vilppulan ja Oriveden väliseltä hiekkaiselta maantieltä lähtee kapeampi, mutta yhtä pölyinen kylätie. Melkein heti tienristeyksen oikealla puolella tuleekin näkyviin meidän kauppa, uusi punainen rakennus valkoisine pihtipielineen. Oven yläpuolella komeilee vastamaalattu kyltti: Koivion sekatavarakauppa. Tielle päin on kaupan puoli rappusineen, pihalle päin meidän kodin puoli. Kaupaksi rakennuksen tunnistaa, paitsi kyltistä, yhdestä näyteikkunasta rappujen oikealla puolella. Muuten se näyttää miltä tahansa omakotitalolta.

Kaupan editse vievä tie laskeutuu kaupalta kohti pientä kylää kiertäen Lahnajärven rantaa. Isä on suunnitellut ja piirtänyt tupakkiaskin kanteen millainen kaupasta tehdään. Hän on omin käsin kaatanut puut läheiseltä kankaalta.

Isä on itse rakentanut kaupan talkoomiesten avustuksella. Naapurit ja setämme ovat rientäneet auttamaan, jotta kauppa saadaan pystyyn. Äiti on keittänyt talkooväelle soppaa suuressa padassa avotulella. Me lapset olemme pyörineet joukon jatkona, leikkineet laudanpätkillä, rautalangoilla ja muilla rakennusjätteillä sekä avustaneet voimiemme mukaan kärräämällä niitä kottikärryillä syrjemmälle varsinaisesta työmaasta, silloin kun kärryjä ei ole tarvittu oikeisiin kuljetuksiin. Kaikki ovat siis puhaltaneet yhteen hiileen, jotta kauppa saadaan pystyyn.

Jokainen kertaalleen käytetty naula otetaan talteen, suoristetaan ja käytetään uudelleen. Nauloistakin on sodan jälkeen pula.

Olen kahdeksanvuotias iso ja reipas likka, veljeni on viisi ja puoli vuotta vanha, lapsellinen. Seurasimme veljeni kanssa alusta alkaen miten kaupan perustukset valettiin: käsikäyttöistä betonimyllyä väännettiin pihassa ja betonivelliä valutettiin rakennettuihin lautakehikoihin.

– Hyvä, että saatiin ostettua sementtiä, siitä on ollut huutava pula sodan jälkeen, kun joka puolella rakennetaan rintamamiestaloja ja korjataan vanhoja, isä myhäilee haalareissaan vasara ja vatupassi kädessä, ja muita työkaluja haalarin taskut täynnä. Huutava pula, huutava pula on kaikesta näinä sodan jälkeisinä aikoina. Huutava pula.

Eristeeksi saadaan karhuntaljaa eikä mitään sahanpurua, tästä tulee lämmin karhunpesä. Lattiat tehdään puusta, mäntylaudasta, vaikka se onkin pehmeää, mutta kaunista. Sisäkattoihin laitetaan Haltex-levyt. Kyllä tästä hyvä talo tulee. Ja punamultaa keitetään itse ja maalataan talo kauniin punaiseksi niin kuin täälläpäin on tapana.

Moneen kertaan koko perhe on tepastellut kuin kanat tarhassa, päätään kallistellen ja nyökytellen, rakennuksen jo kuivuneella pietyllä ja rautalanganpätkiä törröttävällä perustuksella.

Isä on selittänyt meille perusteellisesti tästä kaupan luurangosta:

– Tänne alle, tähän näin, tulee kaupan kellarivarasto, tähän sen yläpuolelle kaupan varasto, tänne näin, kellarikerroksen päälle tietenkin, itse myymälä, näin minä sen olen ajatellut.

Entäs tänne sitten, näettekös, meidän iso keittiö ja kamari, ikkunat kolmelle suunnalle, sitten eteinen, lasikuisti ja tuulikaappi. Meidän koti! Täältä asunnon puolelta kanssa rappuset takapihalle. Me itse kuljetaan sitä kautta, asiakkaat tulevat kaupan rappusia.

Ja me näemme mielessämme koko rakennuksen valmiina ja meidät asumassa siinä kuin sadun onnentuvassa.

Kaupan piha on samanlaista suoravartista, kapearunkoista ja pienikasvuista männikköä kuin kaikkialla ympärilläkin, kilometrikaupalla. Ei pihaan mitään istutuksia eikä kukkapenkkejä ole ehditty laitella.

Linnunpönttöjä isä on rakentanut kaupan jätelaudoista ja kiinnittänyt ne puihin odottamaan västäräkkejä, peipposia ja muita pikkulintuja.

– Multa on rahdattava ties mistä, jos pihaan edes kasvimaan aikoo saada, niin on kuivaa ja karua tämä kangas. Mutta kukkia kyllä istutetaan, kunhan tässä ehditään, äiti suunnittelee.

– Niin, jottain jorriinin juuria pitäis varmaan saada, isä virnistää.

Pihan perälle on sentään jo rakennettu huussi, liiteri ja tietenkin sauna.

Isä osaa rakentaa ja korjata kaiken: isän peukalo ei ole keskellä kämmentä.

Muita taloja meidän kaupan lisäksi ei ole lähimaillakaan yhtä taloa lukuun ottamatta. Tällä naapurilla on verstas, jossa hän tekee betonista kattotiiliä. Mutta meidän kauppaan isä naputtelee katon halvemmasta tervapahvista.

Vastapäätä kaupan etupuolta tien toisella puolella ammottaa iso hiekkakuoppa.

– Se on meidän naapurin kultakaivos, isä sanoo.

Sieltä naapuri kaivaa hiekkaa betonin tekoa varten omaan verstaaseensa ja myy hiekkaa hyvään hintaan muille rakentajille. Sodan jälkeen joka puolella rakennetaan, taloja rintamamiehille, evakoille, ja perheille, joihin on sodan jälkeen syntynyt ennätysmäärä lapsia.

Käymme veljeni kanssa hiekkakuopalla kultaa kaivamassa. Kulta on oikeata, kissankultaa tai leikkikultaa. Kaikkia niitä sieltä löytyy, kun vaan tarkasti etsii. Leikimme hiekkakuopassa ja metsässä.

Kaupan toisella sivulla, kylän puolella on jääkylmä kirkasvetinen lähde mielestäni aikamoisessa rotkossa, ja siitä lähtee pieni puro, joka juoksee Lahnajärven suuntaan. Pieni oja se taitaa vain olla.

Puron varrella kasvavat seudun ainoat koivut, lepät, pajut ja pihlajat.

Lähteelle laskeudutaan kuin satuun: On vihreää ja varjoisaa.

Täällä lumotussa puutarhassa kasvaa harvinaisia suuria kotkansiipiä ja sananjalkoja. Äiti on opettanut kasvien nimiä minulle. Lähteellä on hyvä istuskella uneksimassa. Millainen mahtaakaan olla paikka, jossa kasvavat sanankädet, sananvarpaat, sananpeukalot.

Isä on tehnyt meille kaarnalaivoja, joita veljen kanssa uitamme purossa. Raivaamme vedelle uusia uomia, toisinaan patoamme veden juoksua kuin majavat. Kun äiti huuhtelee purossa pyykkiä, läträämme veljen kanssa vedessä mekin. Isä on laittanut sinne myös pyykkipadan, jonka alle sytytetään tuli pyykkiveden kuumentamiseksi kiehuvaksi. Pataan pannaan lipeäkiveä, pyykkejä hämmennellään kepillä kuin puuropataa. Sitten pyykit vielä hangataan pyykkilautaa vasten ja lopuksi huuhdellaan moneen kertaan purossa.

Kyllä lähtevät kauppatakit, lakanat ja pyyheliinat valkoisiksi! Sitten vaan narulle auringonpaisteeseen valkenemaan lisää.

Keväällä koko puron ranta on valkoisena mattona valkovuokkoja. Niitä käyn poimimassa äidille äitienpäiväksi. Laittaisin kimppuun niin mielelläni myös sinivuokkoja, mutta niitä ei täällä kasva.

Kaupan asiakkaina ovat Koivion kylän muutamien maatilojen asukkaat ja kolmen suuren metsäkämpän väki: jätkät, hevosmiehet, työnjohtajat, emännät ja apulaiset.

Isä arvelee, että todella hyvin kannattaakseen kauppaan on haalittava asiakkaiksi myös sudet ja karhut, kenties oravat ja ketutkin.

Oikein näen mielessäni, kuinka ketturouva pörheissä turkiksissaan ja valkoinen hännänpää vilkkuen tepsuttelee kauppaan verkkokassin kanssa, ehkä ostamaan pihlajanmarjakaramelleja vesi kielellä odottaville pennuilleen.

Tiettyinä päivinä tukkuliikkeen auto tuo lisää tavaraa kauppaan. Se peruuttaa kaupan takaoven eteen, kuski ja repsikka hyppäävät autosta ulos. He avaavat peräluukun. Ja kohta laatikoita nostellaan kaupan varastoon. Se on raskasta työtä. Pienikokoiset vanhempani ovat silti vahvoja kuin karhut, he pinoavat laatikot ja säkit hyvään järjestykseen. Heistä on hauska jyllätä varastossa, omassa kaupassaan, saada kaikki sujumaan kuin rasvattu. Silloin on aina kiirettä ja hässäkkää, kun kuormaa puretaan. Monet asiakkaatkin osuttavat kauppareissunsa kuorman tulon aikaan, saadakseen heti tarvitsemansa, odotetun tavaran.

– Koska kuorma tulee? kysellään usein.

– Tilataan seuraavassa kuormassa, jos jotain tavaraa ei kaupassa satu juuri olemaan.

Isä sanoo, että muuten joudutaan taas myymään ”eioota”.

”Eioota” ei tule kuormassa, mutta näinä sodanjälkeisinä aikoina tavaroista on pulaa. Osa tavaroista on vielä säännöstelyssäkin.

Niinpä ”eioota” on turhan usein jossain kaupan varaston nurkissa.

Komeaa suorarunkoista ikivanhaa männikköä kaadetaan täällä Koiviolla joka puolella.

Käynnissä ovat suuret hakkuut, jotka tehdään yleensä mieluummin talvella kuljetusten ja työvoimankin takia.

Monessa paikassa tienvarressa näkyy metsässä kruunun merkki: se on valtion metsää, jota kaadetaan myös, sotakorvausten maksamiseksi.

Hakkuun alkamisen ja savotan tulon näkee siitä, että ensin tulevat miehet arvioimaan puita, tähyilemään niiden pituutta ja paksuutta. Sitten puut leimataan lyömällä niiden kylkeen kirveellä pilkka.

Ja sitten se alkaa: Metsurit tulevat tukkikämpille, ottavat aamulla kirveet, justeerit tai pokasahat ja lähtevät kaatamaan ja karsimaan puita, hevosmiehet niitä tukkireellä kuljettamaan.

Talvella höyryävät hevoset vetävät lumella narisevia täysiä tukkirekiä maantienvarteen lanssiin, rahdattavaksi sieltä sahoille ja tehtaisiin.

Osa kaadetuista tukeista tulee polttopuiksi asuntojen ja saunojen lämmittämiseen. Ne pätkitään ja pinotaan tien varteen moteiksi. Siitä ne viedään pihoihin ja alkaa vielä ankara työ, kun ne ensin sahapukin päällä sahataan pölleiksi ja sitten pilkotaan klapeiksi, pitemmät saunanuuniin ja padan alle, lyhemmät hellanpesään ja kamarinuuniin.

Mottitalkoissa ihmiset ovat ahkeroineet sodan aikana. Mutta vielä nytkin, sodan jo loputtua, niitä järjestetään. Talkoissa käydään mielellään muutenkin kuin mottitalkoista saadun pienoiskirveen takia, semmoinen on jo melkein kaikilla.

Myös kulotustalkoita järjestetään, kun on tehty avohakkuu, ja kaikki puut kaadettu.

Me lapsetkin olemme päässeet katsomaan kulotustalkoita: suuret aukeat tulikoiria täynnään ja savua silmänkantamattomiin.

Kulotettuun tuhkaan istutetaan sitten uusia puuntaimia, talkoilla nekin.

Männikkökankaalla aika lähellä meidän kauppaa on Karpiolan saha, pot-pot-saha, niin kuin veljeni sitä kutsuu. Siellä kaupan rakentamiseen tarvittava puutavara sahattiin lankuiksi ja laudoiksi ja kakkosnelosiksi. Kakkosnelosiksi, mikä mukava sana, kakkosnelosia tarvitaan varmaan paljon.

Moni tukkikuorma viedään kyllä Mäntän paperitehtaille, joiden koneiden ja kattiloiden kautta se päätyy selluloosaksi ja paperiksi, ja viedään sotakorvauksiksi ryssälle. Mikähän se ryssä on, kun siitä niin paljon puhutaan? Ja mihin se tarvitsee niin paljon paperia?

Päivällä töiden lomassa metsurit juovat kahvit nuotiolla, syövät eväänsä ja jatkavat siten töitään iltahämäriin. Illaksi he palaavat kämpille, jossa emännät ovat siivonneet kämpän ja laittaneet ruuan valmiiksi. Myös hevoset pitää ruokkia ennen nukkumaan menoa.

Kämpän emännät ovat päivällä käyneet meidän kaupassa täydentämässä ruokavarastoja. Joskus kauppaan poikkeaa myös kymppi, niiden työnjohtaja, joskus jopa ukkoherra, Serlachiuksen tai Gutzeitin miehiä.

Isänäitini Senja, Mäntän mummu, pelkää täällä meillä metsän keskellä, sydänmailla käydessään niin, että peittelee iltaisin kotimme ikkunat sanomalehdillä. Mänttä on kauppala, Koivio on jumalan selän takana.  Ehkäpä mummu luulee, että on vielä pommituksia, ja ikkunat pitää niiden takia pimentää niin kuin ilmahälytysten aikana.

– Eikö riittäisi, että vetää verhot ikkunan eteen? äiti tuhahtaa, ei sieltä sudet ja karhut ikkunoista kurkistele.

Joskus tukkijätkät ovat juovuspäissään pihassa tapelleet ja möyrynneet. Kerran meiltä on ikkuna helähtänyt pirstaleiksi tappelun tuoksinassa: Jätkät yrittivät yöllä kauppaan asioimaan. Mutta kun ovea ei avattu, rikkoivat vihapäissään ikkunan.

Mutta enimmäkseen tukkijätkät ovat rauhallisia, hiljaisia miehiä, jotka asioivat kaupassa sävyisästi harmaat pussihousut ja ruudulliset pusakat päällä, jalkineinaan korkeavartiset saappaat tai huopatossut ja päässään läppäkorvakarvalakit. Niistä lähtee metsän, ulkoilman ja tupakan haju.

”Vielä niitä honkia humisee tuolla Suomen sydänmailla, vielä niitä kasvaa reippaita poikia, tukkijoilla, mailla…”

” Hyvää iltaa, metsien miehet”, sanoo Metsäradion toimittaja. Silloin hän puhuu juuri näille tukkikämppien miehille.

Mutta mekin kuuntelemme samaa ohjelmaa.

Koska meidän kaupan nimi on Koivion sekatavarakauppa, siellä myydään kaikkea mahdollista täälläpäin tarvittavaa tavaraa. Sekalaista tavaraa. Äitini mielestä jokaiselle kylän ukolle erikseen on tilattava omaa tupakkamerkkiänsä: Saimaata yhdelle, Työmiestä toiselle, Kerhoa kolmannelle, Fenniaa neljännelle, Pilli-Klubia viidennelle ja piipputupakat ja sätkäpaperit vielä päälle.

Me tietysti asumme kaupan kanssa samassa talossa. Kaupan myymälän ja varastohuoneen toisella puolella on meidän keittiö, kamari, lasikuisti, eteinen ja tuulikaappi. Kaupan puolella on kaksi huonetta: myymälähuone ja varasto. Kun asiakas kiipeää raput, pöllyttää lumet kengistään tai huopatossuistaan ja tulee kaupan tuulikaapin läpi myymälään, edessä on myyntitiski. Oven kello on kilahtanut asiakkaan tulon merkiksi.

Myyntitiskillä komeilee suuri metallinen vaaka vierellään kuin sotilaat rivissä pituusjärjestyksessä puisessa laatikossa kupariset punnukset. Metallikoristeinen kassakone kilahtaa myös ja avautuessaan sylkäisee äkäisesti rahalaatikon, jossa vaihtorahat ovat omissa lokeroissaan. Pinkka kellertävää käärepaperia, rulla voipaperia, narukerä ja pakettinappuloita löytyy myös myyjän käden ulottuvilta.

Myymälän kaikilla seinillä on vaaleanvihreäksi maalattuja hyllyjä tavaroita varten. Myytäviä tavaroita roikkuu kaupan katostakin: esimerkiksi hevosen valjaita, myrskylyhtyjä ja huopikkaita. Tässä tavaratalossa ei ole eri osastoja, mutta samantapaiset tavarat ovat lähellä toisiaan.

On kangasta, villalankavyyhtejä, ompelulankaa ja neuloja, tällä reunalla. On siirtomaatavaroita: teetä, irtokahvia jauhettuna ja papuina, kahvinvastiketta ja sikuria, sokeritoppia. Rusinoita ja kuivattuja sekahedelmiä taas löytyy takahuoneessa laatikoissaan. Takavarastosta löytyy juotavaksi Pilsneriä, Siruunasodaa ja tummaa Pyynikin Helmeä pienissä pulloissa ja Vaarinkaljaa isommissa pulloissa.

On täällä myös saippuatankoja, joista leikataan paloja asiakkaille ja Lux-hienosaippuaa omissa pakkauksissaan, partavaahdoketta ja partasuteja. Kauraryynejä, Helmi-ryynejä, makaronia, näkkileipää suurissa pyöreissä paketeissa ja tulitikkupuntteja, niitähän tarvitaan aina.

Hyllyjen alaosissa on laarit, joissa on erilaisia jauhoja ja hienoa sokeria. Laarien yläpuolella ovat vielä vetolaatikot pienempien tavaroiden säilyttämiseksi.

Kirjoja ei kaupassa myydä, allakoita lukuun ottamatta.

Sodanaikainen tavaroiden säännöstely jatkuu yhä. Kangas, vaatteet, kengät, polttoöljy, voi, kahvi ja sokeri ovat vieläkin kortilla.

Aikuisilla, vieläpä lapsillakin, on vihreät ja kellertävät elintarvikekortit, joissa lukee nimi, syntymäaika, valtion yleisostokortti, tarkkailuliuska ja sitten siinä on pieniä ruutuja S11,S12,V84,V85,Z9, Z92 ja niin edelleen sen mukaan, mitä niillä voi ostaa. Nämä pikkuruudut leikataan sitten pois sitä mukaa, kun on vaikkapa kilon sokeriostoksensa tehnyt.

Kaupassa näiden pikkuruutujen leikkely on hidasta puuhaa, meidänkin kaupan takahuoneen pöydällä on laatikollinen tätä ruutusilppua, en tiedä mihin se on menossa.

Jos ei omilla elintarvikekorteillaan pärjännyt, tavaraa oli haettava mustasta pörssistä. Aikuiset varmaan tiesivät, missä sellainen on ja osasivat sinne mennä. Sukulaiset maalaistaloissa olivat kullanarvoisia, kun heiltä saattoi saada perunoita ja lihaakin joskus syysteurastusten aikaan. Kaikkea tavaraa hamstrattiin, jos sitä jostain tiedettiin löytyvän. Vaihtokauppa oli aivan yleistä: vaihdettiin esimerkiksi polttoöljyä siankinkkuun tai kangasta sokeriin.

Melkein kaikesta on nytkin vielä pulaa, vaikka sota ja hamstraus ovat loppuneet. Tavaroiden hinnat nousevat. Tuotteilla on viralliset säännöstelyhinnat ja paljon korkeammat mustan pörssin hinnat.

Kysytyimmille tuotteille oli sodan aikana keksitty korvikkeita ja vastikkeita.

– Korvikkeessa on vielä hiukan alkuperäistä ainetta, mutta esimerkiksi kahvin vastike on tehty kokonaan muusta kuin kahvista. Se voi olla voikukan juurista tai rukiista.

– On meillä rännäli, jolla rukiin jyviä tai oikeatakin kahvia voidaan paahtaa, muistan minä.

Ensimmäinen sodanjälkeinen kahvilasti Brasiliasta tuli Turkuun laivalla oikein poliisisaattueessa ja ihmisten hurratessa. Se oli sinä vuonna, kun olit neljävuotias, sitten ruvettiin oikeaa kahvia pikkuhiljaa saamaan, sanoo äiti.

– Entä kuivatut porkkanamurut?

– Ne olivat makeisten vastikkeita. Ja nurkan takana kasvatettu kessu oli tupakan vastiketta. Lantuista tehty siirappi oikean siirapin vastiketta. Nahan vastikkeeksi keksittiin paperi, josta tehtiin laukkuja ja jopa kenkiä. Paperiverhoja tietysti. Minulla on paperinarusta tehty käsilaukku vielä muistona.

– Tarve on keksintöjen äiti. Mutta luonnosta on aina osattu ottaa syötävää kovina aikoina. Puusta on saatu pettua, kun halla on vienyt viljasadot. Laivoilla ei ennen saatu tuotua mitään talvella, kun meri jäätyi.

– Täällä Koiviolla olisikin hyvät pettuleipäpuut, Valto puuttuu puheeseen. Sen kun menisi ja kuorisi puun, ja alkaisi puun ja kuoren välistä raastaa irti nilaa, pehmeätä ainetta, jota siihen leipään sitten jauhettiin jauhojen jatkoksi tai oikein pahoina päivinä pelkältäänkin. En tiedä oliko siinä mitään ravintoa, ehkä jotain kumminkin, mutta olipahan jotain täytettä suolen mutkaan.

– Onneksi nyt jo alkaa saada kunnon tavaraa muualtakin kuin mustasta pörssistä, kohta yhtä hyvää kuin rauhanajan tavara ennen sotia.

Ja kauppa käy hyvin, kun on tämä Korean boomi, kun vaan saisi tavaraa tarpeeksi nopeasti tehtailta ja tukkuliikkeestä.

Mutta hinnat kyllä karkaavat käsistä.

Makeiset ovat vasta sodan jälkeen vapautuneet säännöstelystä. Enää ei tarvitse syödä kuivatuista porkkanamuruista tehtyä korviketta.

Nyt kaupan hyllyillä on isoissa lasipurkeissa ja peltitölkeissä oikeita karamelleja. On Fazerin sekalaisia, joista parhaita ovat pitkät Kis-kis-, Alku-, Maija- ja Tosca-karamellit.

Karamellien paperitkin ovat niin hienoja, että me Matin kanssa oiomme, silottelemme ja säästämme ne omiin leikkeihimme.

Puurasioissa on Kruunajaismarmeladia, jonka nimi on nykyään vaihdettu Finlandia-marmeladiksi, mutta samoja vihreitä ja punaisia marmeladipalleroita niissä on.

Saamme Matin kanssa ottaa karamelleja kaupasta vain luvalla.

– Omin luvin ottaminen on varastamista. Varastaa ei saa, omastakaan kaupasta, äiti opettaa. Saatte sitten karamelleja, kun kauppa pannaan kiinni.

– Toisit Pyynikin Helmeä, se on niin hyvää, me mauruamme.

– Siitä menee vain hampaat, kotona juodaan mummun marjamehua ja naapurin maalaistalosta haettua maitoa.

Myymälähuoneen takana on kaupan varasto. Siellä ikkunan ääressä on pöytä, jonka laatikoissa äiti pitää kaupan tilikirjoja, laskuja, kuitteja, tilausvihkoja ja muita tärkeitä papereita. Kaupan puolella ostosten hinnat kirjoitetaan käärepaperin kulmaan ja lasketaan nopeasti yhteen päässä, mutta täällä takahuoneessa on oikein laskukone, joka sylkee isommat laskutoimitukset kidastaan nauhalle.

Kauppaa täällä tehdään aina, päivällä kaupan etuovesta saapuneille, yöllä meidän kodin ovelle rynkyttämään tulleille.

Musti tuli meille koiraksi

Meille on tullut koira! Se on nimenomaan itse tullut ja asettunut meille taloksi ja ruvennut koiraksi. Äiti on soitellut ympäri pitäjiä, että koira saataisiin takaisin oikeille omistajilleen. Ne tietenkin kaipaavat koiraansa. Mutta kukaan ei tiedä kadonneesta koirasta.

– Jonkun koira sen täytyy olla, kun se on täysikasvuinen, puhdasrotuinen musta Karjalan karhukoira. Ei sillä vaan ollut tullessaan papinkirjoja käpälässään, isä sanoo. Sen kaulassa ei tosiaankaan ole mitään pantaa, pelkkä katkennut narunpätkä vain.

– Mistä se on tänne tullut? Minkälaisen tarinan se kertoisi, jos osaisi?

Selittäisi varmaan kaikki jolkottamansa kierrokset ja toisten koirien hajujäljet. Eipä sillä näytä poiskaan olevan mitään kiirettä.

Mietimme, millä nimellä sitä pitäisi ruveta kutsumaan. Isän mielestä sen nimeksi sopisi Rekku, mutta alamme lopulta kutsua koiraa Mustiksi, kun se on musta, pieniä valkoisia sukkia ja pientä tähteä kaulassa lukuun ottamatta. Se näyttää tunnistavan Musti-nimen, ehkä se on ollut sen nimi.

Isä esittelee sitä ylpeänä kaikille asiakkaille kaupassa ja sanoo:

– Nyt meilläkin on tämmöinen elintasokoira.

Ei Musti ole hullumpi elintasokoiraksi. Se on kiltti ja tottelevainen: ei kerjää ruokaa pöydästä, puhumattakaan, että itse ryhtyisi rosvoamaan ruokia pöydältä, ei tunge sänkyihin makailemaan ja on muutenkin viisas, kelpo koira. Vihellyksestä se tulee heti luo, joku on sille semmoisen tavan opettanut. Mirkku-kissan kanssa se rupeaa kunnioittaviin väleihin, tottelee kissaa, antaa sen olla pomo. Isä rakentaa Mustille oman koirankopin pihaan, koristelee vielä kopin reunat. Päälle vielä mustalla maalilla omistajan nimi: Musti. Elintasokoiralla on nyt elintasoasunto. Siellä Musti mielellään makailee, mutta saa tietenkin olla sisälläkin, ei se mikään kettingin päässä oleva pihakoira ole, se on elintasokoira. Välillä se raastaa kaikki vanhat täkit ja muut petivaatteensa koirankopista lumihankeen.

– Se pitää viikkosiivouksen. Se on niin siisti, äiti sanoo.

Musti juosta rekuttaa meidän lasten perässä joka paikkaan, hiihtolatua pitkin ja jäälle. Sen turkki tuoksuu ulkoilmalta, kun painan pääni sen kylkeen kelliessämme lattialla. Supisen sen korvaan kiitoksia, että se päätti tulla juuri meidän koiraksi. Isä Mustista erityisesti pitää, kun se on hyvä talonvahti. Riittäisi tietysti elintasokoirana olo. Äiti teitittelee äitiään, me lapset teitittelemme mummua, isä teitittelee aina Mustia niin kuin kaikkia kotieläimiä:

– Hän on hyvä ja tulee syömään. Meillä on tänään makkarakastiketta ja uusia perunoita.

Olemme myöhemmin kuulleet, että Musti saattaisi olla yhden itsensä tappaneen miehen koira. Mies oli kuulemma ampunut itsensä. Puuhun sidottu koira oli säikähtänyt laukausta, katkaissut narunsa ja juossut kauhuissaan tiehensä. Ehkä Musti lähti hakemaan apua isännälleen.

– Ampumista Musti pelkää ihan järjettömästi. Ei siitä metsästyskoiraksi olisi. Vai ammutaanko karhuja, kun niitä metsästetään?

– Eiköhän karhuja ole pyydystetty keihäillä, ainakin ennen vanhaan, niin kuin se karhunkaataja Martti Kitunen Virroilla.

– Pelkää Musti ukonilmaakin, kun jyrisee ja salamoi.

– Meille sattui kerran Monoskylässä kummallinen tapaus. Istuttiin kaikki kahvipöydässä, kun pallosalama tuli sisälle tupaan. Jos en juuri ollut kurkottamassa ottaakseni pullapalaa pöydältä, salama olisi mennyt pääni läpi. Nyt se vaan viuhahti korvan juuresta, niin että minulta kärventyi tukka, ja kuulo meni hetkeksi. Pallosalama kieri pitkin tuvan lattiaa ja sammui siihen sitten. Oli siinä sähköä ihan kouriintuntuvasti, isä kertoo. Ei varmaan ollut tarkoitus, että olisin silloin kuollut, kun satuin pullapalaa hamuamaan. Mustalainen minulle ennustikin, että kuolen paljon myöhemmin ja Kangasalla. Mistähän se paikankin niin tarkasti oli näkevinään.

Isä hieroo Mustin jalkoja, kun se on juossut pitkän matkan.

– No, niin poika, hän on hyvä ja oikaisee siihen, niin hierotaan jalkoja, kipeytyvät ne koirankin kintut.

Musti oikein odottaa iltapäiväkahvin aikaa, kun isä on opettanut sen juomaan kermakahvia asetilta ja äidin leipomaa pullaa, pullasuttua.

-Noh, enemmän siinä on kermaa kuin kahvia, isä puolustelee.

Kuvan maalasi ja kuvasi jutun kirjoittaja Leena Puranen.


Aiheet: , , , , , , , , , , , ,

8 kommenttia

  1. Kiitos Leena, lapsuudentarinasta.

    Kiitos Leena, lapsuudentarinasta.
    Kävin heti sen lukemassa. Kadehdin kykyäsi kirjoittaa tarinaa elävästi. Itselläni ei ole sitä taitoa, vaikka olen minäkin elämäntarinaani omakustanne-kirjaseksi kirjoittanut.
    Minulla ei kuitenkaan ollut oikein vanhempia, eikä kotiakaan kuin vähän aikaa. On ollut vain kulkijalapsuus, mutta on siinäkin muistelemista.
    Luen mielelläni erilaisia lapsuustarinoita, joista saa käsityksen millaista on kun on oma koti ja perhe.
    Kiitos sinulle!

    Vastaa kommenttiin

    Kirjoittanut

    opritar

    7. 5. 2009 19.11

  2. Osoitus siitä. että

    Osoitus siitä. että naiset osaavat
    taltioida muistonsa kokonaisvaltaisesti.

    Vastaa kommenttiin

    Kirjoittanut

    Perttu

    8. 5. 2009 11.16

  3. Lukaisin ihan mielenkiinnolla

    Lukaisin ihan mielenkiinnolla lapsuustarinasi. Lukiessa tuli mieleen oma lapsuus. Tuollaisia ne sekatavarakaupat olivat minunkin lapsuudessani, täälläkin päin. Muistan kun mummoni vei juuri tuollaiseen kauppaan kananmunia ja itse kirnuamaansa voita. Matka oli 7 km, ja se tehtiin jalan. Usein kesäisin olin mummoni matkassa ja joskus mummoni osti minulle semmoisen pikkuisen hedelmä-karkki laatikon. Kivoja muistoja olisi minullakin paljon lapsuudestani, mutta minä en oikein osaa niitä laittaa paperille. Kirjoittajan taidot puuttuvat minulta.
    Toivotan sinulle Leena hyviä kirjoitushetkiä ja alkanutta kesää!
    Terveisin Seppo

    Vastaa kommenttiin

    Kirjoittanut

    seles

    8. 5. 2009 15.50

  4. Kun muistaa itsekin

    Kun muistaa itsekin nuo vanhat kaupat, niin tämähän oli kuin matka lapsuuteen, vaikka olenkin syntynyt vasta -55.

    Vastaa kommenttiin

    Kirjoittanut

    makeoosi

    8. 5. 2009 16.55

  5. Osaat kirjoittaa oikein

    Osaat kirjoittaa oikein hyvin, siitä todistuksena äsken lukemani linkkisi.
    Ihana se maalaamasi kuvakin siitä mökistä;) Pieni punainen tupa…

    Vastaa kommenttiin

    Kirjoittanut

    H-S.

    9. 5. 2009 11.48

  6. On aina mielenkiintoista

    On aina mielenkiintoista lukea Leenan tarinoita. Väkisinkin tulee mieleen vanhat pitkälti samanlaiset muistumat. Valoisaa kevätaikaa! Eine

    Vastaa kommenttiin

    Kirjoittanut

    eine

    9. 5. 2009 12.17

  7. Hei Leena,Kiitos lapsuustarinasta

    Hei Leena,Kiitos lapsuustarinasta jonka lähetit.Tuli mieleen omat kauppareissuni ukin kanssa maalla jolloin ukki osti minulle tikkujäätelön,se oli juhlaa pienelle tytölle.Osaat kirjoittaa hyvin elävästi.Mukavaa kesänjatkoa sinulle.T:tarja

    Vastaa kommenttiin

    Kirjoittanut

    tarja

    17. 7. 2009 17.42

  8. Hei, tätä tarinaa

    Hei, tätä tarinaa en ollut lukenutkaan! Kiva että laitoit linkin.
    Oli taas niin elävää historiaa ja Koivion kankaat näen selvästi silmissäni. Olette kyllä isäsi kanssa oikein sanataitureita!

    Vastaa kommenttiin

    Kirjoittanut

    Mirja

    17. 6. 2018 13.17

Kirjoita kommentti