Umami muualla Facebook

Julkaistu 13. 8. 2018 Teksti Umami, kuvat Leena Puranen 6 kommenttia Kulttuuri

Lapsuustarinoita 10: Hengissäpysymiskeinoja Video

Vanhempieni kauppa Mäntän Vuohijoella ei tuntunut menestyvän. Semmoinen nuoruuden innostus, jolla vanhemmat olivat yhdessä työtä tehneet Koivion sydänmailla, oli jotenkin kadonnut.

Koivion kaupassa kovalla työllä hankitut rahat olivat menneet uuden kaupan varustamiseen ja aloittamiseen, ja Vilppulan talon ostoon. Uutta velkaa oli myös ollut pakko ottaa.

Tämän uuden kaupan asiakaskunta, paperitehtaan työläiset perheineen, oli niin rahatonta, että  heille oli koko ajan myytävä velaksi, vastakirjalle. Vastakirjat olivat mustakantisia vihkoja täynnä maksamattomia laskuja. Koiviolla ei kukaan olisi kehdannut ostaa vastakirjalle. Siellä ostettiin, jos rahaa oli, jos ei ollut, kauppaan ei menty. Sitä paitsi siellä tilalliset saivat rahaa metsän myynnistä, metsäkämppien väki puiden korjuusta ja kuljetuksista.

Raha siellä siis kasvoi kuitenkin puissa.

Hinnat nousivat, mutta tehtaan työläisten palkkapussi pysyi laihana. Vähät rahansa vetävät kurkusta alas, äiti paheksui. Velkoja oli mahdotonta periä rahattomilta ihmisiltä. Olisiko niillä ollut edes niitä isän mainitsemia rikkinäisiä kumiteräsaappaita potkaista puusta velkojien niskaan?

Isän juopottelun takia asioiden hoitaminen jäi täysin äidin harteille. Hän oli niin väsynyt, että hyvä kun jaksoi päivittäin kauppaa pyörittää työmatkan ja kodinhoidon lisäksi. Velkojen perimiseen ei häneltä voimia riittänyt, hyvä kun sai jokapäiväiset työnsä tehtyä. Vuohijoen kauppa oli liian pieni ja syrjässä Mäntän keskustasta. Kun ihmiset pyöräilivät töihin tehtaalle, he samalla ostivat Mäntän keskustan runsaammin varustetuista isommista kaupoista tai osuuskaupoista tarvitsemansa tavarat. Vuohijoen kaupasta haettiin vain jotain, mikä oli unohtunut ostaa, tai oli liian hankalaa pyöränsarvessa kuljettaa, kuten maitoa.

Kaupan lopettamiseen vaikutti myös se, että talon omistaja joutui vankilaan ja hänen tyttärensä kasvatuslaitokseen. Vilppulassa on myös kasvatuslaitos, Vilppulan poikakoti, jonka johtaja oli koulumme rehtori. Poikakoti on kuulemma hulttiomaisille kaupunkilaispojille, lättähatuille ja gangstereille, joiden vanhemmat eivät mahda niille mitään. Mustalaisen rekeenkään heitä ei voi laittaa tai edes sillä uhata, he ovat liian isoja siihen. Meidän rehtorimme oli pidetty opettaja, joka sai kurin hyvin pysymään tunneillaan. Hänellä oli luontaista arvovaltaa. Ei hänen tarvinnut kuin vähän vinosti hymyillen tulla paikalle, niin jo meteli lakkasi. Hänellä oli herrasmiehen asu: polvihousut ja ruudullinen slipoveri takin alla ja ruudulliset polvisukat. Rehtori opetti uskontoa ja kirkkohistoriaa. Tunnit sujuivat niin, että tunnin aluksi alleviivattiin nopeasti kirjasta seuraavan tunnin läksy ja sen jälkeen keskusteltiin kaikista muista asioista. Puhuessaan rehtori keikkui kantapäiltä varpaille ja takaisin, keinutteli siinä pohkeet pullistellen ruudullisten polvisukkien sisällä. Seurasin sen jänteviä pohkeita ja ihmettelin, miten sen polvisukat pysyvät ylhäällä. Rehtorin tunnit olivat aina hauskoja ja kaikkien odottamia. Lisäksi hän teetätti meillä pitkiä tutkielmia: minä perehdyin Pyhään Birgittaan ja Matilda Wredeen, vankien auttajaan. Aiheet sopisivat minulle, kun hekin ovat olleet ponnekkaita tyttöjä, rehtori arveli tutkielmien aiheita jakaessaan.

Rehtori kertoi meille usein Albert Schweitzerista, joka oli lähtenyt Afrikkaan ja perustanut sinne sairaalaan. Schweitzer meni sinne pakanoita auttamaan, vaikka oli lääkärintyönsä ohella myös loistava muusikko ja saanut Nobelin palkinnon. Niin paljon rehtori luokassa asiaa hehkutti, että me Mirjan kanssa päätettiin lähteä Afrikkaan auttamaan köyhiä ihmisiä ja niiden sairaita lapsia, heti kun koulu loppuisi. Heti siitä paikasta! Innostuimme asiasta kovasti, kun näimme siinä mahdollisuuden seikkailuun, ja voisimme samalla auttaa säälittävissä oloissa eläviä köyhiä ihmisiä.

– Kyllä siellä lentäjää tarvitaan, minä rupean lentäjäksi, niin päästään yli vaikka mistä lumihuippuisesta vuoresta, boa-käärmeitä vilisevästä piikkipensaikosta, liaaneissa keikkuvista apinalaumoista tai krokotiilejä kihisevästä joesta. Kiidätetään niille vesitasolla tai muulla lentokoneella apua. Uskontoa me ei siellä ruveta niille levittämään niin kuin helluntailaiset, pitäkööt omat uskonsa. Eikö niillä ole oma uskontonsa?

– Sinä voit, Mirja, ryhtyä lääkäriksi, hoitamaan niitä pieniä orpolapsia, joiden silmäkulmissa on aina kärpäsiä, minä tuumin.

– Mutta kuka soittaa? Otetaanko mustalaiset mukaan soittajiksi?

– Hätätilanteessa voivat soittaa itse rummuilla ja ruokopilleillä, sitä neekerimelua, olenhan kertonut meidän kansakoulun opettajan käsityksen jatsin olemuksesta. Jatsi on mustien musiikkia myös. Niiden oma musiikki voi parantaa sairaita paremminkin kuin Schweitzerin soittama urkumusiikki. Pakkoko sen juuri Bachia on olla?

Sitten myöhemmin kuulimme Vilppulan kasvatuslaitoksesta juoruja, kuinka nämä hulttiomaiset pojat olivat lähteneet poikakodista karkumatkalle. Heidät saatiin tietysti kiinni ja heitä rangaistiin jo tulomatkalla siten, että heidät pakotettiin juoksemaan auton edessä heinäseiväs tungettuna hihoista läpi, kädet levällään. Emme millään tahtoneet uskoa, että mukava rehtorimme tekisi semmoisia julmuuksia tai edes antaisi apulaistensa tehdä. Mutta sitten rehtori hävisi, ja hänestä tehtiin poliisille katoamisilmoitus. Hänet löydettiin kuoliaaksi hakattuna Turun ratapihalta, eikä ikinä saatu selvää, miten hän oli sinne joutunut tai kuka hänet oli tappanut. Tietenkin arveltiin, että joku poikakodin entisistä kiusatuista pojista olisi kostanut, mutta poliisi ei pystynyt surmatekoa koskaan selvittämään. Kouluun tuli uusi naisrehtori, jonka tunsimme, koska hän oli Mäntän Kivimäestä, vaarin ja mummun tuttuja.

Isäni oli saanut Matti- sedältäni, kaikista sedistäni menestyvimmältä rekka-autoliikennöitsijältä Vuohijoen kaupan aloittamista varten takauksen lainasta. Nyt laina alkoi erääntyä maksettavaksi, eikä rahaa ollut. Matin yritys sen sijaan pyöri täyttä vauhtia, kun paperia rahdattiin Mäntästä hänen autoillaan vientisatamiin. Matti myös tuli hyvin toimeen tehtaan herrojen ja vuorineuvoksen kanssa. Yhdessä he joivat konjakkia ja polttelivat sikareita. Näin Matti edisti liiketoimiaan.

Hän osti lisää autoja, kymmeniä  isoja rekkoja ja palkkasi miehiä niitä ajamaan, rupesi itse hoitamaan yrityksensä toimitusjohtajan tehtäviä. Sinne palkattiin myös muuta henkilökuntaa, sihteeri, palkanlaskija ja muita, jotta kuljetukset sujuisivat. Kaikkiaan työntekijöitä oli melkein sata. Matti-sedän rekkoja näki Mäntän ja Vilppulan teillä monta kertaa päivittäin. Myös setäni Viljo ja Toivo olivat autoilijoita. Veljekset olivat aina auttaneet toisiaan ja taanneet toinen toisilleen lainoja. Isä matki, miten Matti-setä vaan vaihtaa pankin nurkalla lippalakkia ja muuttuu lainan hakijaksi, tai toisinaan lainan takaajaksi, näin vain, kevyesti lakkia vaihtamalla.

Liisa-tätini oli lopettanut tarjoilijan työt Mäntän klubilla ja ryhtynyt yrittäjäksi. Hän oli perustanut itselleen kukkakaupan. Sain olla siellä joskus apulaisena, mikä oli oikein virkistävää. Opin siellä kaikenmaailman sidontatyöt hautaseppeleistä alkaen. Rustasimme Liisan kanssa vainajille runovärssyt omaisten puolesta, Liisan motkottaessa, että olisivat sukulaiset jo ihmisen eläessä voineet vähän miettiä, mitä hautaseppeleeseen laitetaan. Nyt me saimme laatia niiden surunvalittelut. Joskus nauroimme hullun lailla vedet silmissä näille keksimillemme värssyille. Työssään Liisa oli uskomattoman nopea ja tehokas. Hän oli jo sitonut kauniin kimpun, pakannutkin sen valmiiksi, kun miesasiakas vasta täperteli, mitä kukkia ja kuinka paljon hän ostaisi.

– Ihmisillä ei ole minkäänlaista mielikuvitusta eikä silmää kauneudelle. Miehet eivät osaa päättää, mitä ne haluavat. Eivätkä ne tunne kukkiakaan, Liisa pauhasi. Työpäivän päätteeksi Liisa kääri liikkeensä rahat sanomalehtipaperiin ja säilytti niitä kotonaan hellan uunissa, se oli hänen kassakaappinsa, josta varkaat eivät ikinä arvaisi rahoja hakea.

Liisa on menossa naimisiin, on kihloissa jo. Kohta päästään häihin. Yhtiön apulaisjohtaja kreivi Witzthum on Liisalle luvannut, että Liisa saa pitää häänsä Mäntän vuorella yhtiön Vuorenmajassa. Voiko sen hienompaa paikkaa häille toivoa?

Yrittäjiä siis koko suku. Kaikille sedilleni ja tädeilleni oli hirveän tärkeätä, että heidän yrityksensä menestyisivät: että he saisivat velkansa maksettua tai vielä parempi olisi, jos ei ikinä tarvitsisi velkaantuakaan, vaan saisi säästettyä pahan päivän varalle. Se paha päivä kun näytti vaanivan jatkuvasti nurkan takana. He eivät missään tapauksessa aikoisi hoitaa asioitaan niin huonosti kuin heidän isänsä, jonka maatila pakkohuutokaupattiin pienen lainan takia.

– Ei isästä ollut perheen huoltajaksi, he totesivat aivan asiallisesti, koska jokainen heistä oli joutunut lähtemään töihin heti kun kynnelle kykeni, melkein lapsena, kuka rengiksi Monoskylään, kuka minnekin.

– Eikä isä edes pysynyt työpaikoissaan, sillä oli liikaa sitä suurtilallisen pojan mielenlaatua, piti itseään vähän parempana ihmisenä kuin paperitehtaan työläiset, sanovat sedät. Nyt he elättivät vaaria ja mummua.

– Parastaan ne kai ovat yrittäneet oman ymmärryksensä mukaan, ei niitä voi ruveta syyttämään. Ajat olivat silloin kovat.

– Mutta toisaalta tästä köyhyydestä on ollut se hyöty, että olemme nopeasti itsenäistyneet. Onhan niitä nähty, jotka ovat kuin velliä pussissa, odottavat vaan perinnön toivossa vanhemmiltaan apua joka asiassa eivätkä itse pane rikkaa ristiin. Sisukkuutta ei voi saada perinnöksi.

– Ja kaikesta syyttävät vanhempiaan, kun oma aloitekyky, mielikuvitus ja yritteliäisyys puuttuvat.

– Katkeruus myrkyttää mielen, niin että sitten sairastuvat kateuteensa.

Kun ei isä kyennyt velkaansa maksamaan, Matti-setä tuli pankinjohtajan tai jonkun muun pukuäijän kanssa meille Vilppulaan meidän kodin tavaroita velan vastineeksi ulosmittaamaan, molemmilla salkut kainalossa. Satuin olemaan vinttikamarissa ja laskeuduin rappusiin kuullakseni, mitä alakerrassa puhuttiin ja tehtiin. Mietin siellä, mitä tavaroita ne ottavat mukaansa: lipaston, senkin, sängyt vai ruokapöydän. Minusta se oli pelottavaa. Yritin kyyhöttää siinä mahdollisimman pienenä. Äiti raivosi kuin jalopeura eli naarasleijona puolustaessaan kotia, ensin vieraalle äijälle, joka kiemurteli kuin mato koukussa äidin huutaessa:

– Oletteko te muka virallinen ulosmittaaja? Onko teillä oikeuden päätös tulla tänne? Mitä?

– Mitä täällä on teidän mielestänne ulosmitattavaa? Täytyyhän meidän jossain asua. Täältä ette ota yhtään mitään, se on varma. Nämä ovat kaikki jokapäiväiseen elämiseen tarvittavia tavaroita. Mitään ulosmitattavia aarteita täällä ei ole. Menkää matkoihinne!

Ja sitten hän kävi entistä  hullummin kiljuen Matin kimppuun:

– Katso nyt veljeäsi, Matti, ei siitä paljon apua ole, juovuksissa turjottaa. Kehtaatkin tulla tänne. Olisit voinut odottaa sen verran, että saamme rahat raavittua kasaan. Kyllä minä ainakin olen yrittänyt. Jotain muuta apua Valto nyt tarvitsisi kuin ulosmittausta.

Mitään ulosmittausta siitä ei tullut, huuto vaan kimmahteli seinästä toiseen.

Isä oli mennyt entistä pahempaan kuntoon, kun oli humalassa jatkuvasti. Kun ei hän juodessaan välittänyt syödä, hänen kuntonsa alkoi huonontua. Hän oli kuin hömpelön matkasta rääksälleen pudonnut variksenpoika. Hänestä oli tullut ikään kuin yksi lapsi lisää äidin huollettavaksi. Me lapset olimme joutuneet aikuisen rooliin yhdellä rysäyksellä. Valto oli nyt meidän perheen vauva.

En ollut koskaan pitänyt meitä  köyhinä, mutta sinä kesänä, kun Vuohijoen kauppa piti lopettaa ja vanhempani tekivät konkurssin, meiltä kotona alkoi loppua ruoka. Sinä kesänä söimme jatkuvasti omasta maasta kaivettuja perunoita sipulimaidon kanssa. Sipulit oli tietenkin saatu omasta pellosta takapihalta myös. Maitoa saatiin edelleen naapurin maalaistalosta. Kananmuniakin sieltä joskus saimme. Sipulimaito on ihan hyvää ruokaa, mutta kun sitä oli joka päivä.

Siitä huolimatta en osannut pitää meitä köyhinä.

Vanhempani yrittivät selvitä  ahdingostaan vaikka millä konstilla. Äiti tietenkin rukoilemalla ja Raamattua lukemalla, isä viinaa juomalla. Me lapset yritimme leikkiä ja käydä koulua, mutta emme voineet olla kuulematta, kuinka ahtaalle vanhemmat olivat joutuneet. He kävivät myymässä perunoita, mansikoita ja kaikenlaista muutakin torilla ja kaupoissa.

– Me ollaan nyt kiertäviä kulkukauppiaita niin kuin mustalaiset, isä esitteli.

Ja meillä on ryssän auto, mustalaiset pyyhkäisevät mersuillaan ohi. Kun yrittäjältä  menee sen yritys, sen henki ja elämä, jäljelle ei oikein jää mitään. Yrittäjä joko masentuu tai rupeaa juopottelemaan.

Sedätkin yrittivät kehitellä  meille jos jotain elinkeinoa tai oikeastaan hengissäpysymiskeinoa. He ehdottivat esimerkiksi, että pihan perällä oleva varastorakennus muutettaisiin turkistarhaksi. Siihen se olisi juuri sopiva, eikös siinä ole ennen ollutkin jokin navetta. Sen pystyisi helposti muuntamaan turkistarhaksi. Kanit ja rämemajavat lisääntyvät uskomattoman nopeasti, ja niitä olisi helppo kasvattaa, hönöpäissäänkin, sedät toiveikkaina esittelivät. Häkit tehtäisiin katiskaverkosta, Valto pystyisi ne helposti tekemään, kun on niin kätevä, se ei paljon maksaisi. Kyllä hekin voisivat auttaa näissä muutostöissä. Rehua saisi naapurin maalaistalosta, nämä elukat eivät paljon mitään tarvitsisi. Niistä tulisi kiiltäväturkkisia ja lihavia. Ja nahat ja lihat saisi kyllä jonnekin markkinoitua. Kaniturkkeja oli rouvilla ainakin sodan aikana. Ja hienojenkin ravintoloiden lautasilta löytyi silloin kaninlihaa, miksei siis nyt?

Hyvä yritysidea! Lopulta kaikki purskahtivat raikuvaan nauruun, kun näkivät, mikä olisi lopputulos. He nauroivat ja nauroivat ja aivan ulvoivat naurusta. Pärskivät välillä, hakkasivat käsiä polviinsa ja nauroivat, pitelivät mahaansa ja taas nauroivat. Pyyhkivät kyyneliä silmistään ja nauroivat. Eläinten kanssa olisimme nimittäin kohta huutavassa hukassa. Valto ei nimittäin eläimiä voisi tappaa, pikemminkin kävisi puhumassa niille kauniisti, saarnaisi niille niin kuin Franciscus Assisilainen linnuille. Kanit ja rämemajavat lisääntyisivät ja lisääntyisivät, kun niillä olisi niin hyvät olot, ja isä niitä oikein kehuisi. Aina vaan uusia kaneja syntyisi kiihtyvällä vauhdilla. Kaikki häkit olisivat niitä tursollaan, niitä tunkisi ikkunoista ja ovista ulos, koko piha olisi pian kaneja täynnä ja osa jo loikkimassa portista ulos, rämemajavat joukon jatkona, nopeimmat jo päättäväisinä Vilppukosken sillalla Mänttään päin.

Voi, että minä isän juopottelua vihaan! Ottaisi itseään niskasta kiinni ja lopettaisi. Mutta jotenkin näyttää siltä, että se on mennyt liian pitkälle eikä pysty lopettamaan. Entäs äiti sitten! Helluntailaisten saarnoillako tästä selvitään ja jatkuvilla polvirukouksilla? Isää ja äitiä pitäisi kunnioittaa, niin meille on opetettu. Mutta ei kai niiden vikoja tarvitse kunnioittaa, vaikeata se ainakin on.

– Ei kaikkia asioita elämässä voi panna vanhempiensa viaksi, olkoot vaikka minkälaisia hulluja, sanon Matille.

Mutta mitään murrosiän kiukuttelukohtauksia meillä Matin kanssa ei ollut varaa päästää lähimaillekaan. Pentti oli sen verran nuorempi, ettei se hänen kohdallaan edes ollut ajankohtaista. Emme voineet ruveta itsesäälissä piehtaroimaan ja kieriskelemään kuin naapurin hevonen heinäpellolla. Emmekä ajatelleet, että kohtalo on ennalta määrännyt meille huonon elämän, kun vanhemmille on käynyt näin. Ajattelimme, että vanhempien tila on jotenkin tilapäistä. Olimme pikemminkin varmoja, että meidän ainakin käy elämässä hyvin. Me olimme kunnollisia ja hyvin pärjääviä, reippaita.

– Aina me jokin keino keksitään, että selvitään elämässä, Matti sanoo.

Topi-setämme aina saarnaa sitä, että ihminen pääsee vajoamaan vaikka kuinka alas. Alaspäin ei tule minkäänlaista rajaa vastaan. Mutta ylöspäin mennessä tulevat omien kykyjen, lahjojen ja resurssien rajat vastaan, pääsee vain niin pitkälle, kuin omat rahkeet riittävät. Sen takia kannattaa ponnistella aina parempaa kohti eikä antaa periksi, vaikka se olisi monesti helppoa.

– Kyllä meillä resursseja on, onhan? Vai onko?

– Meistä voi isoina tulla ihan mitä vaan, ihan mitä me itse halutaan.

Meidän oli siis käytävä  koulua ja oltava mahdollisimman kunnollisia. Jos me lapset ryhtyisimme kiukuttelemaan ja raivoamaan ja riehumaan, miten äiti sitten kestäisi? Kuka meistä sitten huolehtisi? Meidän oli oltava kilttejä ja yritettävä pitää äiti tolkuissaan ja työkykyisenä, vaikka helluntailainen olikin.

Matti-setäni yritti lepytellä  noloa ulosmittausasiaa, joka oli suututtanut meidän äidin niin pahanpäiväisesti. Lepyttelynä kai oli pidettävä sitä, että minut kutsuttiin kesällä heille opettamaan vähän minua nuorempaa serkkuani, Tittaa. Tankkasin hänen päähänsä lähes kaikkia kouluaineita, vaikka en ollut kuin pari vuotta häntä vanhempi. Samalla sain syödä siellä joka päivä muutakin kuin sipulimaitoa. Matti-veljeni eli pikku – Matti, kuten häntä erotukseksi sedästäni ruvettiin suvun piirissä kutsumaan, oli lähtenyt kesärengiksi Monoskylään ja söi siellä tietenkin mahansa täyteen. Keräsin Titan kanssa kasveja, koska kasvien kerääminen oli ollut minun suuri intohimoni. Omat kasvikokoelmani käsittivät jo yli 300 kasvia, joiden suomalaiset ja latinankieliset nimet osasin. Laitoin Titallekin nimilaput kasveihin, suomeksi ja latinaksi, prässättyäni ne ensin kauniisti.

Onneksi oli koulu ja kaikki harrastukset. Kotona saivat asiat olla aika mullin mallin, kun koulussa sentään oli hauskaa. Toimitimme Mirjan kanssa omaa lehteä, Sisu-siskot ja kirjoitimme, kuvitimme ja markkinoimme sitä luokkakavereillemme. Siinä oli eniten kirja- ja elokuva-arvosteluita, mutta myös itse piirtämiämme kuvia. Luin, kävin elokuvissa, hiihdin ja luistelin, pelasin poikien kanssa jääkiekkoa, lauloin koulun kuorossa.

Kuoronjohtaja hypähtelee kuin harakka hahloissa ja kurkottelee ohutta kaulaansa kuin kalkkuna:

– Altot nyt mukaan, leveämmin, pyöreämmin. Sopraanot siihen päälle. Ei mitään kuorokukkoja! Kenenkään ääni ei saa nousta kuoron yli. Te ette nyt laula yksinlaulua, vaan kuorossa, muistakaa se.

– No niin, hyvin menee. Otetaanpa alusta.

” Levon hetki nyt lyö, jo joutuvi yö.”  Tämä on Brahmsin sinfonian osa, kehtolauluna tunnettu näiden sanojensa takia.

Laulan kuorossa alttoääntä, jossa äänessä pysyminen on vaikeampaa kuin sopraanoiden. Kaikkihan sopraanoääntä osaavat laulaa. Harjoittelemme koulujen välisiin kilpailuihin.

– Meidän kuoro kyllä voittaa nämä kilpailut! Osaatte jo niin hyvin, varsinkin tämä Kalevalainen tervehdys ja Lähteellä sujuvat. Ruoveteläiset varmaan ilahtuvat, kun laulamme siellä Lähteellä-laulun, sehän on melkein niiden kansallislaulu.

Koulujen välisissä kilpailuissa osallistuin myös tanssikilpailuun, jos nyt semmoista voimisteluesitystä tanssiksi voi sanoa. Oli siinä kuitenkin Säkkijärven polkka säestyksenä. Osallistuin innolla myös kaikkiin koulun näytelmäkerhon esityksiin. Muistin vielä ennennäkemättömän hienon teatteriesityksen Mäntän klubilla. Johonkin näytelmään tukkani piti värjätä mustaksi, koska esitin noitaa, mutta musta väri teki kummallisen tempun ja muutti hiukseni kirkkaan vihreiksi. Ei auttanut kuin kulkea vihreäpäisenä siihen asti, kunnes tukka kasvoi. Keräsimme näillä koulun teatteriesityksillä rahaa luokkaretkeen, joka tehtiin höyrylaivalla Tukholmaan. Minulle oli ostettu hieno vaaleanpunertava popliinitakki matkaa varten. Emme laivassa uskaltautuneet sisälle asti, vaan kärvistelimme koko matkan ajan kannella ja palelimme hyytävässä merituulessa. Jotta emme vallan olisi paleltuneet sinisiksi, istuimme kannella selät valtavaa höyrylaivan piippua vasten. Mutta höyry teki piipun märäksi, niin että uusi takkini kastui takapuolen kohdalta ja päästi väriä aivan sen näköiseksi kuin olisin pissannut housuihini, niin kuin kerran Koiviolla hiihtäessäni koulusta kotiin. Voi että harmitti kierrellä Tukholmaa vihreäpäisenä ja takki takaa likaisena.

Me Matin kanssa yritimme siis käyttäytyä aina mahdollisimman hyvin, ettei äidille tulisi lisähuolia. Pentin hidas edistyminen oli jo riittävä huoli. Vaikka Matti kampasi tukkansa hiusrasvalla taaksepäin ja muotoili eteen laineen niin kuin James Deanilla ja Yrjölläkin oli, mitään lättähattua hänestä ei tullut. Oppikouluun Matti ei halunnut, vaan kansalaiskouluun ja mahdollisimman nopeasti töihin rahaa hankkimaan, kun kerran vanhemmilla oli näin tukalaa. Matti haaveili autoilijan urasta kuten setämmekin. Penttikin oppi lukemaan ja kirjoittamaan, vaikka hänen koulunkäyntinsä oli takkuista. Pentti sai kotona kaiken anteeksi ja häntä lellittiin aina, koska hän oli nuorin ja syntynyt keskosena.

Äiti oli jo muutenkin käyttänyt Penttiä kasvatusneuvolassa Tampereella, kun Pentti kyllä edistyi, mutta paljon hitaammin kuin me muut lapset.

– Psykologi mullisteli silmiään lasiensa takana näin, ja antoi ymmärtää, että kaikki Pentin vaikeudet olisivat minun vikani, äiti sanoo muljautellen samalla silmiään kuin psykologi. Kehitysvammaiseksi se sitä sanoi, meidän Penttiä. En minä siinä mitään mahtanut, kun lapsi rupeaa syntymään kesken pyykinpesun. Oli sieltä aika matka Mäntän sairaalaan. Pikemminkin Mäntän sairaalassa tekivät virheen, kun eivät vauvaa heti lähteneet toimittamaan keskoskaappiin Helsinkiin. Mutta ei mitään! Kotiin vaan keskosen kanssa sen kuolemaa odottamaan. Yritin sanoa psykologille, että Pentti on selvinnyt niin vaikeasta alusta, että on ihme, että on yleensä hengissäkään. Sillä lailla yöjunalla Helsinkiin saakka retuutettiin, vaikka oli ihan puolitekoinen.

– Onhan Pentti koulussa selvinnyt. Sillä on oma rytminsä, joka on verkkaisempi kuin muiden lasten. Joissakin asioissa Pentti on kekseliäämpi. Ja sitkeä Pentti on: kun hän ryhtyy tekemään jotain, hän jukertaa vaikka kuinka kauan, että saa työn loppuun, hän on kätevä käsistään. Ei jätä kesken mitään hommaa. Mutta liian kiltti se on, ei osaa pitää puoliaan ilkeitä ja kieroja ihmisiä vastaan, kun sitä on aina suojeltu ja varjeltu.

– Mitä semmoisen silmiään mullistelevan psykologin puheista kannattaa välittää. Eihän se sinun vikasi ollut, että Pentti tähän maailmaan ennen aikojaan päätti tulla. Kyllä me Pentin kanssa pärjätään. Pentti oppii, mutta hitaammin, oppii kumminkin, isä lohduttaa äitiä.

Vaari yritti saada minua aikuisemman näköiseksi ja pikku hiljaa minuun tunkevaa hymelön leimaa minusta pois. Aina hän oli yllyttämässä minua lähtemään johonkin koulukirjojen äärestä pois:

– Ota ny muarin pyärä seinustalta ja lähle ajeleen. Me vaikka elokuvviin. Siellä on Säteessä hyvä elokuva. Ei kirjat siitä mihinkään karkaa.

– Ei ole hyvä nuaren ihmisen istua yksin kotona kaiket ehtoot.

Minulla oli pitkä, paksu vaalea tukka, jota yleensä pidin letillä niskassa tai poninhännällä. Semmoinen oli kaikilla tytöillä meidän koulussa.

Vaarin mielestä juuri tukka pitäisi saada poikki, se jo muuttaisi minut aikuisemman näköiseksi.

– Soon ny paree saala ihmismäinen tukka sunkin. Ei iso likka voi tommottessa pikkulikan kampauksessa kulukee. Ekkä sää rupee nutturapäänä heti nuaresta asti kulukeen niin kun äites.

– Mää tillaan sulle huamiseks kampaajalle ajjaan, laittakoon permanentinkin, mää maksan koko lystin, että susta saalaan aikuisen näkönen eikä vaan kokonen.

– Tuttu kampaaja sen kyllä ossaa tehlä, se laittaa muarinkin tukan aina niin korreeks.

Päätin suostua tähän muodonmuutokseen ollakseni aikuisemman näköinen ja karistaakseni hymelön leiman itsestäni. Vaari oli kiltti ja ymmärtäväinen ihminen, yritti parastaan, jotta minusta saataisiin aikuinen, tai edes sen näköinen. Tukanleikkuun ja permanentin jäljiltä näytin kyllä omasta mielestäni kerityn lampaan ja tarhapöllön välimuodolta. Luokkani pojat aivan kiljuivat kauhusta, kun olin antanut mennä pilaamaan kauniin tukkani.

– Älä ny porraa, kyllä se tukka siittä taas kasvaa, ja permanentti oikenee, mummu lohdutteli.

– Niin, mutta kun tää on niin kauhee!

Niin meidän elämämme nilkutti jotenkuten eteenpäin. Mäntän tehtaat hurisivat ja haisivat, ihmiset pyöräilivät tehtaaseen töihin. Sputnikit ja Laika-koira lensivät avaruudessa kuin betonintekijä lyhtyineen tai isä hömpelön matkassa. Vaari seisoi mustamakkarapötkö kädessä uutisoimassa torilla. Setieni autot kuljettivat paperia.

Vanhempieni kaupanpito tai yritystoiminta oli kuitenkin ohi. Kulkukauppiaan urakaan ei lyönyt leiville. Äiti rupesi hankkimaan itselleen työpaikkaa osuuskaupasta toiselta paikkakunnalta, isä pääsi lähisahalle töihin, sen minkä nyt juopottelultaan siellä pysyi.

Jatkoin koulunkäyntiäni, samoin kuin vanhempien kanssa asuva Pentti, Matti sen sijaan lähti töihin niin nopeasti kuin vaan voi, ensin rahastajaksi linja-autoon ja sieltä muihin autohommiin ja yrittäjäksi hänkin.

Ajattelin, että isän juopottelu ja äidin uskoontulo taisivat lopultakin olla meille lapsille hyvä asia. Ymmärsin paljon aikaisemmin kuin muut lapset, että vanhemmissakin on vikoja, he ovat vain ihmisiä. Anteeksi heille on annettava, jos eivät ole kaikkea osanneet. Vaikka olenkin niiden lapsi, minun on odotettava omaa aikuisen elämääni huoletta ja elettävä sitä syyttelemättä kaikesta vanhempiani. Parastaan ne ovat yrittäneet, vaikka nyt nämä huonot puolet ovat päällimmäisinä kuin jokin rokko.

Kun muutan täältä, hömpelöä ei oteta mukaan muuttoauton lavalle, jääköön tänne. Mihinkään uskontoon tai aatteeseen minua ei myöskään käännytetä eikä höynäytetä, ellen itse sitä halua. Sukuvioistakin aion ottaa vain parhaat päältä.

Olihan meillä ainakin Koivion ajalta hyviä muistoja. Ajattelin vähän niin kuin Mäntän mummulassa, että huonoissakin asioissa voi olla hyviä puolia. Ja hyviä puolia, niin kuin aurinkoisia päiviä, on elämässä kuitenkin enemmän kuin huonoja. Niitä hyviä puolia pitää vaan uskaltaa sieltä kasan alta pöyhiä.

Olen päättänyt, että  isona jätän kaikki nämä kodin huolet taakseni ja yritän muistaa lapsuudestani vain hyvät ja hauskat asiat.

Ehkä hyppään vielä  mustalaisten rekeen ja lähden kiertelemään maailmaa.

Ainakin pukeudun jonakin päivänä  kellohelmahameeseen ja menen tanssilavalle.

Laulan Syyspihlajan alla – tangon lopun niin, että ” Jotakin kerran odotin, hän saapuu varmaan pian”.

Teksti ja kuvan maalaus ja kuva Leena Puranen.



Aiheet: , , , , , , , , , ,

6 kommenttia

  1. Hei Leena! Rohkeasti

    Hei Leena!

    Rohkeasti ja asiallisesti kirjoitettua tekstiä. Kyllähän sitä lapsuudesta ihan oikeastikin muistaa vaan ne hyvät asiat, ainakin jo tässä iässä, eli niin kuin joku viisas on hienosti sanonut, -aika kultaa muistot-!

    Tuossa videossa on paljon hyviä biisejä, siltä kultaiselta kuuskymmen luvulta, olen monia noista itsekin keikoilla vetänyt.

    Kiitos rattoisista ja muistoja herättävistä lukuhetkistä.

    Ystävällisin terveisin: Matti Byckling

    Vastaa kommenttiin

    Kirjoittanut

    Byge

    19. 8. 2009 14.28

  2. Luin tuon viimeisen

    Luin tuon viimeisen elämäkertajuttusi. Sehän oli aivan mainio. Minulta on tässä mennyt kokonaan ohi ne kirjoitukset. Koirajutut luin aikanaan. Täytyy lukea kaikki heti kun palataan.

    Vastaa kommenttiin

    Kirjoittanut

    M.S.

    21. 8. 2009 18.27

  3. PS. ne koiratarinatkin

    PS. ne koiratarinatkin on hurmaavia.

    Vastaa kommenttiin

    Kirjoittanut

    Merja

    27. 8. 2009 13.03

  4. Luin ensin kaksi

    Luin ensin kaksi elämäkertajuttua, silloin aikaisemmin jo yhden. Kyllä oli hienoja.

    Vastaa kommenttiin

    Kirjoittanut

    M.S.

    8. 9. 2009 11.11

  5. Olen itse sota-aikana

    Olen itse sota-aikana jo koulun käynnin aloittanut maalaispoika. Hyvin ovat mielessä 50-luvunkin tapahtumat. Kertomuksesi tuovat mieleen tuon ajan tunnelmat ennenkaikkea. Tyttöjen näkökulma on ehkä ollut hieman toinen, kuin meillä pojilla. Aika muuttaa muistoja kultaisemmiksi,kuin mitä ne todellisuudessa olivat.

    Jopa sota-aika on muistoissani jotenkin enemmän hyvää kuin pahaa sisältävä. Silloin, kuten sodan jälkeenkin todella yritettiin ja tehtiin paljon. Naapuri apu oli selvää, ilman muuta.Me lapset emme olleet mitenkään masentuneita, joskus vähän nälkäisiä. Äiti jatkoi maitoa ja piimää vedellä niin sota-aikana kuin sen jälkeenkin. Nythän kysymyksessä ovat sinun muistelosi. Huomannet, että kirjoituksesi saavat muidenkin muistot pintaan. Ehkä sinunkin kirjoituksessasi ovat hyvät muistot voimakkaampia. Se ei ole mikään vika, mutta ei ole syytä unohtaa niitä vaikeuksia ja sitä yrittämistä ja toimeentuloa kaikesta huolimatta. Lasten työpanos oli jopa usein merkkittävä.

    Nuo asiat tulevat kyllä esille pääosin ansiokkaassa kirjoituksessasi. Tiedän sinun kykysi kirjoittajana, erityisesti tunnelman luojana ja mukaansa tempaavan tyylin omaajana.Meillä ei ollut oikeastaan mitään tiettyjen perusasioiden lisäksi. Mutta ainakin me pojat tehtiin kaikki itse. Mitään ei ostettu kaupasta. Taisit sinäkin nukkesi tehdä ja puvustaakin omin käsin. Minä rakensin urheilukentän, urheiluvälineet. jousipyssyt, potkulaudan, sorvin vain muutamia mainitakseni.

    Älä nyt loukkaannu, vaan ole ylpeä, että saat herätettyä keskustelua ja ansiokkaalla tavallasi saada meidät ”jukuripäät” elämään tarinasi mukana.Olen aikaisemmin käsitellyt ansioitasi kirjoittajana, joten jääköön toisto nyt pois. Lapsuuteni tarinat ovat hienoa Suomen lähimenneisyyden historiaa.

    Toivotaan jatkoa esa simonen

    Vastaa kommenttiin

    Kirjoittanut

    Esa Simonen

    18. 9. 2009 19.15

Kirjoita kommentti