Umami muualla Facebook

Julkaistu 18. 6. 2018 Teksti Umami, kuvat Leena Puranen 5 kommenttia Kulttuuri

Lapsuustarinoita 2-10: Koivion tanssilava

Koivion tanssilava on monikulmainen, nurkkakivien varaan, mäntymetsään hiekkatien varteen pystytetty uudenkarhea, puinen rakennus. Sinne noustaan korkeita rappuja.

Olen piiloutunut tanssilavan alle, istun maassa hiekkaa varpaiden välissä katselemassa tanssijoita ja kuuntelemassa musiikin jyskettä. On lämmin ja valoisa kesäilta. Mäntymetsä tuoksuu aivan erikoiselta: männynkaarnalta, pihkalta, raikkaalta tuulelta. Taivas on vielä sininen, mutta aurinko tekee jo laskua punerruttamalla taivaanrantaa mäntyjen takana. Lettini hapsottavat ja niskahiukset ovat ihan hiessä, kun olen juossut tänne kovalla kiireellä ehtiäkseni näkemään tanssilavan avajaiset.

Järjestysmiehet seisoskelevat tupakalla rappujen pielessä, mutta eivät onneksi huomaa minua lavan alla. Paremmin tanssilavan sisälle nähdäkseni kiipeän kivelle, niin että juuri ja juuri saan pääni tungettua tanssilattian ja sen kaiteen välisestä raosta. Penkkien alla olevaan rakoon tuskin kukaan tulee vilkaisseeksi. Hyttyset yrittävät paljaiden jalkojeni kimppuun, niitä on välillä lätkittävä ja hätisteltävä pois.

Tanssijat pyörähtelevät liukkaalla, uutuuttaan hohtavalla vaalealla lattialla. Pääni on heidän jalkojensa tasalla. Kynttilää on hienonnettu liukastusaineeksi lavalle. Se ja sahanpuru pölähtelevät nenääni.

Syyspihlajan alla

Punertaa marjat pihlajain
kuin verta niillä ois.
On kurkiaurat lentäneet
jo yli pääni pois.
Mukaansa ei mua ottaneet
ne maihin kaukaisiin.
Saa siivettömät tyytyä
maan kylmiin kahleisiin.

Jää siskokseni tuuli yön
se laulaa laulujaan.
Ja sade kylmin kyynelein
lyö tummaan ikkunaan.
Nään monta mieron matkaajaa
ohitse rientävän.
Jotakin kerran odotin,
ei savu koskaan hän.

Sanat Veikko Virmajoki
Säv. Arvo Koskimaa, 1942

Haitarinsoittaja vetelee haikeita säveliä, rumpali läpsyttää patteristoaan. Joku laulaa pihlajasta vähän surullisesti, mutta tanssijat eivät surusta näytä mitään välittävän, vaan pyörivät ympäri lavaa kuin toinen toistaan takaa ajaen. Korkeita korkoja, saumasukkia ja hulmuavia kirkkaanvärisiä kellohelmoja vilistää miesten ruskeiden ja mustien housunlahkeiden lisäksi aivan silmieni tasalla.

Jotkut harppovat pitkillä askelilla, niillä näyttää olevan kiire, toiset pyörähtelevät hitaasti toisiinsa nojaillen.

En tietenkään olisi saanut tulla tänne tanssilavalle, koska olen vasta 8-vuotias. Silti huudon ja torumisen uhallakin olen halunnut nähdä tanssilavan, joka on rakennettu tänne männikköön lähelle meidän kauppaa.  Äitini mielestä tanssilavat eivät ole sopivia paikkoja yleensäkään, olen kuullut hänen sanovan niin. En varsinkaan olisi saanut tulla tänne ihan yksin.

Tuulispäänä äiti kohta tuleekin pyörällä hakemaan minua. Vihaisena, suu mutrussa ja naama punaisena hän sieppaa minut pyörän ritsille ja hurauttaa kotiin, samalla koko ajan motkottaen, että on joutunut haeskelemaan minua pitkin kyliä. Sora rahisee, pyöränketjut kalahtavat niiden suojukseen joka polkaisulla, äidin hameenhelmat läpsyvät pyöränverkkoa vasten.

Kotona äitini ottaa risun ja piiskaa minut. Olisi ollut parempi joutua vaikka hömpelön kynsiin ja ilmalennolle kuin tähän, ajattelen hädissäni itkua tyrskien. Isä yrittää estellä ja rauhoitella äitiä, mutta äiti on aivan hurjana, piiskaa ja kiljuu:

– Mikä häpeä! Lähtee sinne kaikenlaisten jätkien ja hampuusien sekaan! Siellä juopotellaan pusikoissa. Kohta on maha pystyssä ja takinnapit kireällä.

– Lapsihan se vasta on, tuommoinen ripakinttu. Anna nyt jo olla. Ei pidä liioitella, ei tehdä tästä nyt numeroo. Onhan se hyvä, että sodanaikainen huvittelukielto on kumottu. Saavat ihmiset kovien aikojen jälkeen pitää hauskaa ja tanssia. Musiikki kuuluu tänne asti, kun ei lavalla mitään ikkunoita ole. Eihän lapsi ole normaalikaan, jollei sinne katsomaan mene. Uteliaisuuttaan ja ajattelemattomuuttaan Leena sinne meni. Onhan se muuten järkevä tyttö ja osaa kulkea eksymättä, pitkän koulumatkansakin.

– Mutta ei omin päin ja omin luvin eikä muutenkaan, huutaa kiukkua pihisevä äitini, mutta alkaa jo vähitellen leppyä.

Lipaston päältä piiskaamistani katselevat totisina vanhempieni kihlajaiskuvan henkilöt: Äitini mustassa puvussa, risti rinnassa, rauhallisen näköisenä, pieni hymynkare huulillaan, palmikot pään ympäri kireästi kiertäen. Isäni velmuilee kuvassa vähän virnottaen tekohampaat jotenkin poikkiteloin suussaan, hänkin mustassa puvussa ja valkoisessa paidassa, tukka selvästi kasteltuna ja suittuna ennen kuvausta. Heidän keskellään istuu kolmantena – totinen äidinäitini Eeva, mustassa körttipuvussa niin kuin aina, harmaa tukka visusti niskassa nutturalla.

Toisessa kuvassa istun heppoisissa lastenrattaissa torilla. Kuvan taustana ovat jonkin linnan muurit, mutta Mäntän torilla se on otettu, niin on minulle selitetty. Isäni keskenkasvuinen, hontelo sisko, Liisa seisoo rattaiden vieressä puolipitkä vaalea tukka luuhottaen melkein kasvoille, vain kahdella pinnillä korvien takaa kiinnitettynä.

Hän katsoo suoraan kuvaajaan ja hymyilee.

Liisalla on vaaleanruskea kaksirivinen berberi päällä, leningin helmat vilkkuvat sen alta, kädessään nahkainen palakassi ja toisessa kädessä alumiininen maitokannu. Olemme menossa hakemaan kurria. Se on sota-ajan vetistä maitoa, josta kerma on jo otettu Englantiin myydyn vientivoin tekemiseen.

Olen kuvassa lihavahko lapsi, jonka posket roikkuvat, ja silmät tuikkivat vinoina viiruina kuin kiinalaisella, kun epäluuloisena ja vakavana arvioin valokuvaajaa lierihattuni alta.

Ennen tänne Koivion metsäiselle männikkökankaalle muuttoa asuimme Mäntässä, joka on vilkas tehdaspaikkakunta tämän syrjäisen erämaan rinnalla. Mäntässä olen syntynytkin, sairaalassa, Mäntänvuoren juurella.

Mäntän paperitehtaita pommitettiin sotien aikana vain kerran, talvisodassa. Minulla ei näin ollen ole minkäänlaista mielikuvaa lentokoneista putoilevista pommeista tai korvissa ujeltavasta hälytyssireenin äänestä.

– Koivion sekatavarakauppa, Ylä-Mononen, molemmat vanhempani vastaavat puhelimeen. Ylä-Mononen on meidän sukunimi. Kenelläkään ei ole niin hienoa sukunimeä. Juuri kellään muulla ei ole puhelintakaan kotona, meilläkin se on kaupan asioiden takia.

Puhelin on seinällä pöydän vieressä: litteä laatikko, jonka rinnassa on kaksi tissiä pirisemään hälytystä, laatikon päällä koukussa puhe- ja kuulotorvi sekä laatikon sivussa pieni veivi, jolla puhelu veivataan keskusneidille. Hän sitten yhdistää puhelun tukkuliikkeeseen tai minne tahansa. Joskus puhelua joutuu odottelemaan pitkiäkin aikoja, kun puhelinlinjat saattavat olla poikki, puut rysähtäneet myrskyssä linjojen päälle tai puhelinpylväät vallan kaatuneet pitkin pituuttaan ukonilmojen takia. Tai sitten keskusneiti on nukahtanut eikä muista yhdistää puhelua, isä sanoo. Näkee kauniita unia vallan muusta.

Kaupan takahuoneessa on paljon jauho-, ryyni- ja hienosokerisäkkejä, jotkut paperisia, jotkut juuttikankaisia. Ne tyhjennetään sitten sitä mukaa kaupan laareihin, kun laarit vajuavat tyhjemmiksi.

Kärpäspaperit roikkuvat varaston ikkunoiden edessä. Kärpäsiä ei kaupassa saa olla surisemassa. Eikä likaa. Sen takia äiti siivoaa koko ajan rätti kourassa. Varastossa on myös lihatukki ja lihamylly.

Samoin siellä on paljon erilaisia laatikoita, täysiä ja tyhjiä, puisia ja pahvisia. Tyhjät pahvilaatikot lytätään ja viedään pois tilaa viemästä.

Puisia pullokoreja on tietenkin myös, täysinä tai tyhjinä pinottuna toistensa päälle.

Kaupassa on kaupan haju, erilaisten tavaroiden ja aineiden haju. Vaikka missä sen pystyy tunnistamaan kaupan hajuksi, vaikka unissaan. Siinä tuntuvat sulassa sovussa juuri jauhetun kahvin, pahvilaatikoiden, saippuatankojen, suolakurkun ja vaikka minkä muun kaupan tavaran hajut.

Kaupan alla on kellari, josta haetan kylminä pidettäviä tuotteita kuten sipuleita, voita, rasvasilliä ja suolakurkkuja.

Sillin, suolakurkkujen ja multaisten perunoiden hajuun sekoittuu betonilattian ja kellarin vähän homeinen haju.

Kellarin betonilattia on kesälläkin viileä ja vähän karhea paljaisiin jalkoihin, kun kipaisen hakemaan sieltä perunoita tai marjamehupullon.

– Leena, haepa sinä nuoremmaksesi, sanoo äiti usein.

Kauppamatkustajat käyvät esittelemässä uusia tuotteita.

– Kaupparatsuja, sanoo isä.

Kuvittelen niiden karauttavan kaupan pihaan kaviot kopsuen ja harja hulmuten. Kaikkein mukavin meidän mielestämme on Pauligin edustaja. Hänellä on aina pahvisia kuvia mukana kaupan somistamiseksi.

Äiti ja isä huhkivat kaupassa kaiket päivät.

Äiti juoksee edestakaisin valkoinen korvien taakse sidottu huivi päässään ja valkoinen vähän edestä nuhjaantunut työtakki päällään. Aina äiti näyttää juoksujalkaa liikkuvan.

– Ja entä tuleeko Teille vielä muuta? äiti kysyy nopeasti punnittuaan ja paketoituaan pyydetyn tavaran. Hän pystyy helposti arvioimaan vain kädessään pitäen, paljonko jokin paketti painaa, ilman vaakaakin.

Tuputtaa ei saa. Ensin pitää rauhassa kuunnella kaikki kuulumiset, yleiset ja perheen asiat sekä säätilan muutokset. Muuten ei kauppaa voi käydä.

Tehkää hyvin, äiti sanoo lopuksi. Asiakkaita on aina teititeltävä.

Isäkin tekee kauppaa, he ovat molemmat kauppiaita, yhteisessä kaupassaan, mutta isä myös viihdyttää asiakkaita.

Kärppänä hän pyörähtää ulos myymään polttoöljyä tynnyristä tai valuttamaan tratin läpi lamppuöljyä jonkun asiakkaan pulloon.

Toisinaan hän istua kyyköttää kantapäidensä varassa kuin jänis pellon laidassa ja kertoo jotain juttua asiakkaalle, joka nauraa makeasti.

Vanhemmat ovat aina olleet töissä, mutta kuitenkin siinä lähellä, seinän takana kaupassa. He kehuvat olevansa hyvä työpari, heistä kaupanteko on hauskaa ja sujuu kuin rasvattu. Me lapset olemme kasvaneet siinä kaupan takahuoneissa aivan omissa oloissamme, mutta kuitenkin turvallisesti silmälläpidon alla.

Päivällä väki tulee ostoksille rappuja kaupan etuovesta, illalla ja joskus yölläkin koputtelemaan tavaran puutteessa tai soittaakseen puhelimella, asunnon takaovesta. Kauppa meillä tehdään aina.

MIRKKU, KISSA

Minua kiukuttaa vielä koko tanssilava.

– Tule tänne Mirkku, sanon kissalleni vielä selkäsaunasta surkeana.

En ole koskaan aikaisemmin saanut selkääni, eikä Mattikaan, vaikka Koivuniemen herralla on joskus uhattu. Yleensä asiat on meillä selvitetty puhumalla.

Ihmettelen, mikä tanssilavan liepeille menossa oli niin pahaa, että järkeä piti piiskata päähäni takapuolen kautta. En kuitenkaan pidä piiskaamistani kovin epäoikeudenmukaisena. Ymmärrän kyllä, ettei lapsen olisi tanssilavalle pitänyt mennä, ei ainakaan yksin.

Mutta takapuoltani kirvelee vielä ja mieltäni kirvelee vielä enemmän.

Otan keittiön kaapista pullaa. Veitset ovat isän vaaleanvihreäksi maalaamassa astiakaapissa, jonka pyöreät vetimet ovat punaiset kuin mansikat kedolla. Astiakaapissa on sinireunaisia lautasia, mutta myös sinappipurkeista saatuja laseja. Mitään kun ei heitetä hukkaan.

Leikkaan pullaa ja menen kissan kanssa kamariin.

Minulla on mielipaikkani kamarissa uunin vieressä nojatuolissa

Kamarin ikkunoista kukallisten verhojen välistä näkyy pihan männikköä ja pölyävä maantie. Ikkunan edessä on rottinkinen kukkapöytä kukkaruukkuineen. Kamarissa on tietenkin heteka, jossa vanhemmat nukkuvat. Heteka on uutta muotia, kokonaan metallista ja niin kiiltäväksi maalattu, etteivät lutikat pysty siihen ollenkaan kiipeämään. Heteka-veroa oli maksettu evakkojen ja rintamamiesten asuttamiseksi. Päiväksi heteka ajetaan kasaan, ja siinä voi sitten istua, sänkypeiton päällä. Meillä on Matin kanssa, tilapäisesti, niin on sanottu, pukkisängyt, jotka päiväksi pannaan haitarille ja sivuun. Siten saadaan enemmän tilaa.

Kamarissa on lipasto, astiakaappi eli senkki ja pöytä tuoleineen. Senkissä on paremmat astiat, kultareunaiset Myrna – kahvikupit, kermakot ja sokerikot.

Isä on luvannut kunnostaa talon yläkerran, sinne saadaan toivottavasti lisätilaa, ehkä me saadaan Matin kanssa omat huoneet sinne vintille. Niin me ainakin kuvittelemme, mutta ei siitä mitään taida tulla.

Nojatuolissa on puiset käsinojat ja pehmustetun selkänojan takana keppi, jolla nojan kaltevuutta voi säädellä siirtämällä sitä alempiin tai ylempiin lokosiin. Nojatuolissa voi nostaa jalat ylös lämmintä uuninkylkeä vasten ja lukea tai kuunnella uutta Asa-radiota.

Kissa makailee mielellään suuren lämpimän radion päällä. Lahti, Motala ja Hilfversum välkkyvät sen lasilevyn alla, kun siirtelee punaista hakuviivaa, joka joissain kohdin vain vonkuu ja hurisee.

Uunin lämmittäminen on myös mukavaa puuhaa. Osaan jo asetella puut ja sytykkeet niin, että liekki leimahtaa, ja uuni alkaa vetää. Olen katsonut tarkasti miten se tehdään. Palaako rakkaus vai ei, sanovat vanhemmat uunia sytyttäessään, tädit vielä useammin.

Pitää vaan olla tarkkana, ettei peltejä sulje liian aikaisin. Pesää pitää kouhia hiilihangolla huolellisesti, koska sinistä liekkiä ei saa hiilloksessa näkyä yhtään. Muuten tulee häkää, ja seuraavana aamuna koko porukka makaa kuolleena ketarat suorina.

Radiosta kuuntelen kaikkia ohjelmia, musiikkia eniten, mutta myös metsäradiota, lauantain toivottuja, päivän mietelauseita Turun tuomiokirkon kellonlyöntien jälkeen ja uutisiakin.

Joskus kuvittelen olevani pianisti ja muka soitan lipaston kantta musiikin tahdissa haaveillen samalla, että meille saataisiin edes jonkinlainen soittopeli. Toisinaan tanssin ja hyppelehdin musiikin mukaan kuin höyhenenkevyt ballerina oopperan näyttämöllä.

Mutta Markus-sedän pitämä lastentunti pitää kuunnella, vaikka se sitä kaurapuuron syömistä jatkuvasti tuputtaakin, niin kuin sitä ei aina syötäisi. Pitää kuunnella lukeeko se kirjeeni ja runoni. ”Mikki Hiiri merihädässä”, ”Sairas karhunpoika” tai ”Jänöjussin mäenlasku” kumminkin soitetaan. Mikki Hiirellä on ihan naisen ääni, kun se laulaa: ”Oi kiltti peikko, olen niin heikko, pelasta, auta oi”.

Kalle Kustaa Korkin ja Pekka Lipposen seikkailut tulevat radiosta jatkokuunnelmana, joka kestää vain viisi minuuttia päivittäin. Viimeksi ne olivat Etelä-Amerikan saarilla suurissa vaikeuksissa.

Kissa hyppää syliini, kellanvihreät silmät viiruina, ja alkaa kehrätä ja varnistella puseronhihaani silittäessäni sen silkinpehmeää turkkia.

En ikinä enää mene tanssilavalle, olkoon vaikka kuinka lähellä meidän kauppaa ja vaikka soitto kuuluisi kuinka kovaa tänne asti, ajattelen kiukkuisesti.

– Älä sinäkään, Mirkku, lähde enää seikkailemaan. Viimeksi putosit savupiipun päältä suoraan leivinuuniin ja selvisit sentään vain nokeentumisella. Luultiin sinua ihan vieraaksi kissaksi, kun olit kokonaan musta noesta. Onneksi uunissa ei ollut valkeaa.

Mutta miten sen reissun jälkeen sait pennut? Taisit käydä pitemmällä kuin savupiipun päällä.

Kyllä minua niin säälittää, kun pentusi hävitettiin. Mihin ne oikein joutuivat? Yhdessä niitä huolissamme haeskeltiin.

Tuskin hömpelö välittää pieniä silmättömiä kissanpentuja lennätellä. Isä niitä ei ainakaan ole hävittänyt. Äiti olisi voinut, ehkä, äiti on aina tiukempi kaikessa. Äidiltä kyllä kävisi kissanpentujen tappaminen.

Mutta niin monta hiirestäjää ei hyvässäkään kaupassa tarvita, että kaikki pennut olisi säästetty.

Mirkku on pikimusta kissa, jolla on valkoiset sukat tassuissa ja valkoinen ruokalappu kaulan alla. Se on nuoruudestaan huolimatta kelpo hiirikissa. Ylpeänä se aamulla tuoda roikottaa yöllä pyydystämänsä hiiren meille näytettäväksi heitellen sitä voitokkaasti ilmaan.

Se on leikkisä ja aika villi. Se kaarestaa lankakerien ja paperitollojen perässä pitkin huonetta. Äidin kutimet se sekoittaa hetkessä, jos se pääsee niihin käsiksi. Kerran se kiipesi joulukuusen latvaan ja kaatoi tietysti koko kuusen. Kun se on ollut ulkona hiirenpyydystysreissuillaan, se osaa pongahtaa keittiön ikkunalaudalle, lyödä tassullaan ikkunaan ja pyytää naukumalla sisään. Kellariin isä on jo rakennusvaiheessa laittanut kissanluukut, jotta kissa pääsee hiiriä pyydystämään myös kellariin, siellähän hiiret ovat. Keittiön oveen sille tehdään oma kulkureitti myöhemmin, isä on luvannut.

Mirkku on nimenomaan minun kissani silloin, kun se on ollut pahanteossa. Silloin äiti sanoo sitä kasiksi eikä kissaksi:

– Mitä kasi siellä yökaudet verhoissa kiipeilee ja raahuaa, asettuisi nyt, että saadaan nukkua.

Ja mitä on lipaston alla! Leena, se on sinun kissasi, ota heti rätti ja siivoa sen jätökset.

Voi hyvä ihme, minkälainen kelvoton kasi! Nyt se on taas kussut kaupan hienosokerisäkkiin!

Ja minä, miksi aina minä joudun korjaamaan sitkeän mustanvihreän salmiakilta haisevan kissankakan lipaston alta ja ottamaan keltaiset kissankusikokkareet kaupan hienosokerisäkistä, jotta sokeria taas seuraavana päivänä voidaan myydä asiakkaille?

Pahanteossa ollessaan se ei olekaan kaupan tarpeellinen hiirikissa tai koko perheen elintasokissa, vaan minun tottelematon kasini. Kissalle ja minulle pauhataan silloin yhtäläisesti.

Aina muulloin se on meidän kissa.

Maalaus ja siitä otettu kuva on jutun kirjoittajan Leena Purasen.


Aiheet: , , , , , , , ,

5 kommenttia

  1. Elävää ja aistivoimaista

    Elävää ja aistivoimaista kerrontaa!
    Sanoilla voi monesti luoda moniulotteisempia
    kuvia kuin kameralla, piirtämällä tai maalaamalla.

    Vastaa kommenttiin

    Kirjoittanut

    P.L.

    14. 5. 2009 10.55

  2. Toivoinkin, että jatkat

    Toivoinkin, että jatkat tarinoita. Mulla on tuo sivusi suosikeissa, käyn lukemassa aina kun ehdin ja tekee mieli lukea hyvää ”kirjaa”.

    Sinulla on tosiaankin tuo sana hallussa ja tekstisi parissa viihtyy.

    Vastaa kommenttiin

    Kirjoittanut

    byge

    14. 5. 2009 10.57

  3. Kyl sulla kirjoittamisen

    Kyl sulla kirjoittamisen lahjat on :-)) . Jatka vaan kynäilyä,voi se timantti sieltä esiin hioutua!
    Olisko novellikokoelma mitään?

    Vastaa kommenttiin

    Kirjoittanut

    Art-10

    15. 5. 2009 17.56

  4. Tuosta tanssilavasta tulee

    Tuosta tanssilavasta tulee mieleen oma lapsuuteni Kivistönmäellä Lahdessa. Lähellä oli Sointulan tanssilava, minne me poikaset emme päässeet sisään, mutta etsimme ulkoa aidan vierestä miesten viinat, jotka sitten möimme heille takaisin.

    Vastaa kommenttiin

    Kirjoittanut

    makeoosi

    16. 5. 2009 20.37

  5. Toivoisinpa itsekin osaavani

    Toivoisinpa itsekin osaavani kirjoittaa noin elävää tekstiä kuin sinä kirjoitat. Ja kadehdin kovasti tuota tanssilavaa kotisi lähellä. Minua ei olisi varmaan mikään voinut pitää pois jos olisi ollut vaikka 5km säteellä.
    Meikäläisellä oli helluntalaisten seurat ainoana virikkeenä päästä kotipiiristä pois.

    Vastaa kommenttiin

    Kirjoittanut

    opritar

    26. 5. 2009 21.52

Kirjoita kommentti