Umami muualla Facebook

Julkaistu 25. 6. 2018 Teksti Umami, kuvat Leena Puranen Yksi kommentti Kulttuuri

Lapsuustarinoita 3: Isä ja äiti

Isä on viidestä veljestään ja kahdesta sisarestaan vanhin, vaikkakin pienikokoisin verrattuna isäänsä ja roteviin veljiinsä. Hän on hauska ja hyväntuulinen, tulee kaikkien kanssa toimeen.

– Leena sinä olet vanhimman lapsen vanhin lapsi. Meitä on neljä sukupolvea, kun isoisäsi isä Heikki-vaarikin on vielä hengissä Monoskylässä, muistaa isä korostaa.

Minusta se on hienoa. Minulla on siis vaari ja vielä isovaari.

Vaikka isä on kauppias, Koivion sekatavarakauppaa pitää silti enemmän pystyssä pieni ja sieppevä äitini. Totta kai molemmat ovat ylpeitä ja innostuneita kaupastaan. Se on kokonaan heidän. He ovat yrittäjiä. He ovat uskaltaneet kaikista varoitteluista huolimatta aloittaa tämän yrityksen keskellä metsää, täällä sydänmailla.

– Ei voi muuta kuin toivoa Koivion sekatavarakaupalle onnea ja menestystä, jotta saavat lainansa maksettua, muuten me takaajina joudumme ne hoitamaan, huutavat kaikki sedät kuin yhdestä suusta.

Setäni ovat kaikki myös yrittäjiä, autoilijoita, ja kaiken aikaa suunnittelemassa yhä uusia yritysideoita ja keksintöjä. He istuvat isän kanssa tupakalla, nauravat ja keksivät aina vaan uusia laitteita ja rahanhankkimiskeinoja. Milloin he ovat avaamassa uutta linja-autoreittiä, milloin keksimässä puunkorjuukonetta.

Isä haukkuu kiukuspäissään isäänsä ja veljiään mustanpörssin kauppiaiksi, juopoiksi ja viinatrokareiksi.

Isä itse on raivoraitis, hän ei viinantippaa ole koskaan suuhunsa pistänyt, niin olen kuullut hänen useasti sanovan. Sedät vain nauravat.

Pienenä ollessani isä on kanniskellut minua metsässä muka karhun pesiä haeskelemassa. Illalla hän on vielä huvittanut minua konttaamalla karhuna lattialla.

Välillä hän on laulanut ja hyppyyttänyt polvellaan: ” Körö körö kirkkoon, papin muorin penkkiin, ruskealla ruunalla, valkealla varsalla, kolipääkoiralla, kirjavalla kissalla. Peltojen ylitse, aitojen alitse, kilikello kaulassa punaisessa nauhassa. Hups, aisat katkses!”

Iltaisin isä lukee minulle ja Matille ääneen tasaisella äänellä. Se on niin turvallisen nukuttavaa, että silmät alkavat lupsahdella kiinni.

Isä ei ainakaan ole kissanpentuja hävittänyt, se on varma. Hänhän pitää eläimistä, osaa puhua niiden kanssa ja ymmärtää niiden kieltä. Hän teitittelee aina kissoja ja koiria niin kuin arvokkaita olentoja.

Hän on hyvä ja tulee sisälle sieltä, isä sanoo Mirkulle ovea avatessaan.

Ounastelen, että kissanpentujen hävittäminen on mahtanut olla tätini miehen puuhaa. En keksi ketään ilkeämpää ihmistä. He asuivat meidän nurkissa vähän aikaa ennen Kanadaan muuttoaan.

– Miksi ne Kanadaan asti lähtivät? kyselen vanhemmiltani.

– Keijo on häipynyt sodan alkaessa Lahden lyseosta suoraan koulunpenkiltä SS-mieheksi Saksaan. Siitä pitäen se on sodassa ollut. Nyt sitä pelottaa ja kai hävettääkin se natsien kanssa veljeily, kun on sotasyyllisyysoikeudenkäyntejä järjestetty. Ehkä se on SS-joukoissa tehnyt jotain pahaa ja pelkää joutuvansa siitä tilille vielä nyt, kun rauha on jo maassa. Nythän natsit ovat hävinneet sodan ja ryssä on niskan päällä. Kuulusteltiin sitä asekätkennästäkin. Kaikkia aseita ei ollutkaan luovutettu valvontakomission vaatimuksesta, vaan niitä oli piiloteltu kellareihin ja haudattu perunapeltoihin.

Keijo on varmaan sitten suuri sotasankari. Mutta siitä en pidä, että hän kohtelee tätiäni niin alentuvasti, moittii häntä vaikka mistä, vaikka täti on niin mukava. Aina ne riitelevät. Keijo haukkuu tätiäni ihmisten kuullen, niin että se nolottaa meitä kaikkia.

Isä ei ikinä haukkuisi meidän äitiä.

Keijo on siis sodassa tappanut ihmisiä, miksei sitten avuttomia vielä silmättömiä kissanpoikia.

Sunnuntain päivälevoilla isä karhuttelee äidin kanssa. Niitä naurattaa kumpaakin, kun ne siinä kellivät kaupanteosta ja työnteosta vapaina, äiti isän kainalossa.

Meidän äiti taas on vakavamielinen ja rauhallinen, pieni, vähän pehmeä ja pyöreä, mutta ei lihava. Vaikka äiti tekee koko päivän työtä kaupassa ja kotona, pesee pyykkiä ja siivoaa, äidillä on kauniit kädet. Hän voitelee niitä joskus sitruunavoiteella.

Kerran äiti poltti lähteellä uudessa pyykkipadassa rasvaa, uusi pata pitää käsitellä sillä tavalla ennen käyttöönottoa. Padan keikahtaessa tulikuuma rasva kaatui äidin käsille.

Äidillä on niin pitkä vaaleanruskea tukka, että sen alle voisi vaikka piiloutua kuin verhon alle, tukka ulottuu takapuolen alapuolellekin. Äidillä on siis prinsessahiukset. Saan joskus kammata äidin tukkaa ennen kuin se laitetaan nutturalle. Ensin se letitetään ja sitten kiedotaan kiepiksi niskaan, laitellaan hiusneuloilla ja luisilla kammoilla paikoilleen.

Äiti osaa hoitaa ja lohduttaa, jos vaikka kaatuu polvensa verille. Äidin sylissä en silti paljon muista istuskelleeni, kun hänellä on aina niin paljon työtä kaupassa ja kotona ja huolta rahojen riittävyydestä. Ja minä olen vanhin lapsi, iso tyttö, reipas likka, joka kyllä pärjää, aina niin on sanottu. Äiti on niin asiallinen ja ankara, äiti toruu ja motkottaaa, isä on vähän höpsö.

Mutta isällä on aikaa pitää lapsia sylissä ja sepittää juttuja. Äiti on käynyt kouluja, oppikoulun ja kauppakoulun, hän osaa hoitaa hoitaa kaupan raha-asiat ja kirjanpidon jämptisti. Kun äiti heltyy ostamaan meille lapsille jotain meidän mankumaamme, saamme aina ensin kuulla, että raha ei kasva puissa, vaan sitä on tienattava kaupassa kovasti työtä tekemällä. Tämä ostos on niin ollen äidin armollisuuden osoitus. Ehkä äiti sillä tavalla osoittaa, että hän rakastaa meitä lapsia, vaikka hän ei sitä koskaan meille sanokaan. Siihen on tyytyminen, että sota-ajan lapsille ei ehditä semmoisia koskaan leperrellä eikä sylissä hyssytellä, kun on kiire saada asiat taas tolalleen.

Äiti siis käsittää kaupanteon. Hän on meidän perheen selkäranka ja tuki. Hän on varmasti viisaampi kuin isä, muta isä taas osaa tehdä kaikkea, rakentaa ja korjata, pitää sylissä, kertoa hauskoja tarinoita ja kehua aina meitä lapsia ja äitiä.

Pienenä olen pelännyt kuollakseni, että äiti on hävinnyt jonnekin. Ehkä se oli unta, heräsin semmoiseen painajaiseen. Lähdin siitä paikasta juoksemaan mummulaan. Pää pylkkyröiden korkean heinän seassa juoksin hirveässä hädässä pientä polkua pitkin katsomaan, onko äiti mennyt mummulaan. Ei ollut siellä! Missä äiti on? Miten äiti sillä tavalla häviää ja hylkää pienet lapset? Itkua tyrskien samaa tietä kotiin yli kivien ja kantojen kompuroiden, sama huoli kurkussa: missä äiti on? Äidin katoaminen pelottaa minua toisinaan vieläkin, yhtäkkiä muistan saman vanhan kauhun äidin katoamisesta. Ilman äitiä me lapset, kauppa ja isäkin jouduttaisiin varmaan perikatoon. Osaisiko isä ottaa asiat vakavasti ja hoitaa kauppaa yhtä hyvin kuin äiti? Epäilenpä. Ei varmasi osaisi.

Hulluja

Isä hulluttelee aina ja kaikessa, ihan liikaa: hän esimerkiksi matkii kaupan asiakkaita, niin että saamme varoa tyrskähtelemästä, kun mainittu asiakas astu kaupan ovesta sisään. Niin hyvin isä on hänet juuri vähän aikaisemmin meille kuvaillut.

– Esitä vielä voinpuskija Mäkitaloa, kun se tulee ostamaan Saimaata.

Isä on sanonut meille, että kaljupäiset olisivat hyviä voinpuskijoita Valiolle. Voi myydään irtotavarana, ja jotenkin se on pitänyt juntata ja puskea pakettiin. Kylän ukoissa olisi muitakin mahdollisia hyviä voinpuskijoita kuin Mäkitalo, jota isä esittää kävellen jalat lengollaan ja maha pystyssä, niin että nauramme kaikki mahat kippurassa ja vedet silmissä.

– Entäs hieno rouva Mäkinen, ainoa hieno rouva täällä päin. Kuinka hän tulee ostamaan kolme niin ohutta siivua lauantaimakkaraa kissalleen, että kärpäset voisivat lennellä makkaransiivun läpi, maisteltuaan ensin kaikkia makkaralaatuja varmistaakseen hyvän laadun ja tuoreuden.

Hän haluaa myös rusinoita, mutta valittaa, että viimeksi rusinoiden seassa oli ollut hiekkaa. Isä sanoo meille myöhemmin, että tietenkin rusinoiden ja kuivattujen sekahedelmien eli apinankorvien, niin kuin isä niitä nimittää, seassa on hiekkaa, nehän ovat siirtomaatavaroita.

Siirtomaissa etelämaiden asukkaat ovat talloneet rusinat tiukasti laatikoihin hiekkaisilla jaloillaan, aina sinne jokunen hiekanmuru on voinut eksyä. Sitä paitsi viinirypäleitä tallotaan suurissa sammioissa myös paljailla jaloilla, kun niistä tehdään viiniä, jopa ehtoollisviiniä. Kun Mäkiskä on niin hieno, miksei pese rusinoita.

– Kerro se pankkiasiakin, onko se totta?

Ja isä kertoo ihan täytenä totena, kuinka joku hänen tutun tuttunsa oli saanut pankista ison lainan, kun takaajiksi paperiin oli merkitty herrojen O. Käpynikki ja K. Repomäki nimikirjoitukset, molemmat ammatiltaan yrittäjiä. Osoitteina olivat Mäntytie 1 ja Kallionsyrjäntie 2.

Kun pankki alkoi periä rahoja takaajilta, niitä ei saatu kiinni mistään, koska ne osoittautuivat oravaksi ja ketuksi. Nehän olivat luikkineet metsään!

Joskus kaupassa käy ostoksilla seinähullu pariskunta kaukaa metsäautotien päästä, sydänmaan viimeiseltä reunalta. Meitä lapsia naurattaa se, että olemme kuulleet niiden pitävän pihassaan semmoista kilpailua keskenään, vaikka itse emme ole sitä sattuneet näkemään, kumpi kusee korkeammalle talon seinään. Totta kai mies sen kilpailun aina voittaa, sen mekin käsitämme.

Mutta meitä huvittaa, kun mielessämme kuvittelemme, kuinka akka pinnistelee ja ponnistelee yrittäessään saada suihkun osumaan ylemmäs ja ylemmäs, ja joutuu sen takia vääntäytymään mahdottomiin ja hullunkurisiin asentoihin, kenties seisomaan päällään. Päättelemme Matin kanssa siitä, että ne ovat hulluja molemmat, mutta akka on vielä hullumpi kuin ukko.

Kaupan ikkunan takana käy kolmaskin kylähullu, joka ei yleensä tule sisälle kauppaan, mutta saattaa seistä kaupan näyteikkunan edessä hymyilemässä ja nauramassa koko päivän.

Se on hirveän iso romuluinen mies, jonka musta tukka sohottaa pystyyn kaikkiin ilmansuuntiin. Pää näyttää suhteettoman pieneltä ja jotenkin lytistyneeltä sen valtavaan ruhoon verrattuna. Alaleuassa sillä on vain kaksi hammasta reunoilla, niin kuin buldogilla, yläleuassa ei yhtään. Sen ulkonevat mulkosilmät katsovat pahasti kieroon: toinen leipää vartaasta, toinen puukkoa penkin alta, niin kuin isä sanoo. Ja entäs kun se nauraa! Äkkiä nyt kuuntelemaan! Sen naurun kun saisi jotenkin talteen, sitä olisi hyvä päästellä tarpeen tullen ilmoille, vaikka tanssilavalla. Kyllä ihmettelisivät!

Hullu nostelee alituiseen putoamaisillaan olevia housujaan ja alkaa päästää mahasta asti naurua, joka purskahtelee, röyhähtelee, meuruaa ja murisee kaikuen pitkin kaupan pihaa.

Heikkohermoisimmat pelästyisivät sitä varmasti.

Kaupan kesäapulainen ei uskalla mennä koko päivänä ulos kaupasta, kun tämä mies seisoo koko ajan nenä kiinni näyteikkunassa ja välillä päästelee ulos naurun ulvaisuja. Nuorta ja kaunista kesäapulaista se on oikein tullut katsomaan, mutta emme ymmärrä, mikä siinä tytössä häntä niin kauheasti naurattaa.

Mutta ei tämä iso mies vaarallinen tai paha ole, hirmuisen vahva voimiltaan kylläkin. Emme me sitä Matin kanssa yhtään pelkää, koska olemme tottuneet sen käynteihin. Se nostelee meidän äitiäkin kevyesti ilmaan kuin höyhentä vaan ja nauraa hohottaa, kun äiti käy hakemassa sen tuoman lanttu-tai porkkanasäkin. Se on tuonut säkin äidille tuliaisiksi kotoaan maalaistalosta.

Äiti sitä säälii ja ymmärtää sen epäselvää ja lyhytsanaista katkonaista puhetta, josta se nielaisee sanojen loput, joskus alutkin.

– Talossa teettävät tällä raukalla kaikki raskaimmat työt, kun se on niin vahva voimiltaan eikä ymmärrä pitää puoliaan, äiti selittää.

Antaa sen huvitella nauramalla kaupan pihassa, ei siitä hesselistä ole mitään harmia kenellekään. Joskus äiti pyytää sen sisälle juomaan kahvia, josta se tykkää kovasti, ryystää sen asetilta ja sotkee pullapaloja kahviin. Ja joisi mielellään vaikka koko pannullisen. Se sanoo jo viidettä tai kuudetta kuppia tyhjentäessään hyvin arvokkaasti, että jos minä ottaisin vielä sen kolmannenkin kupin. Kolmea kuppia enempää on sopimatonta juoda, hullukin sen tietää.

Tätä jättiläiskokoista, mutta ystävällistä hullua ei isäkään matki, tavallisia asiakkaita vain.

Enimmäkseen täällä on tavallisia asiakkaita, mutta isä näkee niissä huvittavuutta enemmän kuin muut. Eikä näillä hulluillakaan taida oikein virallisia hullunpapereita olla.

Isä keksii meille lapsille joka päivä mielikuvituksellisia juttuja, joskus oikeita, joskus keksittyjä, mutta aina ne meitä huvittavat. Usein me tiedämme, ettei niissä ole totuuden häivääkään, mutta eivät ne valheita ole, ei kai isä meille valehtelisi.

Mutta tarinoissa kuuluukin olla kummallisia asioita. Joskus tarinat lähtevät liikkeelle ihan tavallisista asioista.

Joka kerran yhden joen yli mennessämme, isä käskee meitä aina tarkistamaan, onko kerjäläisen kirous vielä voimassa. Ja me kurkottelemme kaulaamme nähdäksemme, onko joen väri edelleen oudon, kelmeän vihreä. Sitten hän kertoo tarinan kahdesta kartanosta, joilla oli yhteinen viestinviejä, ahkera palvelija. Vanhaksi tultuaan hän joutui aivan heitteille ja kerjäläiseksi. Kerran hän meni toiseen näistä rikkaista kartanoista ja pyysi nöyrästi emännältä leipää nälkäänsä. Mutta ilkeä nuori emäntä ajoi hänet tiehensä leipälapiolla huitoen. Silloin kerjäläinen kirosi kartanoitten välisen joen veden ikuisiksi ajoiksi likaisen vihreäksi.

– On, on se vieläkin sameaa ja iljettävän vihreää! Kerjäläisen kirous on voimassa!

Tai meidän on aina katsottava, onko ihmeentekevä koivu vielä pystyssä. Kerran joku mänttäläinen sai suolisolmun ja oli ihan kuolla siihen, että suolet olivat niin mutkalla. Häntä lähdettiin kiidättämään hurjaa vauhtia ambulanssilla Mäntästä Tampereelle keskussairaalaan hyvin liukkaalla kelillä. Ambulanssi kiiti iljanteisella tiellä kuin ammus, ja potilas vaikeroi tuskissaan. Sitten tässä mutkassa, juuri tuon koivun kohdalla, ambulanssi suistui tieltä ja päng! Päin tuota koivua. Sillä seurauksella, että potilaan suolisolmu aukesi ja hän lähti helpottuneena ja iloisena kuljettajan kanssa kävelemään takaisin Mänttään.

Toistelimme Matin kanssa mielellämme myös lausahdusta: ” Yksi kerrallaan hyvät herrat, yksi kerrallaan”, kun isä oli kertonut Mäntän asemapäälliköstä, joka ympäripäissään kellotti maantienojassa. Varikset olivat tulleet häntä nokkimaan, jolloin hän ärhenteli variksille: ”Yksi kerrallaan, hyvät herrat.”

Metsäneläimistä olemme kuulleet niin monta tarinaa, etteivät ne voi olla tottakaan. Kyllä käy metsässä aikamoinen hännänhuiske. Ja sitten on loputon aiheiden vakka: Monoskylä, jossa isä on lapsuudessaan asunut. Siellä sitä on kummallista porukkaa ollut, kummitukset mukaan lukien.

Isä on pienikokoinen, vähänläntä mies, ainakin pitkiin ja roteviin setiini verrattuna. Hän kävelee vähän hemppaisemalla, koska on jäänyt nuorena auton alle. Mutta ei siitä muuta vahinkoa ole jäänyt kuin kävelytyyli ja yksi koukkuun jäänyt sormi. Sormikaan ei paljon haittaa, sillä voi yhtä hyvin esittää varjokuvia kuin muillakin sormilla. Isä osaa näyttää temppuja ja varjokuvia ja kertoa samalla tarinoita.

Isällä on harmaat silmät sirrillään niin paljosta nauramisesta, vähän hörökorvat, joita hän halutessaan osaa liikuttaa ja tekohampaat, joita hän muljauttelee suussaan muka meitä pelotellakseen. Mutta tiedämme, että ne ovat vain tekohampaat, jotka yöksi pannaan vesilasiin juoman vettä.

Mekin Matin kanssa pelottelemme isää tunkemalla taskulampun palamaan suuhumme. Se näyttää yhtä pelottavalta kuin muljahtelevat tekohampaat.

Hömpelö

– Katos ny, tässä on hömpelön takki, jättänyt sen hajamielisyyksissään tänne riihen nurkalle. Kyllähän me Matin kanssa olemme kuulleet, että se on vanhanaikainen risukarhi, mutta haluamme silti olla juonessa mukana ja kuulla lisää hömpelöjuttuja.

Niitä isä meille keksii lisää ja lisää koko ajan.

Vanhoja vinksalleen talojen pihoille jätettyjä maataloustyökaluja, äkeitä, auroja ja kaikenlaista romua isä esittelee meille hömpelön erilaisina tarvikkeina.

– Miltä se hömpelö näyttää, että osaamme varoa? kyselemme Matin kanssa.

Ja missä se asuu?

– Tässä valtavassa vanhassa kuusessa sillä on pesä. Siitä se pääsee hyvin liikkumaan.

– Onko se sitten niin kuin lintu? Jokin iso kalasääksi? Vai peikko?

Tässä kalliossa on hömpelön jalanjälkiä. Jättiläisen jäljiksikin niitä on sanottu, mutta hömpelönpä ne tietenkin ovat.

– On se hirmu painava, kun on kovaan kallioon noin selvät jalanjälkensä painanut, me kauhistelimme.

Tulimme siihen tulokseen, että se on minkälainen vaan, minkä värinen vaan, ehkä väriä vaihtava, parrakas ja ilman partaa, siivekäs ja ilman siipiä, hännällinen ja hännätön. Sen voi kuvitella millaiseksi vaan.

– Onko se sua koskaan kuskannut? kysymme Matin kanssa varovasti isältä.

– On montakin kertaa, kun olen ollut tuhma. Mutta niin kovaa vauhtia Monoskylän yllä ei kestä kukaan, sen takia olen yrittänyt olla kiltti.

Onneksi te lapset olette niin kilttejä, ettei hömpelön ole teitä koskaan tarvinnut kiidätellä.

Tämän parempia lapsia kuin te, ei ole kellään! Ei koko maailmassa!

Yhtenä päivänä syksyllä naapurin isäntä tulee asioiltaan Koivion asemalta. Matkanteko on häneltä kestänyt vaikka kuinka pitkään. Emäntä viipyilee kauppa-asioillaan, muistaa aina sitä ja tätä ostettavaa, ja yhdessä ihmettelemme, missä isäntä on.

– Kyllä sieltä pyörällä olis pitänyt jo kotio ehtiä, kohta tulee pimee, kun ei ny mitään vaan olis sattunu, emäntä on huolestuneena kaupalla puhunut.

Illansuussa jo ihan hämärissä isäntä lopulta tulee kummalliselta haisevana, pyörää taluttaen, hirveästi mutkitellen ja läpimärkänä kuin uitettu koira.

Emäntä ei lainkaan ilahdu, niin kuin luulisi, kun kauan kaivattu isäntä lopulta on löytynyt ja saapuu. Emäntä alkaa häntä heti vihaisena haukkua. Isäntä yrittää siinä pauhinassa saada suunvuoroa ja puolustautua:

– Kun ei millään antanut ajaa, aina vaan kaatoi ojanpenkkaan. Lopulta työnsi vielä jyrkässä mutkassa mustaan suonsilmäkkeeseen kaulaani myöten. Hädin tuskin könysin sieltä mutaisesta vedestä ylös ja sain pyöränkin hinattua takaisin tielle. Kepillä kokeilin vielä suonsilmäkettä, kuinka syvälle se oli minut tuupannut, eikä pohjaa tuntunut ollenkaan, ihan oli pohjaton rooppi.

– Mikä teidän matkantekoanne esti? Kuka teitä sillä tavalla kiusasi ojanpohjiin viskomalla? isä kysyy vähän naureskellen, vaikka emäntää ei näytä naurattavan yhtään.

– Pyh, sanoo emäntä.

– Jaa, tiedä häntä, kummallinen juttu, mikä se oikein oli, aina se oli pyörää kaatamassa tai ojaan päin viettämässä. Ei antanut yhtään suoraan ajaa, aina yritti viskata nurin. Vaatteeni ovat märät ja kuraiset, heinänroippeita ja mutaista sammalta päässäkin, lakki hävinnyt jonnekin.

Isännän rahat pannaan meidän pellinnaruille kuivamaan, kun ne ovat kastuneet.

Pitkän aikaa epäilen, että olisiko juuri se hömpelö isännän matkantekoa sillä tavalla haitannut ojanpohjiin kaatamalla. Isä kyllä kuvaili hömpelön paljon kiltimmäksi ja niin hullunkurisesti, ettei se meitä pelottanut lainkaan. Pikemminkin meitä kiinnosti, miten se niitä pahantekijöitä ilmassa riekkuutti. Ja mihin se niitä kiidätti? Ja minkälaista se hurukyyti oikein olisi ollut? Minkälaiset moottorit tai liikuntavälineet sillä oli? Ja entäs polttoaine, sitäkin tarvitaan? Oliko häkäpönttö pilkkeitä täynnä niin kuin setieni kuorma-autoissa vielä vähän aikaa sitten?

Sähkövaloa

– Nyt on sitten ensi sunnuntaina tanssilavalla suuret kylätoimikunnan järjestämät juhlat. Koiviolle on vihdoin saatu kauan kaivattu sähkövalo. Päästään täälläkin metsäkulmalla nykyaikaan, sanoo isä.

– Saadaan kauppaan kunnolliset kylmälaitteet. Eivät pääse makkarat homehtumaan, lisää äiti.

– Ja meille kunnon valot, että näkee illalla paremmin lukea. Ei tarvitse enää öljylamppujen kanssa tuhrata, jatkan minä.

Nykyaika on tullut tienvarteen juntattujen sähköpylväiden kautta. Niiden päissä on valkoisia posliinieristeitä, niin kuin kahvikuppeja nurin päin pylväisssä kiinni. Isot serviisit niillä onkin. Pojat ovat yrittäneet osua niihin kivillä, mutta eivät ole onnistuneet niitä rikkomaan.

Sähkömiehet ovat kiipeilleet pylväissä kuin oravat pesäpuissaan ja vetäneet johtoja pylväästä toiseen, talosta taloon, meidän kauppaan saakka. Niin on sähkö lankoja ja posliinikuppeja pitkin tullut kylälle.

Ja nyt kiireesti sähköä juhlimaan!

Koko juhlapaikka, uusi tanssilava, on koristettu oksilla ja katinlieoista ja kreppipaperista tehdyillä köynnöksillä tämän kylän suuren edistysaskeleen kunniaksi.

Juhlakansaa valuu hiljakseen meidän kaupan ohi tanssilavalle.

Mekin lähdemme koko perhe sähköntulojuhliin. Äidillä on vaaleanharmaa kiiltäväpintainen pyhäleninki ja korkeakorkoiset kengät, joissa hän näyttää vähän isää pidemmältä. Arkisin äidillä on kauppatakin alla vaan hame ja pusero, takin alla ei niin ole väliä, mitä siellä on, ja matalakorkoiset kengät jalassa, kun niillä pystyy liikkumaan sähäkämmin kaupanteossa. Äiti on nyt laittanut pitkän tukkansakin tavallista hienommin valkin avulla kiertämään päätä kuin jokin kruunu.

Kaikilla muillakin on pyhävaatteet, isällä oikein puku, Matilla merimiespuku ja minulla kukkamekko.

– Partavettä olet hölvännyt päällesi vissiin koko pullollisen, kun löyhkäät kuin haisunäätä, äiti paheksuu.

– No, johan, hortensioille ja amarylliksillehän sen piti lemahtaa.

Isän sanastossa kaikki kukat ovat joko hortensioita tai amarylliksiä, ja jorriineita tietenkin.

Puheita pidetään: kylän ja sähköyhtiön ja rakentajien edustajien suulla, mielestäni pitkästi, runoja lausutaan, yksinlauluja ja yhteislauluja esitetään. Lauletaan vielä Hämäläisten laulu, yhtään venkoilematta kohdassa jossa lauletaan, että kun toimeen tartutaan eikä suinkaan jos toimeen tartutaan.

Kaikilla on hyvä mieli, kun sähkövalo juhlallisesti sytytetään.

Tulee valkeus.

– Näin lähtee vanha aika ja kovaa! Näin se lähtee tästä kylästä, näin, näin, tästä lähtee!

Naapurimme, betonitiilien tekijä, iso, romuluinen mies innostuu sähköasiasta niin, että kieppuu vanha myrskylyhty kourassa pitkin tanssilavaa vinhasti, pitkät käsivarret viuhuvat kuin myllyn siivet. Hän näyttää kiitävän lyhdyn viemänä ja on minä hetkenä hyvänsä irtoamasta maasta ja singahtamassa lyhty edellä avaruuteen. Mielessäni näen miehen ja lyhdyn livahtamassa ulos ikkunasta ja kiitämässä taivaalla.

Vauhtiin ja kunnon pyörimisliikkeeseen päästyään hän lyö vanhan myrskylyhtynsä säpäleiksi juhlapaikan seinään, oikein näytösluontoisesti. Lasi helähtää rikki, lyhty vierii pitkin lattiaa.

– Vouhka se on, rupee ny tässä remeltään, niin kuin sähköntulo olis sen ansioo.

– Kekkuloi niin, että eikö lie hönöpäissään, särkee ny tarpeellisen lyhtynsä, hyvä ettei kenenkään päähän osunut.

Sähkökatkoksia voi vielä uudellakin aikakaudella tulla, ja olisihan lyhty ollut hyvä syksypimeillä ulkona.

Juhlien lopuksi on vielä tunti tanssia, niin kuin juhlissa kuuluu olla. Siinä vaiheessa äiti ja isä

alkavat tehdä kotiinlähtöä, kun on ensin löydetty Matti.

Matti pääsi kaikessa hötäkässä ja väentungoksessa eksymään, mutta löysi nopeasti oikeat vanhemmat, kun kuuluttetiin, että täällä on lapsi, joka huutelee äitiä ja Valtoa. Ei kenenkään muun isä ole Valto.

Lähden jo ennen muuta perhettä kotiin, ne jäävät sinne pihaan vielä juttelemaan ihmisten kanssa.

Minua pitkästyttää tämä sähkövalosta intoilu, olihan Mäntässäkin jo ollut sähköt. Tehtaatkin siellä pyörivät sähköllä, isot paperikoneet valtavissa valaistuissa saleissa, isä on selittänyt.

Mustalaisia

”Nään monta mieron matkaajaa ohitse rientävän…”

Aina oli tapana ollut, että meidän kauppa avattiin jotain tarvitseville asiakkaille, tulivatpa nämä sitten päivällä etuovesta tai yöllä takaovesta. Niinpä minäkin avasin kaupan ovet selkoselälleen, kun sähköntulojuhlista purkautui kansaa jonoiksi asti kaupan eteen, vaikka oli sunnuntai. Myin ja punnitsin siellä tavaraa täpötäydessä kaupassa koko 8-vuotiaan tarmollani. Osasinhan minä nyt tämän, pikkujuttu, annoin tavaran ja otin vastaan rahat, niin vanhemmatkin tekevät. Minä olin kasvanut kaupan takahuoneissa ja seurannut vierestä tarkasti, kuinka kauppaa tehdään. Juuri näin. Naamani loisti kuin Hangon keksimainos, kun vanhemmat tulivat juhlista.

– Leena, kyllä sinä olet reipas ja tarmokas, mutta olisit kuitenkin odottanut meitä ennen kuin avaat kaupan. Sinä se olet aina niin nopea käänteissäsi!

– Minähän tein hyvän työn, kun autoin teitä. Ja ihmiset olivat tyytyväisiä, kun saivat tavaraa. Olen hankkinut paljon rahaa kaupan kassaan, osaan minä laskea, eikös se ole kaupankäynnin tarkoitus, vai mitä.

Mustalaisia oli kauppa puolillaan, koska hekin olivat olleet sähköntulojuhlissa, vaikka eivät Koiviolla asuneetkaan. He sanoivat olevansa Mäntän mustalaisia, kun joku heiltä asiaa tiedusteli, poikenneet vaan tänne ohi kulkiessaan. Mäntän mustalaisten komeita samettihameita, pitsipuseroita ja isoja kultakoruja oli meillä ennenkin ihailtu. He olivat komeita, ryhdikkäitä, mustatukkaisia ihmisiä. Miehillä oli pussihousut, jatsarit jalassa ja kultakello liivintaskussa.

Äiti osti mustalaisnaisilta heidän virkkamiaan pitsiliinoja. Joskus mustalaiset teroittivat kaupan veitsiä maksua vastaan.

– Anna sie rouva, kun ennustan siul tulevaisuutes. Katsonko kädestäis vai povaanko korteista?

– Ei, en halua tietää tulevaisuuttani, äiti heille aina joutui sanomaan.

Minulla on hyvä elämä täällä, työtä ja perhe ja oma kauppa.

Jos lapsi ei totellut, täällä päin aina sanottiin, että pannaan noin tuhma lapsi mustalaisen rekeen.

Ajattelin, että kannattaisi ehkä olla tuhma sopivassa määrin päästäkseen niiden rekeen kiitämään vällyjen alla ja kiertelemään maailmaa, näkisi muutakin kuin Koivion männikkökankaat, pääsisi ainakin Mänttään asti. Kuvittelin, että heillä on yhdessä tervasoihduin valaistussa reessä kokonainen orkesteri viuluineen. Ja hevoset ravaavat sysipimeässä yössä tierat kavioista lennellen, ja reen jalakset kipunoita iskien tähtien tuikkiessa ja kuun kumottaessa taivaalla.

Ja me tupaten täydessä reessä vällyjen alla matkaavat laulamme täysin rinnoin haikeita mustalaislauluja soihtujen valon häilähdellessä.

Mutta näytti niillä olevan reki täynnä omiakin lapsia ajelutettaviksi. Enkä oikein tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä kyytiin päästäkseni.

Jos joku halusi hassata omat rahansa miten halusi, vaikka tyhmästikin, täällä sanottiin, että saahan omat rahansa antaa vaikka ukko mustalaiselle.

Yleensä mustalaiset asioivat kaupassa asiallisesti, ostivat kaikenlaista tavaraa perheelleen. Kerran heitä tuli iso lauma kauppaan. Toisten tehdessä ostoksia, jotain kellarista tai varastosta haettavia tavaroita, toiset sillä aikaa myyjän silmän välttäessä keihästivät hyllyistä kahvipaketteja teräväpäisillä kepeillä ja sujauttivat ne kiireesti vaatteidensa poimuihin.

Tämän tapauksen jälkeen piti molempien vanhempien kiireesti rynnätä kauppaan mustalaisten tullessa, etteivät arvokkaat kahvipaketit lähde itsekseen hyllyiltä.

Kun mustalaiset taas kerran poiketessaan kaupassa kerjäsivät rahaa, isä sanoi heille, ettei hän anna rahaa, mutta voi sitä lainata.

– Maksatte sitten lainan takaisin täällä päin kulkiessanne. Tässä on teille tuhat markkaa lainaksi.

Sen jälkeen mustalaiset kiersivät paikan kaukaa eivätkä vuosikausiin poikenneet Koivion sekatavarakaupan lähellekään.

– Halvallapa päästiin kahvipakettien keihästäjistä eroon, isä tuumasi.

Ruovesi ja Monoskylä

Kun en mustalaisten rekeen onnistunut pääsemään, lähdemmekin koko perhe retkelle Ruovedelle.

– Panet nyt ne murheet ja säryt vaikka tuohon lipaston reunalle, isä sanoi äidille, lähdetään huviretkelle, oikein rengasmatkalle. Murheet ja säryt istuvat nyt siinä sen aikaa.

Valto on aina niin vauhdikas ja innokas lähtemään reissuun, äiti haraa vastaan. Menemme osan matkaa Tarjanne-höyrylaivalla, joka puksuttaa peilityyntä järvenpintaa. Taivaalla ei näy pilvenhattaraakaan. On ihana, aurinkoinen kesäpäivä. Seisomme laivan kannella, vanhemmat kaiteeseen nojaten, me lapset kaiteen verkon läpi maisemia katsellen. Saaret ja mantereen tummat metsiköt lipuvat siinä silmiemme ohi.

– Tarjanne voi ottaa 240 matkustajaa. Se on käyttänyt koivuhalkoja höyryn tuottamiseen 6 syltä Tampereelta Virroille ja toiset kuusi takaisin, selittää laivan kapteeni.

– Tarjanne pelasti 13 ihmistä, kun Kuru- laiva upposi syyskuussa vuonna 1929 jo heti Tampereelta lähdettyään, Siilinkarin luona, kovassa ristiaallokossa. Tarjanne tuli siinä ihan perässä ja poimi vedestä nuo 13, muut onnettomat 136 ihmistä hukkuivat. Se oli suurin onnettomuus Suomen vesiliikenteessä, kapteeni jatkaa.

Vaikka Tarjanteella on nytkin 3000 kilon pohjalasti, se kulkee vähän kallellaan. Saamme Matin kanssa vähän ohjata laivaa suuresta ruorista ennen kuin tullaan Muroleen kanavaan, josta laiva sulkuja myöten nousee ylempänä olevan vesistöön.

– Minäkin olen kerran ohjannut tästä hinaajan nuorena poikana näiden sulkujen lävitse, kun koko miehistö makasi reporankana päissään hinaajan uumenissa, isä sanoo.

Matkan jatkuessa isä selostaa meille, mikä on minkin saaren tai rannalla pilkottavan talon nimi, kun tullaan Tarjanne-vedelle ja lähelle hänelle tuttuja Monoskylän rantoja.

– Kun Monoset tulivat ensimmäisen kerran tätä vesireittiä pitkin veneellään, he eivät pysähtyneet vielä tähän, vaan sanoivat, että tämä nyt on vaan tämmöinen pajuskylä. Siitä asti tämän paikan nimi on ollut Pajuskylä.

Ylä-Monosen talo häämöttää tuolla noin, korkealla mäellä. Isoisäni Heikki-vaari näki helposti nämä täällä selällä kulkevat valkoiset laivat, vaikkei nähnyt lehteä lukea, oli niin likinäköinen.

Ruovedellä käymme katsomassa Ryövärinkuoppaa, jonka pohjalla on kirkasvetinen lähde niin kuin meidän kaupan lähellä, mutta vain syvemmällä rotkossa. Siellä kasvaa aivan erilaisia kasveja kuin ylhäällä kuivalla kankaalla maantien varressa, kaikenlaisia harvinaisia vesikasveja. Kuopasta rosvot ovat nousseet maantielle ryöstämään postivaunujen rahat, seurailtuaan ensin postivaunujen kuljettajaa lähellä olevassa kestikievarissa.

– Tämä on vanha niin sanottu Suuri Pohjan tie, isä sanoo.

– Ruvetaan mekin Matti rosvoiksi ja hyökätään meidän lähteeltä posti – Lyylin kimppuun, sanon yritysidean keksineenä.

– Aamulehtiä Lyylin laukussa on, jokunen paikallislehti ja laskuja, siinä olisikin saalista, äiti nauraa.

Sitten menemme Ruoveden kirkolle katsomaan Runebergin lähdettä ja kirkkomaalle katsomaan esi-isien hautoja.

– Mitä lähempänä kirkkorakennusta hauta on, sen arvokkaammasta ihmisestä on kysymys. Kirkon lattian allekin on haudattu ennen väkeä, oikein arvokkaita ihmisiä, pappeja ja aatelisia, isä selittää.

Monosten sukuhauta on melkein kirkon seinässä kiinni, ovat siis olleet melko arvokkaita. Kirkossa Monosten paikat olivat 7. penkkirivillä. Silloin oli kirkossa joka suvulla omat paikat.

Monoset ovat asuneet Monoskylässä ainakin 1500-luvulta. Ovat voineet asua kauemminkin, mutta siltä ajalta ei ole maakirjoja ja verotustietoja eikä kirkonkirjojakaan.

Isä kertoo, että ennen menneinä vuosina oli Monosella ja naapurin Korhosella isännät, jotka olivat toisilleen vihoissa ja kateellisia. Tämä vihanpito kehittyi niin pitkälle, että Korhosen isäntä lähetti karhun tappamaan Monosen lehmän. Ukot olivat molemmat näet noitataitoisia. Karhua ei tietenkään pitänyt sanoa karhuksi, vaan otsoksi, mesikämmeneksi tai nalleksi, karhu oli metsän kuningas eikä sitä saanut loukata. Monosen isäntä lähetti karhun takaisin menemään Korhosille, jossa se tappoi kaksi lehmää.  Kun sitten Korhos-ukko noitui karhun entisille jäljillensä, ymmärsi Monosen isäntä olla jo vastassa.

Niin joutui karhuparka kulkemaan edestakaisin talojen väliä. Sen takia on Monoskylän Takavuoressa leveä polku Monosen ja Korhosen välillä.

Tällä retkellä emme mene Ruoveden Helvetinkolulle, vaikka siellä olisi erikoisessa rotkossa syvä järvi. Rotko on kuulemma syntynyt maankuoren haljetessa ja laattojen siirtyessä pois paikoiltaan. Mutta sinne pitäisi mennä pitkä matka suuren suon yli pitkospuita, niin että jätämme sen väliin.

Kirkkovene

Vielä menemme ihailemaan kirkkomaalla suurta kirkkovenettä Piuharia, jolla sukulaiseni ovat Monoskylästä soutaneet tänne Ruovedelle kirkkoon.

– Se on 15-hankainen, 20 metriä pitkä ja kapea, isä ylpeänä esittelee. Siihen on mahtunut 60 ihmistä.

Isä kertoo isoisältään Heikki-vaarilta kuulemansa juuri tähän veneeseen liittyvän tarinan:

” Vuonna 1887 oli leuto syksy. Kuten vanhat ihmiset muistavat luonnon havainnoistaan, lähtivät muuttolinnut etelään jo tavalliseen aikaan syksyllä, mutta esimerkiksi pääskyset palasivat myöhemmin vielä takaisin. Se oli ennusmerkkinä siitä, että leutoa syksyä piisaisi pitemmältäkin, kuten sitten myös piisasi.

Talven tulosta ei näyttänyt kehittyvän valmiimpaa. Sillä tavalla sulaa keliä kesti jouluun saakka. Veneellä voitiin tehdä joulukirkkomatkakin, ainakin Monoskylästä, mistä sulan kelin aikaan kulku pitäjän keskukseen muuten kuin vesitse oli hyvin vaivalloista. Näin ollen venetien valinta kylän väen joulukirkkoon pääsemiseksi oli varsin luonnollinen valinta, joskin vuodenaikaan nähden erittäin harvinainen.

Paitsi pimeän haittoja sujui matka kirkolle tavallisen tapaan. Lunta oli jonkin verran maassa, niin että pimeässä erotti järvenrannat ja pystyi suunnistamaan oikealle väylälle.

Ruoveden kirkkoväen joukossa herätti tämän pitäjän suurimman, 15-hankaisen Piuharin rantaan saapuminen pimeänä jouluaamuna ansaittua huomiota.

Matkueessa mukana olleiden kesken oli kirkolle tultaessa jo etukäteen sovittu siitä, mitä tehtäisiin, jos huomattaisiin sään yhtäkkiä muuttuvan kylmemmäksi. Selvää oli kaikille, mikä vaara uhkaisi venettä, jos sen pitäisi täydessä kirkkolastissa lähteä selälle teräväreunaisten jäitten sekaan.

Rannasta kirkkoon mentäessä pysyi taivas vielä pilvessä ja pimeänä. Ei näkynyt tähtien tuiketta eikä kuun kumotusta.

Mutta sitä juhlallisemmalta näytti sadoin kynttilöin valaistu joulukirkko pimeässä yössä.

Turvallisen lämpöiseltä tuntui kirkkoväestä istua tällaisella leudolla säällä lämmityslaitetta vailla olevassa kirkossa. Ei tarvinnut nyt vilusta väristä kuten niin usein joulupakkasilla.

Mutta pahimmoiksi ennen kuin joulusaarna vielä oli lopussa, rupesikin sää ulkona muuttumaan.

Kesken saarnan sattuu ainoan pitkämatkalaisen kirkkoveneen valpas kapteeni Ylä-Monosen Heikki-isäntä silmäämään kirkon akkunasta näkyvälle pimeälle taivaalle.

Hän huomaa siellä yksinäisen joulutähden tuikkivan.

Hän puoleksi havahtuu saarnan herättämistä mietteistä ja katsoo samalla taivaalle uudestaan. Liekö näkemänsä ollut saarnan herättämä mielikuva joulutähdestä Betlehemin yllä?

Ei! Kyllä se on todellinen tähti!

Mutta tänä jouluaamuna ei tuon tähden näkeminen todellisuudessakaan tuo joulurauhaa hänen mieleensä.

Päinvastoin hänet valtaa levottomuus. Saarnan sanat kaikuvat ohi hänen korviensa, kun hän tuijottaa tuota tähteä ja sen ympärillä hiljakseen avautuvaa pilviaukkoa.

Jo näkyy toinenkin tähti! Ja kolmas!

Ilma ulkona kylmenee, tulee pakkanen.

Heikki-isäntä tuntee vastuunsa johtamaansa joukkuetta kohtaan. Mielessään hän näkee, kuinka järven rannat vetäytyvät riitteeseen, terävään kuin lasi.

Hän ei malta enempää. Tietäessään mikä on ainoa pelastus venejoukkueen vaarasta, hän ponnahtaa pystyyn penkistään ja vakavana kuuluvalla äänellä lausuu:

– Noh, Monoset, nyt matkaan!

Sen käskyn toistamista ei kaivattu. Monoslaiset käsittivät heti, mistä oli kysymys. He nousivat tuota pikaa kiirehtimään kirkon ovia kohti.

Kirkossa nousi häiritsevä hälinä, ja saarna taukosi. Äkkinäinen sään muuttuminen oli aiheuttanut juhlajumalanpalveluksen häiriintymisen, suuren osan kirkkokansasta jäädessä ymmälle, mistä oikein oli kysymys.

Mutta Monosten väellä oli tien suunta selvillä. Kiireesti he riensivät rantaan veneelleen. Pian olikin pitkä Piuhari soutukunnossa ja kokka kohti pohjoista. Veneen perästä kuului Heikki-isännän komennus:

– Soutuun! Yläset ja alaset ja laitamiehet myös!

Pimeässä oli tarkoin toteltava peräpuun pitäjän komentoa. Samalla kysyttiin koko kirkkoväeltä, oliko todella sisua ja kykyä ennätysajassa katkaista tämä kymmenien kilometrien taival, vaikkei tällä kertaa ollutkaan kilpailijoita soudun kiihdyttäjinä.

Nyt kysyttiin, oliko kesäisestä kilpasoudusta tositarpeessa hyötyä.

Kilahdellen syöksähteli pitkä vene Ruoveden selällä vielä erillisiin hyyhdepäihin.

Mutta kun kovassa vauhdissa oli päästy Syvinkisalmen lävitse, niin jo kuvasteli kirkas tähtitaivas Tarjanteen tyynessä, hienoon jäähän hyytyneessä pinnassa.

Idän alta jouluaamun nousuaan tekevä aurinko kultasi eteläistä taivaanrantaa.

Vaikkakin, kuten mukana olleitten kertomuksista käy selville, jokaisella aironvedolla oli jo jäätä, niin kaikista vaaroista huolimatta päästiin kuitenkin onnellisesti Monosten kotivalkamaan, joulutähtien johtamina.”

Kirkkovenekatkelma Monoskylän kyläkirjasta Hankapuriesta ja vänkätuulta.

Teksti ja kuvan maalaus ja valokuva Leena Puranen.


Aiheet: , , , ,

Yksi kommentti

  1. Kiitos taas tarinasta.

    Kiitos taas tarinasta.
    Kun kuvittelen itselleni lapsuuskodin ja perheen, saan vinkkejä sinun kodistasi.
    Oliko se <Ben Furman , joka kirjoitti kirjan : -Kuvittele itsellesi onnellinen lapsuus

    Vastaa kommenttiin

    Kirjoittanut

    opritar

    6. 6. 2009 12.10

Kirjoita kommentti