Umami muualla Facebook

Julkaistu 2. 7. 2018 Teksti Umami, kuvat Leena Puranen 4 kommenttia Kulttuuri

Lapsuustarinoita 4: Koulu

Olin ollut vasta 6-vuotias, kun koulut syksyllä alkoivat, samana vuonna kuin kaikista lapsista alettiin Suomessa maksaa lapsilisää. Kaikki kaverini menivät Savosenmäen kouluun, Mäntässä, jossa asuimme ennen tänne Koiviolle muuttoa.

Koulujen alkaessa olin pihalle yksin jäätyäni aloittanut niin hirveän huutamisen, vaatimisen ja kiukuttelun, että äitini tuskastuneena siihen mekastukseeni tempasi minut pyörän ritsille, polki hiki päässä ylämäen koululle ja sanoi pihalla olevalle opettajalle:

– Ottakaa tämäkin, että se lakkaa huutamasta!

Sillä tavalla puoliväkisin pelkällä tahdonvoimalla ja asian helppoa onnistumista itsekin hämmästellen onnistuin työntymään koulutielle, muita oppilaita nuorempana. Ihmettelin, kun joku lapsi luokassa rääkyi ja takertui äitinsä hameenhelmoihin, vaikka oli päässyt kouluun. Tuuli oli pyörämatkalla kuivannut minun kyyneleni, ja nyt hoputtelin iloisena äitiä jo lähtemään:

– Kyllä minä täällä koulussa pärjään! Mene nyt!

Sota-ajan jälkeen vaatteista oli huutava pula. Huutava pula tietysti. Minulle tehtiin kekseliäästi kaikki kouluvaatteet aikuisten vanhoista vaatteista kääntämällä, pienentämällä ja paikkaamalla, koska uutta kangasta ei saanut edes mustasta pörssistä. Jonkun autoilijasetäni vanhasta vaaleanruskeasta gabardiinitakista minulle tehtiin talvitakki, johon jostain oli saatu kultalammaskaulus. Olkapäille siihen oli kruusattu jonkinlaiset tampit, joilla ei ollut mitään virkaa. Minusta takki oli kankea ja tönkkö.

– Ei kellään ole tämmöistä turkiskaulusta ja tämmöisiä tamppeja, onko tätä pakko pitää, yritin vastustella.

– Jumalankiitos, on saatu kangas talvitakkiisi, hienoa gabardiinia, ei saa valittaa. Pitikö väkisin tunkea kouluun! Takki saa nyt kelvata.

Tutulle ompelijalle meno on kuitenkin mukavaa. Siellä tulee vähän leijuva olo, kun ompelija hiljaa puhellen rapistelee ympärillä: ottaa mittoja mittanauhalla, merkitsee mitat mustakantiseen vihkoon, sovittaa jo harsitun vaatteen kappaleita nuppineuloilla päälle. Tätien ja setien vanhoista vaatteista pienentämällä ompelija taikoo minulle vaatteita. Ompelijalla on neulatyyny käsivarressa ja nuppineuloja suussakin. Hän pystyy puhumaan neulat suussa.

Lentokone

Ensimmäinen ihan uudesta kankaasta tehty mekko minulle oli saatu lentonäytökseen.

– On ne olleet hulluja ja huimapäitä, nuo Karhumäen veljekset, kun ovat itse rakentaneet ensimmäiset lentokoneensa. Ensimmäinen oli kuulemma 8-hevosvoimainen, ja siinä oli moottorina sama merkki kuin moottoripyörissä, Harley-Davidson.

– Mutta kyllä siinä älyä ja kätevyyttäkin tarvitaan, että saa lentokoneen rakennettua. Ja vielä niin, että se pysyy ilmassa! Kai siinä pitää jotain ymmärtää suunnittelusta ja osata laskea lujuuksia.

– Miten lentokone pysyy ilmassa? Matti kysyy.

– Pysyyhän venekin Lahnajärven pinnalla. Ilma on ainetta niin kuin vesi, isä sanoo.

Lentokonehulluus on nyt levinnyt tänne Koiviollekin, kun Karpiolan pojat naapurista ovat siihen villiintyneet. He lähtevät pikapuoliin Lontooseen ostamaan itselleen lentokonetta, kun kerran Karhumäen veljeksilläkin on. Miten niiden käy, osaavatko edes sinne lentokonetehtaalle? Ja miten ne sen ostavat, kun eivät englantiakaan osaa?

Niillehän voidaan siellä myydä mitä vaan. Vaikka valtamerihöyry! Semmoisen kanssako ne tänne Koiviolle tulevat?

Mutta niin vaan Karpiolan veljekset Koiviolle toivat kuin toivatkin Englannista oikean lentokoneen, vesitason, jolla he rupesivat tekemään yleisölennätyksiä ja ilmakuvauksia.

Ilmakuvista ihmiset voivat koska vaan katsella kotitaloaan kamarin seinältä. Siinä näkee sitten koko tilan, pellot ja kasvimaat ja kaikki ilmasta niin kuin lintu. Yleisölennätyksiä Karpiolan veljekset tekivät enimmäkseen talvella hyvän jääkelin aikaan.

Lentokone starttasi Lahnajärven jäältä. Lentäjän oli joka kerta mentävä ohjaamosta ulos käynnistämään konetta kääntämällä sitä potkurin lavoista, vääntämällä vielä koneen kyljessä olevasta kammesta, ja sitten kiireesti hypättävä koneen ohjaimiin.

Kerran talvella kone oli täynnä kylän akkoja valmiina lentoon. He olivat yhdessä päättäneet vihdoin uskaltautua koneen kyytiin.

Tällä kertaa lentäjä ei ehtinytkään hypätä kyytiin, kun koneen kaasu jotenkin hirtti kiinni. Kiljunta oli hirveä, kun kone täynnä akkoja, ilman kuljettajaa, pyyhälsi peilikirkasta järven jäätä toiseen rantaan ja suoraan pajukkoon. Ja lentäjä juosten kuin pakojänis perässä.

Kuorevedelle oli rakennettu Karhumäen koneille lentokenttä. Karhumäen veljesten aloittamasta yrityksestä oli syntynyt valtion omistuksessa oleva Aero Oy ja toinen yritys nimeltään Kar-Air, joka teki lähinnä charter-lentoja. Kuoreveden kenttää oli tietysti käytetty jo sodan aikanakin.

Isä piti Mäntässä bensiiniasemaa ja vei minut, nelivuotiaan, kanssaan lentämään Kuorevedelle. Polttoainetoimituksiin ja mustanpörssin kauppoihin ne ilmaiset lentoliput jotenkin liittyivät.

– Äidiltäsi menee kumminkin kurat housuun pelosta. Mutta me ollaan Leenan kanssa rohkeita ja lennetään.

Koneen moottorit alkoivat murista. Oikaisin ryhtiäni lentokoneen istuimella. Kone kiihdytti kentällä, nousi sitten äkkijyrkästi ylös, niin että mahanpohjassa vihlaisi.

– Tässä me nyt leijaillaan niin kuin linnut. Katsopa alas, kuinka pieniltä näyttävät lentokentän ympärillä olevat rakennukset. Ja puut tuommoisia pieniä tikkuja, Mänttään menevä kapea, kiemurteleva tie kuin lettinauhan pätkä vaan. Sitten kone laskeutui takaisin lentokentälle, ensin sen pyörät tömpsähtivät, sitten koko kone. Ei tullut kurat housuihin.

Silloin lentonäytöksessä minulla oli päällä ensimmäistä kertaa uudesta kankaasta tehty mekko, jossa oli pieniä sinisiä kukkakuvioita vaaleansinisellä pohjalla, muistan sen hyvin. Ehkä se oli ihan rauhanajan silkkiä. Ainakin kangas tuntui liukkaalta hikisiin sormiini sitä ennen lentoa hypistellessäni.

Karhumäen veljekset, joista toinen oli Valto, kuten isäni, aloittivat siis Suomen lentoliikenteen. Ja Karpiolan pojat Koiviolta vesitasollaan tulivat hyvänä kakkosena perässä.

Koiviolta kouluun

Täällä Koiviolla minulla on kouluun yli 6 kilometrin matka.

Mäntässä meitä pieniä koululaisia oli peloteltu desanteilla ja namusedillä, vaikkei kukaan semmoisia ollut nähnyt, vaikka kuinka olisi ympärilleen vilkuillut, eikä tarkalleen tiennyt mitä ne edes olivat.

Kammottavalta Mäntässä tuntui myös se, että naapurissa asuvien inkeriläisten täytyi lähteä henkensä edestä ryssää pakoon Ruotsiin.

Mikähän se ryssä oli, kun siitä niin paljon puhuttiin? Ryssälle viedään paperia Mäntästä, mitä se tekee niin paljolla paperilla? Ja mitä se ryssä niille inkeriläisille aikoi tehdä? Mutta inkeriläisille heimoveljille kerättiin rahaa sitä pakomatkaa varten, joka talosta.

Näillä sydänmailla pelkään aamuisin pimeällä asumattomalla tiellä kouluun kulkiessani, ehkä vaan pimeää, ihmisiähän täällä liikkuu hyvin vähän. Susia ja karhuja en osaa pitää pelottavina, eihän niitä edes näy. Jos karhu tulisi vastaan, pitäisi näytellä kuollutta makaamalla hiljaa maantien ojassa. En tiedä uskaltaisinko. Hirviä sen sijaan näkee usein, mutta ne menevät matkoihinsa, kun seisoo rauhassa paikoillaan ja odottaa.

Pimeässä kaikki puunrungot, kannot ja kivet voivat näyttää karhuilta, susilta tai hömpelöiltä. Sydän alkaa silloin hakata sdum, sdum, sdum. Se voi kuulostaa jonkun askelilta.

Silloin pitää vaan hengittää rauhallisesti ja ajatella, että oikeasti ne mustat möhkäleet ovat kantoja ja puunrunkoja.

Äiti on sanonut, että jokaisella lapsella on suojelusenkeli, joka katsoo lapsen perään, ettei mitään pahaa pääse tapahtumaan. Meillä on sen enkelin kuvakin. Siinä taulussa pieni tyttö kori käsivarrellaan ylittää kapeaa siltaa pitkin jotain kuohuvaa puroa, ja se enkeli vahtii vieressä, ettei tytön jalka lipeä. Mutta näkeekö suojelusenkelikään näin pimeällä tiellä pientä tyttöä?

Isäni kuskaa minut usein pyörällä, minä epämukavasti poikittain pyöräntangolla istuen, alkumatkan, kolmen kilometrin päähän, rintamamiestaloon, josta tulee toinen pieni koululainen Raija.

Siitä jatkamme Raijan kanssa yhdessä Suluslahden kouluun asti.

Joskus talvella tie on vielä aamulla auraamaton. Kuljemme toistemme jalanjäljissä peräkkäin, vuorotellen toinen edessä ja toinen takana. Sitten vaihdamme vuoroja niin kuin kurjet kurkiaurassa.

Joudumme pitämään varalta aura-autoa, jotta ehdimme hypätä sen alta tienpenkkaan pöllyävää lunta pakoon. Pimeänpelkoa karkottaaksemme laulamme koulussa oppimaamme Tapio Rautavaaran, sen keihäänheittäjäsankarin, laulua: ” On ilta myöhä taipaleella muuan reissumies, hän viheltelee kulkeissaan. Hän mistä tulee, minne menee, taivas yksin ties On musta kissa seuranaan…”

Paluumatkalla koulusta jäämme tuntikausiksi leikkimään tienvarteen. Joskus onnistumme pääsemään tukkikuorman päällä reessä jonkin matkaa. Ei kukaan täällä pidä mitenkään arveluttavana, että 8-9-vuotiaat lapset kulkevat päivässä 12 kilometriä asumatonta metsätietä ja leikkivät tien varressa tuntikausia, tulevat sitten kotiin omia aikojaan, kun kerkiävät. Täällä ei ole desantteja eikä namusetiä, metsäneläimiä vaan, eikä niitä tarvitse pelätä.

Koulunkäynnin ohjeista olemme lukeneet: ” Kulje matkoillasi siivosti, tervehdä esimiehiäsi, älä juokse tai melua tiellä, vältä luvattomia teitä ja varsinkin heikkoja jäitä, joilla moni on kuolemansa kohdannut.”

Tulemme Raijan kanssa siihen tulokseen, että näin juuri olemme menetelleet. Onhan me aina laulettu matkoilla, mutta sitä ei kai katsota meluamiseksi, jos nuotilleen laulaa. Ohjeissa ei mainita myöskään Koivion radan ylikäytävää, jossa on väisteltävä ohi kiitävää junaa. Aura-autostakaan ei ole mitään varoitusta.

– Entä jos hirvi ei väistä, seisoo vaan sarvet pystyssä tiellä? Tai jos hirvellä on vasa, silloin ne kuulemma voivat olla vihaisia.

– Entä jos jonain aamuna sataa niin paljon lunta, ettei edes näe, missä tien pitäisi kulkea, uppoaa haarojaan myöten syvään hankeen?

Meillä koulukkailla on kaikilla samanlaiset pienet vihreät litteät reput selässä. Niissä kannetaan eväät, maitopullo, kirjat, puiset penaalit, joiden liukuvan kannen alla ovat lyijy- ja mustekynät. Sekä tietysti flanellikankaasta itse tehty pyöreä mustekynän terän kuivaustyyny, napilla keskeltä kiinnitetty.

Ohjeissa sanotaan tavaroista näin: ”Hoida huolella sekä omiasi että koulun kapineita. Älä hukkaa, muille vaiheta tai muuten turmele kirjojasi, vaatteitasi tai muita koulun esineitä.”

– Hulluja ohjeita, kuka nyt kirjojaan turmelisi, ei kirjoja ainakaan?

– Tai vaatteita! Juuri saatu ompelijalta kunnollinen takki, vaikkakin vanhoista aikuisten vaatteista pienentämällä. Kun olen vanhin, saan vaatteet ensin, Matti perii ne sitten minulta, jos eivät ihan likkojen vaatteita ole.

” Saavu kouluun määräajalla, pyyhi sisään käydessäsi jalkasi, riisu päällysvaatteesi naulan ja käy siivosti paikallesi.”

– Käydään nopeasti tähän kahdenistuttavaan pulpettiin, ettei jouduta kenenkään pojan viereen, suhisen Raijalle.

Tämä Suluslahden koulu on järven rannalla pienellä mäellä.

Sama opettaja riittää opettamaan kaikkia lapsia, koulu on niin pieni. Pienemmät siinä samalla kuulevat kaiken, mitä opettaja isommille opettaa piirtäessään tai harjoitellessaan kirjoittamista. He saavat ikään kuin kaksinkertaisen määrän opetusta. He oppivat Pohjanmaan jokien nimetkin kahteen kertaan: Oulun-, Siika-, Pyhä-, Kala- ja niin edelleen.

Opettajanamme on nuori mies, Viljo Pitkänen. Hän on innostunut isänmaallisesta musiikista, varsinkin torvisoittokunnan esittämänä.

Joskus hän vallan villiintyy ja soittaa meille Amerikan jatsia.

– Neekerimelua, hän sanoo huolettomasti ja nauraa.

Mutta paljon hän meitä laulattaakin. Olemme oppineet laulamaan useimmat maakuntalaulut, ”Satakunnan laulun”, jossa ne tyynnä kynsivät maata, tietenkin ”Hämäläisten laulun”, jossa toimeen tartutaan, jos tai kun, ja kaikki muutkin laulut, kuten ”Siniristilippumme”, ”Kangasalan laulun”, ”Arvon mekin ansaitsemme” ja paljon sen ajan iskelmiäkin. Minua aina itkettää ”Sotilaspoika”, jota isäkin kotona laulaa, kun siinä ”jo viisitoistavuotisna hän astuu rivihin, iloisin mielin kärsii vaan, hän kylmää, nälkää, haavojaan, mun isäin sotamies”.

Luokkahuoneessa on peltikuorinen uuni, joka hohkaa lämpöä mukavasti. Märkien lapasten, villasukkien ja kastuneiden huopatossujen hajuun sekoittuu alaluokkalaisten ominaishaju. Korkeissa ikkunoissa on ruudukkaat verhot, seinällä raksuttaa lasiovinen seinäkello lyödä pomauttaen aina välillä. Runebergin ja Topeliuksen kuvat tuijottavat tätä kaikkea seinältä.

– Äkkiä nyt, minun vuoroni olla järjestäjänä ja ilmoittaa opettajalle läksyt ja poissaolevat oppilaat.

Opettaja istuu hajamielisen näköisenä luokan edessä korokkeella olevan pöytänsä takana. Sille pitää ilmoittaa läksyt, ettei se ala lopottaa samaa asiaa vahingossa uudestaan. Pöydällä on opettajan kirjat, päiväkirja ja helmitaulu. Opettajan takana on tietenkin liitutaulu, jonka reunalla on puisia suuria viivoittimia ja harppi.

Seinillä roikkuu erilaisia pahvisia Valistuksen kuvatauluja kuvien siemenkodat ammollaan tai ihmisen suolisto levällään opetusta havainnollistamaan.

– Kato, siinä on Mäntän paperitehtaat, tossa kuvataulussa. Mäntässä kävin ekaluokan, sitten muutettiin tänne, sanon nopeasti Raijalle.

”Tule luokkaan pää kammattuna sekä kädet ja kasvot pestyinä, sillä puhdas sielu ei voi viihtyä epäsiistissä ruumiissa.”

Siistinä täällä koulussa pitää olla: tyttöjen on laitettava röyhelö – olkaiminen kouluesiliina päälleen. Äiti on silittänyt kouluesiliinani: lämmittänyt silitysraudan hellan päällä, kostuttanut kankaan ripsimällä varpuvispilällä vettä sen päälle ja sitten tarkasti silittänyt, varsinkin esiliinan yläosan ja nauhojen rimpsut. Tukka on oltava leteillä tai ainakin rusetti päässä lyhyttukkaisilla. Poikienkin pitää sukia tukkansa, mutta kouluesiliinaa heille ei tietenkään pueta. Äiti on aamulla kiireessä kammannut ja kiskonut tukkani leteille, jotka sitten päivän mittaan purkautuvat ja hapsottavat miten sattuu. Lettinauhoja hukkuu harva se päivä, mutta onneksi meillä on oma kauppa, ja siellä on kelakaupalla erivärisiä lettinauhoja. Lettinauhatkin silitetään aamulla.

Opettaja tarkastaa myös päivittäin meidän kynsienaluset ja sen, että esiliinan taskussa on puhdas nenäliina. Räkä tahtoo silti valua vasikansorkkina kaikkien nenistä.

Aamulla pidetään aina aamuhartaus, sielua varten.

Opettaja soittaa urkuharmonia, vetelee tapeista ja polkee. Harmooni puhkuu ja huokailee samalla kun me lapset veisaamme: ” Totuuden henki, johda sinä meitä, etsiessämme valkeuden teitä…”

Aamuhartauksissa olemme oppineet veisaamaan paljon virsiä, ja uskontotunneilla vielä lisää.

Toisinaan opettaja pitää täitarkastuksen: Jos yhdestäkään päästä löytyy täitä, ja löytyyhän niitä, äidit joutuvat kotona häätämään täit kaikkien lasten päistä Täystuholla. Täystuhotökötti levitetään päähän vaikuttamaan, sitten se pestään pois. Ja vielä tiheällä kammalla kammataan pökertyneet täit pois. Vielä myöhemmin haeskellaan päästä saivareita, jottei niistä tulisi uusia täitä raavittavaksi. Joskus Täystuho – souvi joudutaan tekemään montakin kertaa, kun ne ovat niin sitkeähenkisiä.

Talvella jokaisen oppilaan on mentävä opettajan eteen suu ammollaan vastaanottamaan lusikallinen haisevaa kalanmaksaöljyä, jonka opettaja annostelee vihreästä pullosta nieltäväksi. Kalanmaksaöljyllä ehkäistään riisitautia. Riisitaudissa sääret vääntyvät vääriksi kuin lännen karjapaimenilla.

Kertotaulu meidän on opeteltava ulkoa. Seitsemän kertotaulu ei millään tahdo upota kallooni. Äiti joutuu pitämään minua syömättä niin kauan, että sen opin.

– Kolme kertaa seitsemän on kaksikymmentäyksi, lopotan kertotaulua, kyllä minä sen nyt jo osaan.

– Minä voin viedä opettajallesi haukia. Niin minä aina Monoskylässä tein ja sain hyvät numerot laskennosta, vaikka opettajana oli hirmuinen Elin-neiti, isä pilailee.

– Et kyllä sinne mene haukien kanssa opettajaa mielistelemään. Ehkä se ei edes tykkää kalasta, ainakaan tikkuisista hauista.

Vaikka laskento ei minulta oikein vielä suju, lukeminen kiinnostaa vanhempieni mielestä liikaa. He yrittävät hätistää minua työntekoon tai ulos leikkimään ja estellä lukemistani, ettei muka näkö huononisi.

Mutta hyvin minä näen, eikä minulla ole edes näärännäppyjä silmissä.

Näärännäppyjä voi kuulemma tulla silmiin koulun huussista.

Koulun ulkohuone eli siis se huussi on koko lailla hirmuinen paikka. En sinne mielelläni mene muuta kuin kovassa hädässä, isolla porukalla ja mieluummin kovalla kiireellä. Onhan meillä kotonakin ulkohuussi, mutta koulun huussiin noustaan korkeita rappuja toiseen kerrokseen oikein isoon huoneeseen. Siellä on pitkä rivi huussinreikiä rinnakkain, tapilliset kannet päällä, ja joskus on, joskus ei, sanomalehtipaperia pyyhkimiseen siinä vieressä.

Siinä sitten istutaan asioillaan kuin kanat orrella. Kaikki koulun oppilaat mahtuisivat siihen riviin istumaan kerralla.

Talvipakkasella siellä ei ole ollenkaan mukava istua, mutta onneksi huussi haisee silloin vähemmän.

– Ei kannata kurkkia alas huussinreiästä, siitä tulee silmiin näärännäppyjä.

– Ei sinne muutenkaan viitsi kurkkia, kun kakkaa on huussinreikien alla korkeina torneina.

– Pojat sanovat toisinaan käyneensä kurkkimassa alhaalta tyttöjen pyllyjä. Hyi olkoon! Opettaja on siitä poikia torunut.

– Kuinka ne siellä kehtaavat kakkakasojen takana rakosista kurkistella? Eikö niiden silmiin tule sieltä näärännäppyjä?

Kun en koulupäivän aikana koulun huussiin uskaltanut kavuta, minulle sattui kerran talvella koulusta kotiin hiihtäessäni vahinko.

Jo koulusta lähtiessäni minulla oli ollut hätä. Sitten tienreunaa hiihtäessäni takanani tulee koko matkan joku. Eikö se nyt käänny minnekään tai hidasta vauhtiaan? Tai miksei se mene ohi? Marrittaa vaan takanani. Pitääkin olla näin tasaista kangasta. Kapeiden mäntyjen taakse ei voi mitenkään piiloutua. Ja mitä se ajattelee, jos yhtäkkiä lähden hiihtämään umpihankeen? Eihän sen eteenkään voi kyykistyä.

En millään pysty hiihtämään tarpeeksi nopeasti karkottaakseni sen niin kauas, että ehtisin riisua paksut talvivaatteeni ja kyykistyä pissalle. Lopulta hätä tulee niin suureksi, että pissaan housuihini.

Hiihdin kotiin märissä hiljalleen jäätyvissä housuissani ja ajattelin, ettei tämmöistä pitäisi sattua näin reippaalle likalle. Ja perässätulija tuli koko matkan meidän kaupalle asti takanani ja näkyi jatkavan vielä siitä Lahnajärvelle päin. Onneksi äiti ei torunut, sanoi vain, että vahinkohan se vaan oli.

Marjamatka

” On kurkiaurat lentäneet jo pääni yli pois…”

Omien repussa kotoa tuotujen eväiden lisäksi saamme koulun keittolassa tehtyä ruokaa: usein se on jotain keittoa, jonka emäntä suuressa ämpärissä tuo luokkaan, ja opettaja meidän lautasillemme kauhalla annostelee. Voi se olla kauravelliä, samettivelliä hillosilmän kera, marjapuuroa, ruispuuroa tai ” koiranoksennusta” eli puolukoista ja kauraryyneistä tehtyä velliä.

Sota-ajan lapset tietenkin syövät mielellään kaikkia ruokia, ”koiranoksennustakin”. Ruuan kanssa ei voi mitenkään viuruta. Jos ruuan kanssa leikkii, se on paha enne siitä, että ruoka voi loppua. Limppua ei saa laittaa pöydälle nurinpäin, se on pyövelin leivän merkki. En tiedä, miksi niin sanotaan. Mutta kaikkia ruokatavaroita on kohdeltava kunnioittavasti.

Jokaisen oppilaan pitää syksyllä tuoda kouluun viisi litraa poimimiaan puolukoita talven varaksi. Niistä sitten koulun keittolassa emäntä tekee meille ruokia.

Kyllä me kaikki oppilaat marjassa käymme ihan vapaaehtoisestikin.

Parhaita reissuja meidän perheessä ovat setieni kuorma-autoilla lakkasuolle tehdyt. Silloin koko suku ja puolet kylän väestäkin, siltä näyttää, kiipeää kuorma-autojen lavalle ämpäreineen. Setäni ajavat autot maantien varteen laajan Siikanevan kohdalle. Kaikilla lavalta hyppivillä on kumisaappaat jalassa, naisilla huivit, miehillä lippalakit tai nenäliina nurkistaan sidottuna päässään, semmoinen on varustus.

Suo on valtava, taivaanrantaan asti ulottuva hetteinen lakeus, jonka reunoilla kasvaa muutama männynkäppyrä ja vaivaiskoivuja. Pitkospuita pitkin lähdetään tarpomaan aavalle suolle.

Isä sanoo, että kun suot ojitetaan, syntyy samanlaista männikkökangasta kuin Koiviolla meidän kaupan lähellä. Pidän suuresti suon laajuudesta ja avaruuden tunteesta. On kuin olisi aavalla järven selällä. Toivottavasti tätä suota ei ojiteta ikinä. Suolla näkee joskus käärmeitä köllöttelemässä auringonpaisteessa sammaleen päällä. Mutta on käärmeitä meidän kotinurkillakin. Matti luuli kerran käärmettä jonkun vyöksi ja oli jo ottamaisillaan sen talteen, kun käärme sihahti varoituksen. Suolla on niin aurinkoista ja kuumaa, että hiki valuu, kun tarvomme mättäältä mättäälle etsiskellen muuraimia, kuten niitä täälläpäin sanotaan. Kumisaappaat lutsahtelevat ja hörppäävät välillä vettä, kun astuu varomattomasti. Tummanvihreällä karhunsammalella ei upota niin paljon kuin kellanvihreällä rahkasammalella. Muitakin sammallajeja kasvaa, mutta niiden nimiä en vielä tiedä. Muuramet aivan loistavat kullankeltaisina ja oransseina kuin pienet auringot vihreän sammalmättään päällä. Äkäisiä paarmoja ja hyttysiä on ilma mustanaan. Syksyllä kurjet pysähtyvät tänne suolle ennen kuin lähtevät lentämään etelään. Kurkiaurat taivaalla koulutien yllä ovat minulle tuttu näky. Suolla tuoksuu suolta, marjanpoimintaretkeltä: suopursut valkoisine kukkineen tuoksuvat väkevimmin, sammaleiden, suon ja mudan tuoksu sekoittuu niihin. Niittyvilla kukkii valkoisena, mutta ei tuoksu miltään, olen sen tarkistanut, vaikka jossain laulussa niin väitetään.

– Varokaa suonsilmäkkeitä, ne ovat yllättävän syviä. Ei niistä pääse ylös ollenkaan omin avuin, vaan vajoaa kaulaansa myöten niin kuin Joukahainen, aikuiset huikkailevat varoituksiaan.

– Älkää ahmiko lakkoja liikaa, älkää ainakaan raakileita, niistä tulee maha kipeäksi.

Sitten otetaan esille eväskorit: kahvi on pysynyt lasipullossa villasukan sisällä kuumana, ja eväsvoileivät voipaperissa pyyhkeiden alla maukkaina. Mehukkaita lakkoja on poimiessa pistelty suuhun kaiken aikaa.

– Talvella voimme muistella tätä hauskaa retkeä, kun laitamme lakkahilloa lättyjen päälle ja syömme, niin että napa ritisee, vanhemmat sanovat kehuttuaan meitä mestarillisiksi marjanpoimijoiksi.

Kun lakkoja on suolla niin määrättömästi, lapsetkin poimivat monta ämpärillistä ihan huomaamattaan. Saalis on hyvä talven varalle säilöttäväksi. Kohta kotona tuoksuu lakkahillo.

Hymelö, vinkula vai tumpelo

Paitsi marjojen poimintaa maalaiskauppiaan lapsen on opittava tekemään muitakin töitä jo pienestä pitäen. Vanhemmat antavat meille toimitettavaksi vastuullisia tehtäviä, iän mukaan, jotta harjaantuisimme kaikkeen työntekoon.

– Nurkkia myöten, huutaa äitini, kun pesen lattioita. Työ on tehtävä hyvin, loppuun asti ja huolellisesti. Äiti on hirveän ankara näissä asioissa.

– On oltava napee, ei saa jäädä hymelöimään.

Olin kuitenkin selvästi vähän hymelöä tyyppiä, kun mielelläni yritin livahtaa työn teosta johonkin lukemaan tai piirtämään.  Hymelöksi täällä sanottiin semmoista omissa aatoksissaan tukka silmillä kuhkivaa epäkäytännöllistä, mieluummin silmälasipäistä ja uskonnollisen sorttista tyyppiä. Hymelö ei kuitenkaan ollut niin paha nimitys kuin vinkula. Vinkula oli ihan toivoton tapaus: ei osaa mitään, ei opi mitään, on kiero ja ilkeyteen taipuvainen valittaja. Vinkulaksi minua ei onneksi ole koskaan sanottu. Tumpelo on ihan mämmikoura. Se kyllä tekee, mutta kaiken epäkäytännöllisesti ja väärin, koska sillä on peukalo keskellä kämmentä niin kuin apinoilla. Tumpelon taipumuksia minulla ei missään tapauksessa ollut.

Vaikka töitä opetettiin tekemään, Matille ja minulle jäi myös paljon vapaata sillä aikaa, kun vanhemmat olivat töissä kaupassa. Saimme olla tekemättä mitään tai keksiä itse tekemistä. Ei meille kukaan koskaan tullut sanomaan, että leikitäänpä tätä, emmekä silti koskaan valittaneet, ettei meillä olisi mitään tekemistä. Me keksimme loputtomasti leikkejä, oli pakko käyttää omaa mielikuvitustaan.

Sitä paitsi saatoimme aina pyörähtää kaupan puolelle katsomaan, keitä siellä oli ja minkälaista esitystä isä piti, tai vain hakemaan kaupan kellertävää käärepaperia piirustuspaperiksi. Piirtäminen onkin suurta huviani. Porvoon väriliiduilla ja vesiväreillä kuvitan ihmisten lisäksi kissat, koirat, hevoset, jänikset, hömpelöt ja enkelit. Kerran laadin kokonaisen sarjakuvan siitä, miten mielestäni lapset saavat alkunsa. Miehen pippelistä lähti pitkää ohutta nauhaa, kuin kärpäspaperia, johon lapsenalut, pojat ja tytöt eri värillä, olivat liimaantuneet. Sen tarkempaa selvitystä siitä, miten ne pulleamahaisten äitien sisään olivat joutuneet, sarjakuvassa ei ollut.

Mutta äitihän huuti hirveästi tämän sarjakuvan löydettyään.

Voin minä selittää, millaisia leluja meillä Matin kanssa on, ja miten me niillä leikimme. Melkein kaikki lelut ovat isä itse tekemiä.

Meillä on keinuhevonen, se on jo jäänyt meille pieneksi, mutta meillä on pihassa keinu, kahden männyn välissä. Sitten meillä on potkulaudat ja polkupyörät. Minulla on tädiltäni saamani punapukuinen vauvanukke, joka ääntelee, kun sen mahaa painaa. En sillä enää juurikaan leiki, mutta kun se on yksin minun, pidän kiinni sen omistamisesta. Sitä paitsi se on ainoa tyttöjen lelu. Yleensä leikin melkein samoja leikkejä kuin Matti. Saamme leikkiä keskenämme ja kylän lasten kanssa miten vaan, mutta ketään ei saa kiusata eikä olla ilkeä, se on ainoa sääntö, mitä pitää aina noudattaa, vanhemmat ovat sanoneet. Ei me Matin kanssa mitään riiviöitä ollakaan, olemme tottuneet jakamaan lelumme ja leikkimään keskenämme sopuisasti. Äiti on sanonut, että kaikki ihmiset ovat hyviä.

– Miten niin, entäs Hitler ja ryssä?

– Ne jotka ovat ruvenneet ilkeiksi, ovat saaneet joka ilkeilykerralla lisää ilkeyttä itseensä, niin kuin jotain tahmaista ainetta. Sitten lopulta sitä on tullut niin paljon, että he ovat sairastuneet ilkeyteen. Eivätkä ne voi ruveta takaisin hyviksi, vaikka kuinka räpiköisivät. Sen takia ei alun alkaenkaan kannata ilkiöksi ruveta.

Vaikka me olemme näin pieniä, Matti ja minä, vanhempamme antavat meidän käyttää työkaluja: sahaa, puukkoa, vasaraa ja nauloja. Rakentelemme paljon, koska kaupan rakentamisesta on jäänyt ylimääräistä puutavaraa, kaikennäköistä laudan- ja kakkosnelosenpätkää ja muuta rakennusjätettä. Vanhemmat luottavat siihen, että emme loukkaa itseämme työkaluilla. Emmekä loukkaakaan. Muutaman kerran puukko on lipsahtanut sormeen, mutta äiti on kiireesti laittanut sormeen tupon, ilman sen suurempaa numeroa. Myös kaupan tyhjät laatikot, puiset tai pahviset, sama se, käyvät leikkitarkoituksiimme. Niistä voi tehdä vaikka teatterin. Kaikista mahdollisista käsiini saamista kangastilkuista teen heti jotain. Äiti kyllä aina huutaa, että pitikö nämäkin nyt mennä sutturoimaan, niitä olisi vielä voinut käyttää johonkin tarpeellisempaan. Meillä kun ei heitetä mitään hukkaan, ei kangastilkkua, narunpätkää eikä paperipussia. Niitä voi joskus tarvita, paha päivä voi tulla koska tahansa.

Koulussa sekä pojat että tytöt tekevät kaikenlaisia käsitöitä: tytöt tekevät myös puutöitä, lintulautoja ja erilaisia hyllyjä, ja pojat myös virkkavat patalappuja, sipulipusseja ja kutovat sukkia ja lapasia.

Koska Matti on vasenkätinen, eikä miesopettaja ymmärrä yhtään neuvoa, miten vasuri voisi nämä käsityöt tehdä, äiti joutuu tekemään Matin patalaput ja lapaset. Onhan ne sitten siistimmän näköisiä kuin meidän muiden, kun äiti kutoo tasaista kuin kone. Matti pakotetaan kirjoittamaan oikealla kädellä, eikä sen käsialasta tahdo mitään selvää saada.

Koska kouluun on niin pitkä matka, meistä Matin kanssa kehittyy hyviä hiihtäjiä. Talvella hiihdämme koulumatkojen lisäksi omaa hiihtolenkkiämme kaupan pihan ja hiekkakuopan jyrkän laskun kautta metsään. Teemme sinne myös hyppyrin kaupan laatikosta, havuista ja lumesta. Sitten harjoittelemme mäkihyppyjä. Koulussa kuunnellaan tunneilla radiosta selostuksia hiihtokilpailuista. Pekka Tiilikainen selostaa Oslon talvikisoja. Jännitämme suomalaisten hiihtäjien puolesta ja hurraamme niin, että luokka raikuu, kun Veikko Hakulinen voittaa. Pekka Tiilikainen itkee ilosta radiossa, hän itkee aina, kun suomalainen voittaa. Matin kanssa sitten usein leikimme hiihtokilpailuja, joissa toinen saa olla Veikko Hakulinen ja voittaa kisan, ja toisen on pakko olla Ruotsin Mora-Nisse, joka kaikissa kisoissa tulee toiseksi.

Talvella meillä on Matin kanssa melkein samanlaiset vaatteet: hiihtohousut, laamapaita, villapaita, mummun kutomat lapaset ja pipot. Minulla on kyllä tyttöjen lakki, otsan paljastava, korville pyöristyvä ja sivuilta, korvallisilta vielä kirjailtu. Matilla on myös läppäkorvakarvalakki. Huopatossujen lisäksi meillä on myös monot, ne on helpommat kiinnittää mäystimiin. Monot ovat kuin sukulaisia.

– Monot ovat saaneet nimensä Monosten kenkätehtaasta Lahdessa, vanhemmat meitä valistavat, ne ovat sukua.

– Myös Salpausselän talvikisat pidetään siellä.

Hiihtämisen lisäksi saamme uuden harrastuksen, kun joulupukki tuo meille jääkiekkohokkarit. Mutta vain yhdet parit! Voi mikä harmi! Meidän pitää siis luistella niillä vuorotellen. Opin luistelemaan jääkiekkoluistimilla niin kuin pojat ja pelaamaan poikien kanssa jääkiekkoa isän meille jäädyttämällä luistinradalla. Matti luistelee meidän yhteisillä hokkareilla enemmän, kylän poikien kanssa. Saan pitää tosissani puoleni, että saan edes joskus riistettyä luistimet Matilta. Olen vähän vahingoniloinen, vaikka ei pitäisi, kun pojat luistellessaan putosivat jäihin Lahnajärven jäällä.

– Pitikö taas ottaa luistimet ja lähteä sinne vouhkailemaan.

Ei pojille kuinkaan käynyt, pääsivät itse sieltä ylös, vaatteet vain kastuivat. Silti pelästyttiin. Mutta onneksi hokkarit säästyivät.

Sitten ovat vielä kelkat: Kirsikantojen aikaan keväällä, kun hanki kantaa, voi mahakelkalla laskea hiekkakuopan reunaa alas. Potkukelkka taas ei oikeastaan olekaan mikään lasten lelu, vaan yleinen kulkupeli täällä talvisin. Kaikki sillä potkivat kauppaan ostoksille tai naapuriin kyläilemään, kun ei teitä pilata hiekoittamalla. Potkukelkassa kulkevat tavarat ja lapset mukavasti, ja kelkan kannaksilla voi seistä kaksikin. Lahnajärven yli vie jäätie tukinajoa varten. Sitä pääsee potkukelkalla mainiosti. Lahnajärven jäälle meille kaikille kylän lapsille rakennetaan villikelkka eli napakelkka. Se on pitkän puisen puomin päässä kiinni keskiössä. Kun puomista annetaan kovat vauhdit, kelkka pyörii jäällä villisti.

Matti on vielä niin lapsellinen, että leikkii sisällä aina auton korjaamista maaten hetekan alla. Siellä maatessaan hän jupisee itsekseen, mitä osia, kaasuttimia, jarrupaloja, pakoputkia, kytkimiä, tuulettajan hihnoja autoon pitää vaihtaa. Ja hakkaa hetekaa erilaisilla työkaluilla.

Joskus hän leikkii auton ajamista kattilankansi rattina ja hirveästi pärryyttäen, mutta enimmäkseen autoa on korjattava. Aina se on rikki.

Postimerkkeilijöitä meistä tuli yhtäkkiä ja aivan sattumalta. Löysimme nimittäin maantieltä jostakin ohikiitävästä autosta pudonneen jonkun toisen lapsen Suomi-postimerkkikansion. Pöllytettyämme siitä hiekat ja pyyhittyämme kurat pois rupesimme sitä innokkaasti täydentämään. Tämä kansionsa maantielle jostain syystä viskannut lapsi on saanut paljon kirjeitä Itävallasta ja Unkarista, sieltä on paljon merkkejä. Mutta kaikkein eniten niitä on Saksasta, ei ainuttakaan Saksan siirtomaista, vaikka semmoisetkin sivut kansiossa on.

– Ei Saksalla enää mitään siirtomaita ole, isä sanoo, se menetti ne sodissa.

Andorran, Fiumen, Monacon, Danzigin ja Saarin sivut ovat myös typötyhjiä.

Saksalaisiin merkkeihin on lyöty leimasimella päälle lisää hintaa, kun hinnat ovat karanneet käsistä, tai siis postimerkeistä.

Yksi postimerkki on voinut maksaa 20 miljoonaakin.

– On täytynyt olla miljonääri ostaakseen postimerkin, me ihmettelemme Matin kanssa, on pitänyt mennä kottikärryjen kanssa postimerkkiostoksille.

– Ei semmoisella rahalla mitään arvoa ollut, liian kovaa huussissa pyyhkimiseenkin, isä sanoo.

Joissain saksalaisissa merkeissä on Hitlerin kuva, Hitler on natsi, ja paha, sen me tiedämme. Mutta onneksi sota on loppunut, ja natsit joutuneet vankilaan tai pakenemaan mikä minnekin. Meille tulee kirjeitä Kanadasta tädiltäni ja sen SS-mieheltä, varmalta natsilta, kissanpentujen tappajalta, ajattelen synkästi postimerkkiä irrottaessani. Kerran sieltä tuli pakettikin, jossa oli kivikovia, pahanmakuisia karamelleja ja marmorikuulia. Marmorikuulat oli kai tarkoitettu leikkeihin, ei ainakaan syötäviksi, mutta emme me niitä kauan jaksaneet pyöritellä. Vähän aikaa niitä ihmeteltyämme ne hautautuivat jonnekin laatikoiden pohjille ja lopulta hävisivät. Karamellit olivat myös liian kauheita syötäviksi.

Keräsimme postimerkkien lisäksi myös isot kokoelmat tulitikkuetikettejä ja Pauligin kahvipaketeista saatavia autonkuvia. Siihenhän meillä kauppiaiden lapsina oli hyvät mahdollisuudet. Pauligin kauppamatkustaja myös muisti meitä lapsia käydessään ja toi niitä lisää. Kolikoitakin keräilimme satunnaisesti. Suuri aarre oli tietysti Olympia – viisisatanen, mutta sekin vasta vuodelta 1952, kun sen olisi pitänyt olla jo kisoja edeltäneeltä vuodelta 1951, ollakseen harvinaisempi ja siten arvokkaampi. Autojen tuntemus näistä korteista karttui, harmillista vaan, ettei autoja juuri missään näkynyt oikeasti, näissä kuvissa vain.

– Tämä on Vauxhall, tämä harmaa on Rover, tämä Ford ja tämä Pontiac, tämä Studebaker ja tämä Anglia, etupuskuristahan sen erottaa.

On tämä vaaleansininen Cadillac kanssa hieno pitkine siivekkeineen. Niillä on varmaan Kanadassa tämmöiset autot, onkohan tädilläkin?

Dodgessa on kanssa siivekkeet takana, auttaakohan se niitä kulkemaan paremmin. Näitä keräilyaarteita voi sitten vaihdella toisten lasten kanssa, vertailla niiden kansioissa oleviin. Mutta meillä näitä on eniten, kun meillä kerta on oma kauppa.

Koulussa pidetään taas vuosittainen terveystarkastus, jolloin on riisuuduttava alushoususilleen. Jokainen saa aina pelätä, onko ne ehjät tai edes puhtaat. Isorokkorokotus pistetään reiteen, ja siitä jää iso monttu ruven irrottua. Monttuja me vertailemme, kenellä olisi suurin.

Terveystarkastuksessa on sitten hypättävä vaa´alle ja lopuksi seistävä mittausta varten selkä suorana mitta-asteikkoa vasten. Olen laiha ja pitkäkinttuinen kuin vastasyntynyt vasikka naapurin navetassa, pituutta tulee, muttei painoa. Kohta olen yhtä pitkä kuin pienikasvuiset vanhempani.

– Ylä-Monosiin se tulee, kun noin pituutta venyy, isä minusta sanoo. Matti on edelleen vanttera, vähän pulleuteenkin taipuvainen kuten oli jo vauvana valokuvassa lampaantaljan päällä.

– Matti on se Maha – Mononen, kun kerran Monoskylästä löytyvät Selkä-, Lahti- Ala- ja me Ylä-Monosetkin. Monosen tila on perinnönjaoissa jakaantunut ensin vuonna 1701 Ylä- ja Ala-Monoseen ja sitten myöhemmin Lahti- ja Selkä – Monoseen. Kaikilla Monosilla on sukukirjat, joista jokainen voi katsoa kaikki esi-isänsä. Matti ja Heikki toistuvat isäntien etuniminä sukupuussa.

Vaikka kuinka joudumme talvisin koulussa nielemään kalanmaksaöljyä, se ei auttanut kuin riisitautiin, eikä meille sitä onneksi ole tullut, koipemme ovat suorat. Mutta sairastimme kaikki asiaankuuluvat lastentaudit ja rokot. Matti vietiin Vilppulaan kulkutautisairaalaksi muutettuun kouluun eristyksiin, kun hän sai tulirokon, kuten suurin osa kavereistaankin. Minä jostain syystä siitä säästyin. Tulirokko oli hengenvaarallinen tauti, niin silloin sanottiin. Eihän me Matin kanssa mitään vätyksiä olla, kun kuljemme 12 kilometriä päivässä kouluun ja takaisin suksilla tai pyörillä. Jokatalviset lentsut ohitamme kevyesti, joskus sairastaen, joskus puolikuntoisina, räkä valuu vasikansorkkina nenistämme kaiken talvea. Ei meitä ole koskaan tarvinnut lääkäriin viedä. Jos vaikka korvat tulivat kipeiksi, ne puhkesivat itsekseen kovassa kuumeessa, ilman lääkärin toimenpiteitä.

– Mutta Leenaan se meinasi tulla tanssitauti?

Silloin kun Koivion tanssilavan avajaisiin kuikuilemaan menit, isä kiusoittelee minua.

– Ja Matissa on sitten laiskamato! En tykkää yhtään, että onnettomasta tapahtumasta selkäsaunoineen vielä pilaillaan. Sen jälkeen en ole kyllä selkääni saanut, mutta en vieläkään tiedä, mikä siinä äitiäni niin suututti ja riehaannutti.

Köyhiä vai rikkaita?

Kauppaa pitämällä vanhempani tienaavat rahaa.

Rahasta tai pikemminkin sen niukkuudesta puhutaan usein. Velkoja, korkoja ja lyhennyksiä vanhemmat joutuvat laskemaan koko ajan, niin että laskukone raksuttaa tukehtumaisillaan pitkään vakoiseen nauhaansa. Huolet ja vastuu painavat heitä: saadaanko kauppaan tavaraa, saadaanko tavara myydyksi ennen sen pilaantumista, pystytäänkö velat lyhentämään ajallaan.

– Sinä vuonna, kun me Leenan kanssa lennettiin, setelirahat leikattiin kahtia. Siinä menivät puolikkaiksi viidentuhannen, tuhannen ja viidensadan markan setelit.

– Miten ihmiset antoivat rahojaan leikellä?

– Oikeat puoliskot oli luovutettava valtiolle lainaan, joka maksettiin takaisin kolmen vuoden päästä korkojen kanssa. Setelien vasemmilla puolikkailla saattoi tavaraa ostaa, mutta tietenkin puolella setelin alkuperäisestä arvosta. Kokonaisella rahalla ei siis tehnyt yhtään mitään, sen takia ihmiset antoivat ne leikellä.

– Minä en ainakaan antaisi rahojani leikellä? Mitä varten semmoista tehtiin?

– Sillä tavalla viranomaiset saivat tietoa verokarhulta salatusta omaisuudesta, siis veronkierrosta. Patjoihin ja sukanvarsiin piilotetut rahat saatiin esiin ja kiertoon. Kohta sitten saatiin nämä uudet setelit, pienikokoisemmat, mutta arvoltaan isommat. Vaikkei meillä rahan arvo niin huonoksi ollut päässyt kuin Saksassa ennen sotia.

Veroilmoitukseen Valto on uhannut laittaa virren, on voinut laittaakin:

”Mä sain niin ylen runsaasti,

vaan kaikk´ on hävitetty.

Tuhansiin nousee velkani,

tuo kaikki menetetty.

Mä tuhlailin kuin pohjaton,

mull oisi lähde ollut.

Nyt olen paljas, alaston,

kun maksupäiv´on tullut.”

Velkojien ja verottajien tullessa hän uhkaa kiivetä puuhun ja lopuksi pudottaa jalastaan rikkinäiset kumiteräsaapaansa alas velkojien niskaan, kun ei muuta otettavaa kuulemma enää ole.

Mutta hyvin kauppa näyttää käyvän, oven kello kilisee tarmokkaasti asiakkaiden lappaessa sisään, ja kassakoneen laatikko helähtää iloisesti, kun sen kitaan työnnetään rahaa. Saan asetella kaupan näyteikkunaan silkkipaperin päälle eri tuotteiden paketteja kolmiomaisiksi torneiksi. Se on somistusta. Tuskin kukaan kauppaan tulee näiden ikkunassa hiljalleen pölyttyvien ja haalistuvien pakkausten takia, tulevathan ne muutenkin, kun jotain tarvitsevat. Mutta kun kerran isä on kauppaan suunnitellut näyteikkunan, ja se on seinään puhkaistu, niin siihen pitää laittaa näytille edes joitain tavaroita tai tavaroiden pakkauksia, joskus edes Pauligin pahvikuvia. Usein siellä seisoo kansallispukuisen Paula-tytön pahvinen kuva. Niin on muissakin kaupoissa nykyään.

Yleensä äiti osaa arvioida hyvin, paljonko uutta tavaraa kauppaan pitää tilata. Mutta meidän perheen kesäloman aikana kesäapulainen on ihan tolkuton. Hän tilaa kokemattomuuttaan aivan liikaa kaikkea ja joutuu sitten hautaamaan maahan pilalle menneitä elintarvikkeita, kokonaisia kinkkujakin. Ne ovat mittatappioita.

Äidin kirjanpidossa ei semmoisia kömmähdyksiä ole, vaan kaikki on tarkkaa ja huolellista.

– Ammattitaitoa, sanoo äiti.

Kesäapulaisen taitamattomuutta kauhistellaan. Vaikka muistan kyllä senkin, että kahvipaketteja haudattiin maahan. En tiedä, mitä oli tapahtumassa, mutta varmasti niitä kerran haudattiin maahan.

Kauppiaan perheessä joudutaan syömään kaikki kuivat, eiliset leivät, yleensä ne ovat ihan hyviä, ja kaikki muutkin ruokatarvikkeet, jotka ovat pilaantumisvaarassa. Vanhoja makkaroita elvytetään ensin aamulla, pesemällä niiden kuoresta harmaa, limainen kelmu etikkavedellä. Mutta jos sekään ei auta, vaan makkarat näyttävät epäilyttäviltä ja niiden kuori ryppyiseltä, ne tuodaan kotiin syötäviksi.

Äiti nuuhkii niitä kuin koira, arvioi niiden tilaa, sitten hyväksyy tai hylkää.

– Kyllä niistä vielä makkarakastike tulee tai vaikka makkarakeitto, tulee tuomioksi.

Kalaa meille saadaan Lahnajärvestä, joko itse kalastamalla, tai sitten joku naapuri käy tuomassa. Järvikalat pitää kypsentää hyvin, muuten niistä voi tulla lapamatoja. Silakkalaatikkoa meillä tehdään usein, suolasilakoista, joita on isossa puutynnyrissä kellarissa.

Tuore leipä leipomosta Tampereelta tulee kauppaan Koivion asemalle junalla. Asema on puinen pieni vaaleanharmaa rakennus, jonka edessä pysähtyvät vain ne junat, joille koppalakkinen asemamies näyttää punaista pyöreää pysähtymismerkkiä. Muut hurahtavat ohi, jättämättä meidän kauppaan mitään leipäsäkkiä. Monesti haen pyörän ritsillä ruskean paperisen leipäsäkin asemalta. Asemamies auttaa minua kiinnittämään suuren säkin tarakalle.

– Pysyykö se nyt hyvin? Onko sopivasti keskellä eikä kallistele liiaksi toiselle sivulle? Jaksatko nyt varmasti viedä sen, kun olet noin pieni, ja säkki on melkein samankokoinen, hyvä ettei suurempi?

– Kyllä se yleensä hyvin siinä ritsillä kulkeutuu. Kerran se kyllä minulta putosi kovassa vesisateessa, paperisäkki liukeni kai puhki. Leivät hyppäsivät säkistä ja lähtivät vierimään karkuun, alamäkeä, pitkin tietä. Sieltä soran seasta minä niitä jouduin itkien haalimaan ja kyhäilemään narulla uudelleen säkinriekaleisiin, muutenhan äiti olisi takuulla huutanut. Ei se niin helppoa ollut. Sen takia minulla on nytkin ylimääräistä narua mukanani.

– Hyvin sinä sitten olet varustautunut. Kylläpä olet reipas tyttö. Sano terveisiä vanhemmillesi! hän vielä huikkaa, minun jo polkaistessani pyörää käyntiin ja tasapainoillessa kiikkerän kuormani kanssa.

Leipäsäkin kuljettamisen lisäksi minulle annettiin ennen joulua vastuulliseksi tehtäväksi hakea kuivatut kapakalat Vilppulasta. Kevyet ne olivat kuljettaa, ja vielä onnikassa, mutta muuten hankalat. Iso nippu kuivattuja kaloja, pitkiä, monta metriä pitkiä, sidottuna vain narulla yhteen ilman käärepaperia ei tahtonut mahtua edes onnikan ovesta sisään. Ja entäs se haju! Sellainen haiseva kapakalanippu ainoina matkatavaroinaan pitkänmatkan onnikassa olisi hävennyt lapsi kuin lapsi. Mutta minä toin ne urhoollisesti perille ajatellen, että pitäähän jouluksi saada livekalaa Koivionkin koteihin. Mitä joulu olisi ilman livekalaa?

Koska vanhempani olivat kaupassa jatkuvasti ihmisten kanssa tekemisissä, varsinkin äiti oli niin kyllästynyt asiakkaisiin, ettei halunnut vapaa-ajallaan seurustella juuri kenenkään kanssa, korkeintaan oman perheen tai joskus sukulaisten kanssa. Mitään kylävierailuja hän ei harrastanut. Niin, äiti ei oikeastaan voinut sietää ihmisiä ollenkaan muualla kuin kaupassa, jossa oli pakko. Ehkä hän oli masentunut.

Isä kyllä jaksaisi aina hölpöttää kaikkien kanssa ja kertoa juttuja ja kuunnella ihmisten jorinoita.

– Se on Ylä-Monosten sukuvika, äiti sanoo. Pahin suupaltti ja sutki mies oli kuulemma Kalle Ylä-Mononen, jonka perässä Ruoveden kirkolla väki kulki kuullakseen, mitä hauskaa hän taas sanoisi. Loppujen lopuksi hänen puheensa hersyivät tilanteen mukaan ja unohtuivat sen jälkeen, mutta sattuvia ne olivat.

Etenkin joulun aikaan äiti on niin poikki, ettei jaksa omaa joulua juuri ajatellakaan, häthätää tekee lanttu – ja porkkanalaatikkoa, ja kinkku saadaan omasta kaupasta, mikäli niitä ei ole myyty. Hämäläisten jouluruuan, imelletyn perunalaatikon, pernalooran, meillä tekee isä. Hän on oppinut sen teon salaisuudet Mäntän mummulta tai vallan Monoskylästä. Kyllä äiti sen osaisi laittaa, mutta häntä huvittaa, kun isä sitä niin tärkeänä valmistaa.

– Mikä joulu tämä tämmöinen on, kun ei ole edes kuusenkynttilöitä, itken äidille, joka on myynyt kaupassa kaikki kynttilät, niin että meille kotiin ei ole jäänyt ainuttakaan. Joka joulu meille kävi niin, ei kynttilän kynttilää ikinä.

– Koulussa tehtiin tämmöiset erivärisistä paperiliuskoista punotut kuusenkoristeet, katos nyt, tämmöisiä sydänkoreja ja näitä lenksuja pitkänä nauhana. Ne ovat hienoja Suomen lippujen kanssa kuusessa. Mutta ei sitten kynttilöitä.

– Kyllä tästä hyvä joulu tulee ilman kynttilöitäkin. Odottakaas vaan, mitä joulupukki tuo.

Isä haluaa tietenkin esittää joulupukkia turkki nurinpäin päällä, mutta omat saappaat jalassa, kyllä minä sen niistä tunnen. Esittäähän isä kaikkea, kaupan asiakkaitakin, miksei sitten joulupukkia.

Isä on kertonut, että Monoskylässä tuli semmoinen pukki, jolla oli myös turkki nurinpäin, mutta päässään sarvet, siis oikea pukki, ei mikään joulu-ukko. Se saattoi lahjojen lisäksi tuoda myös risuja, jos oli ollut tuhma.

Kun äidillä oli monesti kaupassa koko päivän hirveän kiirettä, hän juoksee kaupanteon välillä kotiin, aloittaa jonkin ruuan, panee perunat kiehumaan ja juoksee taas kauppaan palvelemaan seuraavaa asiakasta, kun kaupan kello on kilahtanut.

Kaupan sulkeuduttua keskustelemme ruokapöydässä siitä, olemmeko köyhiä vai rikkaita.

– Köyhiä me ollaan, eihän meillä ole omaa hevosta eikä autoa, Matti aloittaa. Eikä lentokonetta kuten Karpiolan pojilla.

– Rikkaitapa, kun meillä on oma kauppa, ja sieltä saadaan rahaa, sanon minä.

– Niin, mutta rahalla joudutaan ostamaan kauppaan lisää uusia tavaroita tukkuliikkeestä, sinne se raha menee.

– Pankkiinpa raha viedään, olen minä nähnyt. Siellä on ne tuhannen markan setelitkin, joissa alaston väki kannattelee jotain köynnöstä, katinliekoa varmaan. Pankkineiti siellä laskee niitä kumi etusormessa.

– Mutta pankista sitten tukkuliikkeeseen, usko nyt jo. Sillä lailla se raha kiertelee.

– Ollaan me rikkaita, kun meillä on ruokaa, perunoita ja makkarakastiketta. Ja suolakurkkuja. Äiti on sanonut, että on paljon köyhiä lapsia, joilla ei aina ole edes ruokaa.

– Niin, ja meillä on vaatteet ja monot. Ei tarvitse missään lannevaatteessa pakkaseen pyyhältää.

– Onhan teillä tavaraa vaikka mitä. On kirjat, pyörät, kelkat, sukset ja luistimet. Eikös se ole rikkautta, sanoo isä.

– Rikkautta on monenlaista. Rikkautta on sekin, että saadaan olla terveinä eikä ole enää sota, äiti tuumii. Sekin on rikkautta, ettei meidän tarvitse riidellä kenenkään kanssa. Me tullaan toimeen kaikkien kanssa. Ja lapset ovat rikkautta. Te olette meidän aarteita.

– Niin, oikein kruununjalokiviä me ollaan, Matti ja minä.

Kyllä me sitten varmaan ollaan rikkaita, päättelemme Matin kanssa.

– Meillä on täällä hyvä elämä.

Naapurin hevonen

Maitoa ei meidän kaupassa myydä. Se on haettava lähimmästä maalaistalosta. Siellä haisee lehmiltä sisälläkin, vaikka lehmät ovat navetassa. Talossa on hyvin vanhoja antiikkisia huonekaluja. Ajattelen, että sitten kun rikastun vielä lisää, ostan niille lahjaksi upouudet huonekalut ja kukallisen vakstuukin tuvan pöydälle, ehkä vielä muoviastiatkin. Muovi on vasta keksitty ja se on uusinta uutta.

Maidonhakureissuilla käyn aina maalaistalon eläimiä katsomassa. Pyörin navetassa ja tallissa aikuisten jaloissa jatkuvasti kyselemässä ja seuraamassa aikuisten työntekoa. Lehmät ynisevät pilttuissaan tuntiessaan minut, ja minä tunnen ne ja niiden nimet. Huuruisessa navetassa haisee lehmiltä, maidolta, lehmien heinältä, kuivikeoljilta ja lehmänlannalta. Saan auttaa töissä kykyjeni mukaan: kantaa heiniä lehmien eteen, lakaista lattiaa, harjata lehmiä ja puhella niille. Kerran saan yrittää lypsämistä.

– Kyllä on kovassa maito lehmän tisseissä.

–  Äläs ny, vastasyntynyt vasikka saa sen helposti niistä, emäntä sanoo.

Maito surahtelee lypsyämpäriin ja tuoksuu hyvältä. Vasikan syntymän jälkeen meillekin saadaan täältä ternimaitoa, josta äiti tekee herkullista uunijuustoa.

Kun lehmät on lypsetty, maitoämpärit ja siivilät pesty, maito kaadetaan puhtaaksi pestyyn tonkkaan. Saan vielä auttaa kananmunien puhdistamisessa. Kanankakka pyyhitään munista puhtaalla rätillä, joka on kostutettu etikalla. Sitten munat pannaan pahvisiin kennoihin ja ovat valmiit lähtemään myytäviksi.

– Otatkos lämmintä maitoa ja voileipää? emäntä kysyy.

– Saanko veivata separaattoria, kun kaikki hommat on tehty? kyselen syötyäni.

– Tule nyt vaan tähän istumaan, että yletyt separaattorin kampeen, emäntä kutsuu. Hurisevalla separaattorilla maidosta erotetaan kerma. Meidän maitokannuun pannan suoraan kermaista maitoa. Kotona maidon pinnalle noussut kerma osataan kuoria päältä ilman separaattoria. Kermaisesta maidosta tulee parempaa viiliä. Paksun kermakerroksen päälle sokeria ja kanelia, niin jopa luiskahtaa mukavasti suusta alas.

Matti ei välitä navetasta eikä lehmistä, mutta käy syöttämässä talon isolle ruskealle ruunalle leivänpaloja, joskus sokeripalojakin.

– Se on niin viisas hevonen, isäntä kehuu. Sen nimi on Poku.

Kun annat sille leivänpalaa, pane käsi näin, antamisasentoon, kämmenpuoli ylöspäin antamisasentoon, niin hevonen siitä itse hamuaa leipäpalan pehmeällä turvallaan, hän jatkaa, ei tarvitse pelätä, vaikka sillä on noin isot hampaat, ei se ole ketään purrut.

Matin tekisi niin mieli omaa hevosta, voi kuinka tekisikin. Kyllä sillä kelpaisi körötellä.

– Ettekö te voisi myydä tätä hevosta minulle? Matti kysyy isännältä silmät loistaen.

– Milläpä sitä ruokkisit?

– No, kaupan vehnäjauhoilla. On siellä monta säkkiä vehnäjauhoja. Ja kaupasta jää aina kuivaa, eilistä leipää, sitä olisi hyvä antaa hevoselle, niin ei tarvitsisi sitä kotona syödä.

– Hyvä on, tehdään vaan kaupat, mutta sinun kannattaa Leenan kanssa tehdä ensin koeajo täältä meidän pihasta kaupalle asti, isäntä naurussa suin lupaa. Sitten tiedät, onko se hyvä hevonen.

– Niin, ja onko se varmasti viisas, Matti hyrisee tyytyväisenä.

Isäntä valjastaa ruunan kärryjen eteen, pitää vielä suitsista hevosta.

Me kiipeämme innoissamme rattaille. Otamme kumpikin ohjaksista kiinni.

– Miten tätä Pokua ajetaan?  Millä se lähtee liikkeelle? Kyselemme huolellisesti ajo-ohjeita.

– Näistä ohjaksista kiristetään tämänpuolista, jos halutaan, että hevonen kääntyy tännepäin, vastaavasti tätä toista ohjasta nykäistään, jos sen halutaan kääntyvän toiselle puolelle.

– Miten se kulkee suoraan eteenpäin?

– Silloin napakasti nykäistään molemmista ohjaksista ja maiskautetaan suulla näin, isäntä maiskauttelee.

– Ja miten se saadaan pysähtymään kaupan edessä, ettei se jatka isolle maantielle asti tai vaikka Mänttään? Tai Tampereelle?

– Vedetään ohjaksista ja sanotaan ptruu, soh, Poku. Pisätä.

Nyt olemme valmiit lähtemään matkaan koeajolle. Istumme tärkeinä rattailla, kuskipukilla, ohjakset valmiina. Mielestämme osaamme nyt nämä tarpeelliset ajo-ohjeet ja pystymme ajamaan hevosella. Hevonen lähtee nöyrästi liikkeelle ja kopsuttelee hiljakseen jonkin matka kylätietä. Me olemme riemuissamme. Pian näytämme isälle ja äidille, kuinka tulemme komeasti hevosella pihaan, itse ajaen.

Mutta sitten hevonen jostain syystä päättää mennä tienpenkalle ja sieltä ojaan. Mitä se nyt sieltä hakee? Se rupeaa kaikessa rauhassa hamuilemaan suuhunsa tuoretta heinää. Sillä ei näytä olevan kiirettä mihinkään. Se oikein valikoi huolellisesti heinätupsuja, erotellen voikukat, päivänkakkarat ja kissankellot erikseen, ja mällystelee niitä kiireettä. Vaikka teemme kaikki mahdolliset juuri oppimamme ammattimaiset hevosmiestemput – vedämme ohjaksista, löysäämme niitä, huutelemme hevoselle rohkaisevia kehotuksia, maiskuttelemme ja pärryyttelemme vaikka millä tavalla – hevonen vaan tyynenä seisoo ojassa ja syö ruohoa.

Talon isäntä tulee nauraen hakemaan hevosen pois ojasta ja kyytii meidät kaupan pihaan.

– Ei ruvennut tämä Poku Matin hevoseksi. Meillä on sen kanssa YYA-sopimus niin kuin Paasikivellä ja ryssällä.

Pentti

Sinäkin sateisena syksynä, kun nuorin veljeni Pentti päätti syntyä yllättäen, olin koko päivän viivytellyt koulumatkalla leikkimässä.

Pelkäsin äitini olevan vihainen, kun tulen kotiin vasta iltamyöhällä vaatteet kurassa lotrattuani ja mulattuani maantien ojassa.

– Äiti on Mäntän sairaalassa synnytyslaitoksella, kun vauva rupesi syntymään kesken pyykinpesun ennen aikojaan, keskosena, isä sanoo minulle jo ovelta, kun varovasti yritän luikahtaa sisälle.

Vauva on poika, painaa vain 1,6 kiloa. Eivät osanneet sairaalassa sanoa, jääkö se raukka henkiin ollenkaan.

Äiti ja vauva tuodaan pirssillä synnytyslaitokselta kotiin.

– Ei noin pahasti keskonen pysty elämään, kuolee se kuitenkin, parasta vaan mennä kotiin ja valmistautua sen kuolemaan, olemme kovin pahoillamme, rouva. Emme pysty täällä auttamaan sitä mitenkään, oli äidille sanottu Mäntän sairaalassa. Äiti vaan itki epätoivoisesti ja yritti imettää vauvaa, mutta eihän vauva osannut edes tissiä imeä.

Koko vauva oli ihan pieni mytty, ei paljon kilon jauhelihapakettia suurempi, sen potkuhousut huljuivat liian suurina sen pienten jalkojen ympärillä.

– Mitä varten sen naama on noin keltainen, ihan kuin nahistunut nauris? kyselimme Matin kanssa.

Minun punapukuinen vauvanukkeni on isompi, miten oikea vauva voi olla noin pieni?

Vauva oli saanut petikseen äitiysavustuspakkauksen pahvisen laatikon, joka oli verhoiltu kukallisella kankaalla. Me Matin kanssa olimme olleet vielä pyykkikorivauvoja, kun äitiysavustusta ei vielä silloin ollut. Vauvan pakkauksessa oli täkki, pehmeä pupuviltti, sideharsovaippoja, lakanoita, flanellinuttu ja röyhelökauluspaita.

Kun ei keskosen elämästä näyttänyt tulevan valmiimpaa, ja me kaikki pelkäsimme kovasti, että se kuolee, niin kuin Mäntän sairaalassa oli sanottu, Vilppulan kunnanlääkäri kutsuttiin vauvaa katsomaan. Hän otti vauvan mukaansa siitä paikasta ja lähti sitä yöjunalla viemään Helsinkiin Lastenlinnaan, Arvo Ylpön keskoskaappiin, joita ei missään muualla vielä ollutkaan.

Sitä ennen vauvalle kiireesti keksittiin nimi, Pentti.

Niin Pentistä siellä ihmeellisessä keskoskaapissa ihminen kuitenkin tuli.

Äiti sanoi, että kun ei vaan aivot olisi vaurioituneet, kun Pentti sillä tavalla kesken pyykinpesun rupesi syntymään, ja häntä sillä tavalla yöjunalla oli Helsinkiin saakka rytkyytetty.

Sodan aikana Lastenlinna oli ollut evakossa Mäntässä Joenniemen kartanossa, sinne olisi ollut lyhempi matka. Mutta rauhan tultua lastensairaala muutti takaisin Helsinkiin. Eikä Mäntässä ehkä vielä silloin ollut niitä keskoskaappeja. Pentti sai olla siellä kaapissa viikkokausia yksinään, kuin kala akvaariossa, vaikka ei vielä ollut edes kunnolla vauvakaan. Edes niin pienen pitäisi vielä saada olla äidin sylissä, vaikka me isommat lapset emme saisikaan.

Kai siinä jotain sitten on sattunut, kun Pentti ei oppinut millään puhumaan. Pelkäsimme, että jos hän on vaikka ihan mykkä.

Muutenkin Pentti oli vaikea lapsi, koska pienenä parkui aina ja hakkasi päätään lattiaan. Sitä olisi pitänyt sylissä hyssytellä koko ajan. Mutta äidin oli oltava kaupassa töissä. Pentti sai huutaa ja paukuttaa päätään lattiaan sillä aikaa. Me olimme Matin kanssa koulussa.

Mutta neljä vuotta täytettyään Pentti rupesi puhumaan. Harvakseltaan, mutta puhumaan kuitenkin.

Minä jouduin Penttiä paljon hoitamaan, koska olin vanhin ja jo kymmenvuotias Pentin syntyessä.

Yritimme Matin kanssa myöhemmin opettaa Penttiä lukemaan, ainakin tunnistamaan kirjaimet. Lopulta hän sen pänttäämisen jälkeen itkua vääntäen sanoi:

– Kyllä minä ne perkeleet tunnen, mutta kun en millään muista niiden nimiä.

Koska Pentistä tuli punatukkainen, vaikka meillä Matin kanssa on ihan vaaleat hiukset, oikein pellavapäät, alettiin häntä tämän takia kylällä kiusata ja huudella:

– Onko katto tulessa? Onko katto tulessa?

Mutta me Matin kanssa niin paljon isompina puolustimme aina Penttiä ja annoimme kyytiä kiusaajille:

– Turpa kiinni! Meitä ei kiusata! Ei Pentti mikään keskonen enää ole, syntyessään vaan, se on kirinyt niin kuin Veikko Hakulinen Salpausselän kisoissa.

Eeva-mummu

Äidinäitini Eeva-mummu tuli meille Pentin keskoskaapista tulon jälkeen auttamaan äitiä vauvan hoidossa.

Mummulla on aina musta puku päällä, musta takki ja musta huivi nutturansa peittona. Muunvärisiä vaatteita hän ei pitänyt ikinä. Vaikka hän oli pienikokoinen ja ystävällinen, meitä lapsia hän hiukan kammotti siinä mustuudessaan, mustassa körttipuvussaan.

Mummun tullessa tiesimme, että nyt ei sunnuntaisin ollut asiaa mihinkään leikkimään, ja jumalanpalveluksen aikaan ei saanut tehdä mitään, paitsi kuunnella radion jumalanpalvelusta, kun mummu oli kuulemma körttiläinen, isä oli niin sanonut. Myös aamu – ja iltahartaudet piti kuunnella arkisin, jos ei aamulla sattunut olemaan kouluun menossa.

Emme me lapset muutoinkaan saaneet olla keskipisteenä ja suuna ja päänä. Mutta mummua me vähän pelkäsimme, kun hän ojensi meitä lapsia tiukasti. Me lapset tietysti aina teitittelimme häntä, mutta kun äitikin teititteli! Kysyin äidiltä, missä iässä minun pitää häntä ruveta teitittelemään, mutta äiti vaan nauroi. Ehkä siihen ei kauankaan menisi, kun äiti on jo yli kolmenkymmenen.

Ennen sunnuntain radiojumalanpalveluksen alkua minun piti kirjoittaa sanomalehdestä ylös veisattavat virret. Eeva-mummun kotona järjestettiin oikein virsiseuroja, joissa laulettiin sydämen pohjasta virsiä, körttiläisten omia virsiä, Siionin virsiä. Meillä hän seurasi radiosta kirkonmenoja ja veisasi kauniilla äänellään suuresta virsikirjastaan, Siionin virsiä löytyi siitäkin. Meidän lasten piti veisata mukana. Tällainen oli virsi tänään, suoraan kuin meidän ikkunasta katsoisi männikköön:

”Taivas jo tummenee metsien yllä,
maan värit yön käsi pois pyyhkäisee.
Työn syke sammuu. En riennä, en tee.

Sammuuko myös häly mieleni viimein,
murheita muistava levottomuus?
Saapuuko tyyneys, rauhallisuus?

Eilisen syytteet ja huomisen varjot,
ihmisen voimille mahdottomat,
vielä vain mieleeni tunkeutuvat.”

Meidän Matilla onkin hyvä ääni, ihan poikkeuksellinen. Hän pystyy laulamaan minkä tahansa kuulemansa sävelmän. Vaikkei hän vielä ollut oppinut kunnolla edes puhumaan, jo alle kaksivuotiaana hän lauloi nuotilleen: ”Ei liinat enää kommeraa, ne kiljan leijailee.”

Aina Eeva-mummun käydessä meillä lämmitettiin myös sauna, koska mummu hieroi ja kuppasikin tarvittaessa. Hän osasi saunan jälkeen hoitaa vanhempien työssä kipeytyneet jäsenet kuntoon. Maalaistalon töitten lisäksi mummu on myös hoitanut ison lapsilauman, kaikki viisi tätiäni ja kaksi enoani. Lisäksi leskeksi jäätyään hän on kiertänyt hieromassa ja kuppaamassa, lisätienestiä isolle lapsikatraalle hankkimassa. Mummulla on siis kultaiset kädet.

Muuta taukoa kuin jumalanpalvelusten kuuntelun mummu ei työnteolleen milloinkaan pitänyt. Jouten hän ei istunut koskaan, aina hän ainakin kutoi, levätessäänkin.

Mummu on kutonut meille myös räsymattoja, joiden kauniita värejä ihailin. Olin koulussa valinnut ristipistotyöhön vohvelikankaan koristamiseen punaiset ja vihreät langat, jotka mielestäni olivat kauniit valkoisella pohjalla. Opettaja alkoi huutaa naama punaisena kuin sika salvettaessa, että ne on heti vaihdettava. Ei tuommoista väriyhdistelmää voi pyyhkeeseensä laittaa kuin ryssä.

– Miten ryssä on voinut omia jonkun väriyhdistelmän? Miten juuri nämä värit? Olisi ottanut vaikka ruskean ja mustan.

Vaihdoin langat, mutta ajattelin, että opettaja ei ymmärrä yhtään mitään väreistä eikä ehkä ryssästäkään.

– Isona laitan yhteen mitä värejä haluan, kun kukaan ei ole niistä kiljumassa, olkoot sitten vaikka ryssän värit.

– Katsopa nyt, Leena, miten lampaan villasta saadaan lankaa, Eeva-mummu ryhtyi minulle näyttämään. Tässä on lampaan turkkia villana, keritsimillä minä lampaat leikkasin lähtiessäni. Kun lampaita on valkoisia, harmaita, mustia ja ruskeita, saadaan lampaista jo aika monta väriä ihan suoraan, kun niitä vielä sekoitetaan.

– Mutta villalankaa myös värjätään. Jo kauan sitten ihmiset ovat osanneet käyttää kasveja lankojen värjäämiseen. Sianpuolukkaa, kanervaa, mustikkaa, suopursua ja monta muuta.

– Värjätään mekin pääsiäismunia sipulinkuorilla, tiedän minä värjäämisen.

– Villa karstataan näillä piikikkäillä karstoilla lepereiksi. Saat kokeilla, miten karstaaminen sinulta sujuu. Lepereet laitetaan tähän näin, ja sitten vaan aletaan kehrätä langaksi polkemalla jalalla rukkia ja ohjaamalla sormilla lepereeestä. Niin lanka kiertyy rukin pyörälle.

Sitten saat auttaa minua, kun otetaan lanka vyyhdeksi ja keritään kerälle. Saat pidellä vyyhteä, kun kerin. Sitten mummu keri ja veisasi virsiä, ja minä pitelin vyyhteä ja lauloin mukana, vaikken sanoja niin hyvin muistanutkaan kuin mummu.

Äiti on opettanut meille lapsille iltarukouksen:

” Levolle lasken luojani,

armias ole suojani,

jos sijaltain en nousisi,

taivaaseen ota tykösi.”

Eeva-mummu pitää huolen, että se muistetaan lukea joka ilta, samalla kun hän peittelee meitä nukkumaan. Myös ruoka pitää siunata ennen ateriointia.

Välimatkan pituuden takia näimme Eeva-mummua aika harvoin.

Aina hän lähtiessään sanoi, että olikohan tämä nyt viimeinen kerta, kun ei tiedä vaikka kuolisi kohta. Ajatus kuolemasta oli mummulla jatkuvasti mukana aivan kuin kuolema kulkisi hänen rinnallaan aamusta iltaan kuin musta koira. Mutta taas samanlaisena, yhtä mustissaan ja yhtä ahkerana, yhtä vaatimattomana hän taas kohta tuli käymään virsikirja ja kalakukko nyytissään. Lisäksi hänellä oli mukanaan aina konjakkipullo, josta hän otti iltaisin pienen tilkan, fingerporillisen sydänlääkkeeksi. Ehkä se piti hänet niin terveenä. Eikä kuolemasta ollut mitään tietoa, vaikka se joka kerran mummun lähtiessä väijyi kantapäillä.

Äidinisää en ole koskaan nähnyt, valokuvan vain, kun hän on kuollut jo ennen syntymääni. Mutta se on ollut punikki, mikä sekin sitten lienee.

Antikainen

Eeva-mummusta isä ei mitään piloja tai juttuja keksinyt.

Mutta oikein odotimme isän juttua äidin sisaren miehestä Antikaisesta. Antikainen painaa varmaan kaksisataa kiloa, hän on isokorvainen, punanaamainen ja kovaääninen. Vaimonsa Esteri on pitokokki, joka tekee kaiken ruuan voissa paistaen ja kermassa hauduttaen. Ruokaa on aina sen seitsemää sorttia, ja leivonnaiset päälle.

– Hengenlähtö tässä tulloo, kun niin paljon pittee syyä. Syvän niin rylykkyvää.

Ruuan päälle Antikainen menee makaamaan mahansa viereen, ruokalevolle, kamarin sivustavedettävälle. Sängyssä selällään maaten hänellä on tapana lukea sanomalehteä, Savon Sanomia ääneen.

Isäni pystyy hyvin matkimaan tilanteen, kun Antikainen lukee karanneesta boa-käärmeestä.

– Kaikkia suatanan kotelläimiä sitä immeisillä onnii!

11-metrinen kiärmeen vötkäle! Ja piästävät semmosen karkkoomaan.

– Kissaraakannii on voklassu kulukkuunsa!

Valto lisää löylyä ja sanoo siihen, että mitä tekisit, jos semmoinen olisi ovella aamulla huussiin mennessäsi.

– Minä sitä ovella niin russauttasin, jotta herkeis kuristamasta!

Viime kesänä pääsin käymään Eeva-mummun luona ja sieltä myös Antikaisille kylään. Eeva-mummun luona nukutaan kesäisin aitassa, ja siellä on sävelmää soittava kello.

Antikaisella on iso moottoripyörä.

– Mennäänpä, Leena, kahtommaan kirkonkyllee, nähtävyyksiä. Minäpä näytän. Antikainen laittaa päähänsä moottoripyöräilijän läppäkorvalakin ja moottoripyöräilijän lasit. Siinä hän istuu suunnattoman suurena ja mahtavana moottoripyörän satulassa, valuen vähän ylikin, lakin läpät lepattaen kuin lurppakorvaisen koiran korvat. Ja minä pienenä hyttysenä hänen selkänsä takana.

Ajamme ja ajamme mitään puhumatta. Yhtäkkiä Antikainen pelästyttää minut melkein alas satulasta, mylväisemällä hirveän kovalla äänellään:

– Kunnantalohii on mualattu!

Mitään muuta selostusta nähtävyyksistä en sitten saanut koko kirkonkylän esittelykierroksella. Mutta näinhän minä kaiken moottoripyörän satulassa istuessani.

Kun Antikaiselta lähdetään kotimatkalle, Esteri- täti pakkaa paistamansa muikkukukon ja karjalanpiirakoita evääksi. Ne syödään jo alkumatkasta junassa. Junamatkan aikana äiti muuttaa taas kielensä hämäläiseksi: Savossa hän puhuu Savon murretta ihan kuin ulkomailla olisi, mutta sitä mukaa kuin juna kolkkaa kotiin päin, äidin kieli vaihtuu hämäläismurteeksi.

Teksti Leena Puranen.


Aiheet: , , , , ,

4 kommenttia

  1. ihanko itte oot

    ihanko itte oot kirjottanu tuon?? aika mielenkiintoista :D diggaan suomen historiaa ja kaikenmaailman tarinoita… oon itte kans muksuna kuunnellu vanhan kansan juttuja. nyt ovat jo ne tarinankertojat kuolleet, mutta tarinat muistan…

    Vastaa kommenttiin

    Kirjoittanut

    elDuce

    31. 5. 2009 21.16

  2. kiitos muisteloistasi. Olen

    kiitos muisteloistasi. Olen varsin Monos-orientoitunut.
    80-luvun alussa tein retken Haukkamaalle, jossa vanha mies
    muisti Kalle Ylä-Monosen ja kuvaili hänet ”sutkiksi” mieheksi.
    Monoset olivat ja ovat pohjois-hämäläiseen jähmeän yhteisön
    liukasliikkeinen suku, jonka ajatuksenjuoksu tuotti päänvaivaa
    hidasälyisissä hämäläisissä. Ihmiset määritettiin siellä epiteetein:
    ”sutki-Kalle”…Valto sai valehtelijan maineen, kun oli hakenut
    vettä toiselta lähteeltä mistä hänet oli nähty. Hän oli kuvauksesi
    perusteella mielikuvitusrikas fabulisti, jolle Monoskylä kävi ahtaaksi.
    Mitähän meistä siellä sanotaan?
    Noidan taidot on tallella. Pystyn seisauttamaan veren, ja Anja-siskoni
    kykenee lähettämään noidanuolen selkääni ihan puhelimitse.
    Jaan tämän tekstin muillekin sukulaisille, koska heillä on oikeus
    tietää totuus suvun kirouksesta. (leikin varjolla vähän totuutta)
    Perttu

    Vastaa kommenttiin

    Kirjoittanut

    Perttu L.

    4. 6. 2009 23.13

  3. Paitsi tarinoitasi, ihailen

    Paitsi tarinoitasi, ihailen myös maalauksiasi.
    Niissä on sisällä omia tarinoita.

    Vastaa kommenttiin

    Kirjoittanut

    opritar

    6. 6. 2009 12.13

  4. Hieno muistelo lapsuudestasi,

    Hieno muistelo lapsuudestasi, oli samalla paluu omaan lapsuuteen Suluslahden kansakoululla, jossa kasvoin enoni opettaja Vilho Pitkäsen ja mummuni Mamman kanssa.

    Vastaa kommenttiin

    Kirjoittanut

    Kari pitkänen

    30. 8. 2015 6.38

Kirjoita kommentti