Umami muualla Facebook

Julkaistu 9. 7. 2018 Teksti Umami, kuvat Leena Puranen 4 kommenttia Kulttuuri

Lapsuustarinoita 5, II luku: Uni ja Mänttä

Yleensä olin ollut hyvin terve, mitä nyt tavanomaiset rokot ja lastentaudit sairastanut. Jokin ilkeä lastentauti, lentsu, aasialainen, rokko tai muu oli yhtenä yönä kimpussani, kun olin viisivuotias, sen ikäiseksi äiti minut muisteli, kun tästä taudista myöhemmin puhuttiin.

Tämä ei ollut mitään tavallista särkyä, jota Valto hoitaa itseltään sähkötyynyllä. Sähkötyyny on uudenaikainen selänkolotusten lievittäjä, parempi kuin kissannahka selän alla. Tanssitauti se ei varmastikaan ollut, kun ei mitään tangoa kuulunut, musiikkia kyllä, niin kuin Eeva-mummun soittorasiasta. Mistä se tulee? Tyynystäkö?

Minulla oli niin korkea kuume, että ihan hourailin ja kuulin outoa musiikkia. Äiti häilähteli unen ja valveen rajamailla minua hoitamassa, antoi kuumaa mehua ja vaihtoi läpimärkiä lakanoita ja yöpaitaani.

Tässä houretilassani kaikki huonekalut lähtivät leijailemaan sinipunaiseen avaruuteen. Niillä kaikilla oli metallinhohtoiset hopeareunukset. Nojatuolikin siinä matkasi hiljalleen. Lopulta minä nousin näiden leijuvien tuolien, pöytien, senkkien, lipastoiden ja herätyskellojen mukaan.

Tultiin Mänttään. Tuuli suhisi korvissani ja meidän huonekalut kieppuivat ilmassa. Mitä ihmettä!

Koko Mänttä oli rakennettu makeisista: Paperitehtaan pitkä piippu oli lakritsia, katot suklaalevyistä, talot leivoksista, valkoinen konttorirakennus kuorrutettu marengilla, edessään valkoiset marenki-ilvekset, nurmikentät vihreää marsipaania kuin isän tuliaisleivoksissa. Puutarhoissa oli vihreistä marmeladikuulista tehtyjä pensaita ja niissä punaisia pihlajanmarjakaramellisia kukkia.

Kaikenväriset karamelliautot ajelivat Ylätietä ja Alatietä ohi vanhan kauppaneuvoksen patsaan, joka näkyi olevan salmiakista.

Tämmöistäkö on hömpelön kyydissä? Olenko joutunut sen vietäväksi?

Tämän takiako isä siitä hömpelöstä aina puhuu?

Mutta en minä mitään pahaa ole tehnyt, että sen matkaan joutuisin?

Mäntän mummula

Sitten ilkeästä taudista toipuneena alan muistella sitä, kun pienenä olin Mäntän mummulan saunassa. Kynttilä tai öljylamppu paloi hämärässä saunassa, jossa samassa huoneessa otettiin löylyt ja peseydyttiin. Istuin suuressa puisessa vesisaavissa kaulaani myöten juuri sopivan lämpimässä vedessä saunan jälkilämmössä. Vaari on käynyt ensimmäisenä kuumassa löylyssä, nopeasti, sehän on Ylä-Monosen ”hättäisiä”, sukuvika, jonka takia kaikki tehdään ripeästi ja viivyttelemättä.

Senja-mummu pesi pitkää vaaleaa tukkaani valellen ja loiskutellen vettä päähäni napolla.

– Saunassa pitää käyttäytyä hyvin, muuten saunanhaltia voi suuttua. Ei saa meluta eikä riidellä, mummu sanoo.

– Mennään kohta kahveelle. Olen leiponut riävääkin. Laitetaan voita lämpimän riävän päälle ja juolaan hyvät kahveet, saunakahveet.

– Saanko sitten jauhaa kahvimyllyllä pavut?

– Nyt saa jo oikeeta kahveeta, ei tartte enää korvikkeenlitkuja juola niin kuin sota-aikana. Silloin jouluttiin haalimaan vatunlehtiä ja koivunlehtiä teeksi ja voikukan juuria kahveen korvikkeeksi.

Senja-mummu keittää myös riisipuuroa ja väskynäsoppaa sunnuntaiksi.

Mäntän mummulassa ei virsiä veisata, ei Siionin virsiä eikä muitakaan, kuunnellaan kyllä radion aamu- ja iltahartaudet, siinä sivussa, toisella korvalla.

”Linnoissa kreivien häät vietetään, on morsiammella kruunattu pää. Siellä viihdyn suo viini ja samppanja vaan, on sydän kylmä kuin jää. Siks´mieluummin maantiellä tanssin, kun metsien humina se soi, tään kultaisen kulkurin valssin, tule kanssani, tyttö, ohoi”, Eino-vaari laulelee ja kuuntelee Lauantain toivottuja levyjä.

Vähän aikaa sitten on Miliza Korjus laulanut ”Warum”, niin korkealta ja kovaa, että itsekin on pitänyt varpailleen nousta.

Mummun ja vaarin mökki on tyypillinen Mäntän paperitehtaan työläisten mökki: siinä on keittiö ja kamari. Vintillä eli kokilla on kesäisin nukkumatilaa. Siellä nukkuvat setäni patjojen päällä lattialla.

Kiipeämme Matin kanssa jyrkkiä portaita vintille nuuskimaan setiemme ja tätiemme tavaroita. Jos löytyy viiksikarvojaan värisyttäviä russakoita, niitä on heti lyötävä ja lujasti, että ne menevät liiskaksi, ja tallattava vielä kengänkorolla päälle. Siellä on paperista tehty käsilaukku ja paperinarukengät. Ne ovat tätiemme sodan jälkeen syrjään siirrettyjä tai poisheitettyjä tavaroita, kuten myös leningit.

Nahkatakit ja muut vaatteet haisevat polttoöljyltä, moottorirasvalta ja hieltä: automiehiltä. Ne ovat tietysti setiemme.

– Tu kattoon, Matti, mitä nääkin on. Siellä on piilotettuina Lapuan liikkeen mustat paidat ja siniset kravatit sekä sinimustakahvainen puukko, jossa on Musta Karhu, emme tiedä kenen.

Mäntän mummula on Mustanlahden pohjukassa, pienen metsäisen mäen rinteessä, oikeastaan Mäntän reunalla, pikkuinen mökki, sen ympärillä puutarha omenapuineen ja viinimarjapensaineen sekä tietysti perunamaa ja kasvimaa. Ovi on mökin takana tieltä katsottuna. Rappuja noustaan eteiseen, siitä keittiöön tai kyökkiin, niin kuin ne täällä sanovat. Keittiön oven pielessä on vihreäksi maalattu laatikko, jonka toisessa päässä säilytetään polttopuita, toisessa päässä saappaita. Sen vieressä on kamarin ovi. Sitten on iso leivinuuni ja sen edessä hella, ruokapöytä lusikkalaatikoineen, muutamia vanhoja tuoleja, tiskipöytä ja laskiämpäri. Pyyheliinateineen valkoiseen peitteeseen on sinisellä kirjailtu hollantilaisia tuulimyllyineen ja puukenkineen. Vielä on sivusta vedettävä sänky, ja sängyn päädystä ovi ruokakonttuuriin.

Kahdessa ikkunassa on valkoiset salusiinit, ja aina kukkia ikkunalla, kun mummu on oikea kukkahullu.

Seinällä on vaarin taskukello, ja taulu, johon on kirjottu jokin kasvi ja lause: ” Muruja on ilon päivät, suurin osa suruja.” Se lause ei tietenkään sovi tänne, kun täällä on iloisia ihmisiä, mutta mummu on kirjonut sen jo Monoskylässä nuorena likkana. Siellä on varmaan ollut suruja.

Mummulassa hajut oikein hyökkäävät päälle, vaikka ikkunoita yritetään pitää auki. Tupakansavua ja ruuankäryä tunkee kimppuun. Laskiämpäri haisee kamalalta, kun siihen käydään toisinaan yöllä myös pissaamassa. Saapaslaatikosta lähtee hikisten saappaiden, nahan ja kenkälankin haju. Hellalta mukaan tähän hajumelskeeseen liittyvät läskisoosin ja ikuisesti kuumana olevan kahvipannun hajut. Hellan orrella roikkuu melkein aina miesten jalkarättejä tai villasukkia kuivumassa, ja hajua levittämässä.

Kamarista aukeaa myös kaksi pitsiverhoista ikkunaa: toinen naapuritaloon päin, toinen omenapuiden ohi tielle, jossa seisovat setieni kuorma-autot.

Kuorma-autojen seisottaminen siinä yhteisellä tiellä on naapurille jatkuva närän aihe. Onhan mummulan tontilla jatkuvasti kaikenlaista automiesten rojua, tynnyreitä, autonrenkaita, epämääräisiä koneenrakkineita ja muuta, joka naapureita ärsyttää. Muutenkin naapurit ovat mielestään vähän parempia ihmisiä, varmaan sen takia, kun niillä on isompi tontti. Me Matin kanssa käydään syömässä niiden aidasta taikinamarjoja.

Kamarin puolella näyttää aika täydeltä: Siellä on kaksi hetekaa, vanha peilipiironki, pöytä ja tuoleja. Seinälle hetekan yläpuolelle on ripustettu vihreä seinävaate, gobeliini, jossa käyskentelee metsäkauriita. Pöydän yläpuolelta riippuu maitolasikupuinen lamppu, josta roikkuu sinisiä lasihelmiä. Niitä tekisi mieli irrotella, mutta ei semmoista voi mennä tekemään. Niin, ja sitten keinustoolissa on hyvä hiljaa keinutella kuin Tarjanne aalloilla ja kuunnella keinun yläpuolella hyllyllä olevaa radiota. Radiota pidetään tarpeeksi kovalla, että se kuuluu keittiöön, ainakin uutisten aikaan.

Lasiovisesta kirjahyllystä saamme Matin kanssa katsoa Rudolf Koivun satukuvituksia, hetekan reunalla mummun molemmin puolin istuen. Siinä on niin hienoja kuvia, että lapset eivät rasvaisine sormineen saa edes koskea kirjaan: Lumikuningatar vaaleanvihreässä valkoisin turkiksin koristellussa viitassaan rekensä edessä, prinsessa ja sikopaimen, ja hirmuiset noidat pitkät helminauhat kaulassaan ja pikimustat hiukset liehuen.

Muut kirjat ovat aikuisten kirjoja.

Valokuva-albumeita me saamme katsoa ja ihmetellä Monoskylässä Kärjenlahden harmaan torpan pihassa otettua kuvaa, jossa vaari istuu ulos kannetulla penkillä musta hattu päässä pitkähameisen mummun vieressä, ja kaikki neljä lasta on pyntätty merimiespukuihin. Isä, vanhin, on kuvassa nelivuotias, eikä lapsia ole vielä ehtinyt syntyä neljää enempää. Kaikki ovat kuvassa hyvin vakavia, isä melkein itkuun purskahtamaisillaan ikään kuin hänet olisi väkisin pakotettu valokuvaan. Torpan ovet repsottavat auki, ja pihalla on kolme isoa kiveä. Toisessa kuvassa on Ylä-Monosen kaksikerroksinen luhtiaitta, ja isäni kurkkii ylhäällä aitan parvelta.

– Siinä on vesisuoni tän sängyn alla, kulukee tosta pihanpuoleista sivua pitkin, mummu sanoo, vettää suonta jalloista.

– Pane villasukat jalakaas, niin lakkaa vetämästä. Paskan vesisuonia! Vaikka mää makkaisin maailman tappiin lähteen tai kaivon päällä, vaikka veisin petini kaivon kannelle, niin ei mistään velä. Se on humpuukia, vaari sanoo ja heiluttelee paljaita peiton alta pistäviä jalkojaan ja pyörittelee nilkkojaan.

– Mutta löysihän kaivonkattoja tän meilän kaivon. Sillä oli pajunvittasta langassa roikkuva kultasormus, joka heti heilui vesisuonen päällä.

– Olis voinu löytää muutonkin, vesisuonia ny on maan alla vaikka kuinka. Sormus heiluu langan päässä aina, kälet tärisee sen verran. Sattu ny siitä kohlasta vettä tulemaan.

Mäntän mummulassa käy aina paljon ihmisiä. Melkein jatkuvasti saapaslaatikolla oven pielessä istuu joku ukko paasaamassa ja polttamassa tupakkaa. Kahvipannu on aina hellalla kuumana. Iloinen ja hyväntahtoinen Senja-mummu tarjoaa aina kaikille kahvit, lapsille mehua ja nisua. Jos ei muuta tarjottavaa ole, niin ainakin sokeripalan, johon on tiputettu muutama tippa kamferttia. Ukot tekevät kuppeja kahvista ja koskenkorvasta tai jaloviinasta, pöydän jalan juuressa olevasta pullosta.

– Mitä ne täällä jatkuvasti asioivat?

– Tottahan ihmiset kylässä käy, eihän ny mitään mörköjä tai mettäläisiä saa olla.

– Niin, mutta mitä asiaa niillä on? intän minä, joka olen tottunut siihen, että ihmisiä kyllä käy, mutta kaupassa.

– Asia on sekin, että puhutaan asioista, kuunnellaan toisten juttuja ja huolenaiheita, ja kerrotaan omista. Aina maailmalla uutisia piisaa.

”Poikkeeminen”, ilman mitään erityistä kutsua, on täällä yleinen tapa. Jos ei poikkea ja on sattunut lähistöllä kulkemaan, on tehnyt virheen ja loukkauksen, ja sitä paheksutaan. Ihmetellään, että mikähän sillä nyt oli, miten se nyt niin ylpee oli, kun ei poikennut.

Isä kertoo, että Monoskylässä oli semmoinen tapa, että nimipäiväksi sankarille yllätykseksi tehtiin nimipäiväkuusi: karsittiin pitkä kuusi paljaaksi ja sen ympärille kierrettiin katinlieosta köynnös ja käytiin pystyttämässä kuusi nimipäiväsankarin pihaan jo yöllä. Nimipäiville tulivat kaikki kutsumatta. Poikkesivat siitä vaan, ilman sen kummempaa asiaa.

Senja-mummu ei huuda eikä komentele, hän on iloluontoinen ja kiltti. Hänellä on permanentti ja värikkäät vaatteet. Jos Eeva-mummu kulkee aina mustissa körttivaatteissa, äiti valkoisessa kauppatakissa, niin Senja-mummu on riemunkirjava. Vaatteet ja esiliina ovat aina värikkäät. Mummu on aika lihava. Tätä mummua saa sinutella.

”Kodin kynttilät lämpöisin liekein ” mummu laulaa Harmony Sistersien laulua ja istuu kakkulat nenällä keittiön vakstuukilla peitetyn pöydän ääreen veikkaamaan. Veikkaaminen on hänen jokaviikkoinen, tärkeä harrastuksensa.

– Kohta meilän muorista tulee miljonääri, vaari naureskelee.

– Voittaako Tottenham Leedsin? Vai pitäiskö Arsenal panna ykköseksi vai kakkoseksi? Tuskin siihen ny kumminkaan ristiä kannattaa laittaa.

– Lapsellista. Mahlakko tiätää missä päinkään semmottet joukkueet peliänsä pittää? vaari tuhahtaa.

– Vaikka jonain päivänä osuis iso voitto juuri mun kupongille. Kannattaa aina yrittää. Lauantaina otetaan sitten veikkausrivi radiosta ylös, mistä sitä koskaan tietää.

Vaikka mummu olisi voittanut sen miljoonavoiton, pian hän olisi sen jaellut ympäri Mänttää, koska oli anteliain ihminen koko seudulla, ehkä koko maailmassa.

Voi, voi, mitä mää ny sulle antasin, mummu aina hätäili. Pistä ny tää eles lakkariis.

Minua aina harmittaa se, että kaikki Mustanlahden kylän lapset pitävät mummulaani omanaan ja kutsuvat isovanhempiani mummukseen ja vaarikseen. Kaikki! Minun mummuni ja vaarini ne ovat! Vai eivätkö muka ole? Mustanlahden tienristissä olevan Rimpilän kakaratkin hyppäävät mummulassani yhtä mittaa. Rimpilä on kauhea röttelö, joka on täpötäynnä väkeä, lapsiakin kuin vilkkilässä kissoja. Osa ihmisistä on paperitehtaalla töissä, osa ei tee mitään. Asuu siellä mustalaisiakin.

Vaikka mummu ja vaari ovat vissiin köyhiä, eivät he sentään kommunisteja ole, niin kuin Rimpilän sakki. Niiden vappumarssia irvitään yleisesti joka paikassa.

– Marssivat siinä muka, lihavat akatkin kailottaen ja isoihin rintoihinsa lyöden.

Kourallinen väkeä laulamassa, että työn orjat, vaikkeivat juuri töissä pysy. Ja että ovat veljet keskenään, sehän nyt on nähty, missään ei riidellä niin paljon kuin Rimpilässä, sehän on oikea Toralinna.

Tappelu alkaa heti, kun marssi loppuu. Onneksi ovat sen aikaa torailematta. Mummu pesee aina tahallaan pyykkiä juuri vapunpäivänä ,-  pitää sillä tavalla omaa mielenosoitustaan.

–  Meilän muori liputtaa valakosilla alushousuilla, sanoo vaari.

Eino-vaari ja Senja-mummu ovat päivälleen yhtä vanhoja, syntyneet Monoskylässä 1800-luvun puolella.

– Meilät on kastettu samasta kupista Ruovelen kirkossa.

Ylä-Monosen ja Moksun talot ovat naapureita. Ovat aina olleet riidoissa rajoista ja nuotta-apajista. Senjan isovanhemmat ovat hänet kasvattaneet, kun äiteensä lähti jonkun hunsvotin matkaan ja sitten kuoli nuorena. Kun me sitten Senjan kanssa alettiin riiamaan ja mentiin 17-vuotiaina naimisiin, siittä tuli vallan kauhee sota. Isäni, Heikki-vaari suuttu siitä niin mahlottomasti, että anto tilan sisarelleni Laimille. Ei puhettakaan, että minusta olisi isäntä tehty.

– Niin mää jouluin sisarelleni torppariksi Kärjenlahlen torppaan. Sitä varten isäs koulutodistuksissa toisiaan lukee Valto Kärjenlahti, toisinaan Valto Ylä-Mononen. Nimiä laitettiin sillon miten sattuu.

Saatiin me sitten myöhemmin ostettua oma maatila Virroilta, mutta kun tuli se kauhee 30-luvun pulakausi, niin koko tila kaikkine tyäkaluineen ja tavaroineen joutu vasaran alle ja pakkohuutokaupattiin, piänen lainan takia.

Meilän oli siitä paikasta lählettävä takasin Monoskyllään, mihinkä muuallekaan, isäs vanhimpana paljain jalloin kulukevia sisaruksiaan välillä kantaa retuuttaen. Kerjättiin taloista leipää lapsille, mutta ei saatu kun yhlestä talosta leipätaikinaa. Mahat niiltä meni siitä kuralle.

Se oli vuonna 1932, kun me Mänttään tultiin, pääsin tehtaalle ensin klapi – ja vesikuskiksi, sitten muihinkin hommiin. Ei Monoskylässä enää torppareita tarvittu niin paljon, koneet siä rupes peltotyät tekeen, ja mettää myytiin hyvällä hinnalla. Isäs lähti rengiksi Kangasalle. Siä se raukka jäi auton alle ja siitä lähtien on ollut vähän heikko.

Tehtailla oli tyävoimapula, joka vaan paheni solan aikana. Sillon tyävelvollisten, naisten, nuarten ja vanhojen paappojenkin oli mentävä töihin tehtaalle. Tyävoimana oli myös inkeriläisiä siirtolaisia ja venäläisiä sotavankeja. Tua Seppälän maastossa oli sotavangeille piikkilangoilla aidattu parakki. Vangit kerran karkas siältä, mutta suojeluskuntalaiset otti ne kiinni.

– Niin, hevosmieheksihän sää ensin pääsit. Hevoskaupoissa olet hävinnyt aina. Nyt ei ole koko hevosta. Tehtaitten hevostallit purettiin kanssa hiljattain. Mutta oli hyvä, että päästiin sisares kynsistä Monoskylästä, oli se niin ilikee meille, mulle ja Liisalle varsinkin, mummu sanoo.

– Meilän ensimmäiset tuttavat täällä oli noi Hilteenit, se oli nahkurina Virroilla, siältä mää sen opin tunteen. Mutta kun ne raukat kuali kaikki lavantautiin, ei jääny ku yks hullu muari. Täällä Mänttässä kuali 60 ihmistä siihen lavantautiepidemiaan.

Setäs Toivokin joutu kulukutautisairaalaan lavantaudin takia, mutta parani onneksi, mummu lisää.

Juamavelestä se tauti tuli, vaikka tehlas oli laittanu velenpuhlistamon järvivelelle, mutta jotenkin se silti saastu.

Tää Mäntän tehlas oli aika piäni sillon, kun me tultiin tänne, selluloosatehlas kumminkin, ei ennää puuhiomo, muttei koneita viä näin paljon. Vanha Gösta, vuarineuvos, oli sitten mukava miäs, ei mikään yrmee, tunsi kaikki ja kuluki aina niin ryhlikkäänä. Se oli vanhan kauppaneuvoksen, jonka patsas on tossa tehtaan elessä, veljenpoika.

Mullekin vanha vuarineuvos sano, että sinähän nyt erinomanen miäs olet, kun vastaan uskallat sannoo. Mitä mää pelekäisin, sanoin sille.

Meidän vaarilla on täällä Mäntässä paljon tuttavia. Kaikki tuntevat hänet, ja hän tuntee kaikki. Niin kuin isällä, vaarilla on aina hymy herkässä ja silmät sirrillään. Mutta vaari on paljon isää pidempi, ja hänellä on vähän harmaata tukassa.

– Hevosmiästen tiatotoimisto toi on, torilla jatkuvasti, uutisoimassa. Luulis pitkästyttävän se ainainen höpinä, mummu sanoo vaarista.

Tietotoimisto on päivittäin auki Mäntän torilla, toriaikaan. Siellä arvioidaan maailman menoa ja ”uutisoidaan” kaikki asiat. Höyryävän kuumat mustamakkarapötköt kädessä ukot siellä tuumailevat ja panevat järjestykseen Mäntän ja koko maailman asiat. Piirissä seisoessaan, vähän etukenossa, ettei makkaran rasva tipu rinnuksille, he selvittävät, montako sotakorvausjunaa täynnä paperirullia on tänään Mäntän tehtailta lähtenyt.

– Ei olis kannattanu panna koiran raatoo ryssälle menevän junan katolle. Kukahan semmostakin kelevottomuutta ja sabotaasia meni tekeen.

– Siitä tempusta maksetaan viä isot sakkomaksut, kun juna tuli samaa soittoo takasin. Vai panivakkohan itte koiranraalon junan katolle lisää sakkomaksuja saalakseen.

– Olivat jo solan aikana niin ovelia, etteivät pommittaneet Mäntän tehtaita kuin kerran.

– Niin, ajattelivat, että sitten kun Suami on miehitetty, saavat ehjistä tehtaista tuatantolaitokset ittelleen ja paperia, tai ainakin sotakorvauksia.

– Kun saatas ny sotakorvaukset maksettua, ettei tarttis pelätä, että ryssä lähtee tänne taas rynkään.

– Paasikiven oli pakko solomia ryssän kanssa YYA-sopimus, vaikkei ryssän sopimuksiin paljon kannattas luattaa.

– Hinnat vaan nousee mahlottomasti, mustamakkara maksaa jo kohta maltaita.

– Mää en ennää osta mustaamakkaraa, kun siinä oli kerran selevää paskaa.

– Älä ny höpötä ja hullujas puhu, tän paree ei makkara voi olla, verta siihen on käytetty, ja hyvin on tehty. Kunnolliset ohraryynitkin.

”Uutisoidessa” ukot pikimmiten selvittävät oudon ihmisen kotipaikan, ammatin ja eritoten sukulaisuussuhteet. Yleensä he huomaavat nopeasti, että jollakin heistä on tämän uuden ihmisen kanssa tuttuja, sukulaisia tai ainakin tutun tuttuja. Täällä on tärkeää tuntea ihmiset ja niiden sukulaiset.

Kun Mäntän mummulassa puhutaan, puhutaan aina hauskoja eikä koskaan valiteta ja marista. ”Uutisoimisen” taitoa pidetään tärkeänä, suorastaan välttämättömänä. Se on opittava lapsenkin.

Uutisoimisella tarkoitetaan sitä, että pitää puhua avoimesti, kertoa eloisasti, mieluummin vitsikkäästi. Ja aina nähdä asiat parhain päin. Toisten kuulumisia on myös osattava kuunnella kiinnostuneena. Mutta suuna päänä ja keskipisteenä ei lapsi täällä saa ruveta olemaan, ei mitään esitystä pitämään. Se on sopimatonta ja aikuisista kiusallista. On siis osattava käyttäytyä hyvin ja oltava arvokas. Jos kuulumisia kysytään, ja on valittava kahdesta tapahtumasta iloinen tai surullinen, täällä on parasta valita iloinen. Vaikka surullinenkin asia pitää kertoa, siitä on nähtävä ainakin jokin hyvä puoli. Vaikka itse olisi murheen murtama, on ainakin kuviteltava olevansa iloinen. Kohtahan sitä huomaa, etteivät asiat nyt niin huonosti voi olla. Kohta ne kumminkin kääntyvät parhain päin. Täällä ei siis olla köyhiä eikä kipeitä. Synkkiä, äksyileviä tai itsekseen puhumattomina jurottavia, ilkeitä ihmisiä pidetään täällä hyvin paheksuttavina ja kummallisina. Ne ovat sairastuneet omaan ilkeyteensä. Niissä täytyy varmasti olla jotain vikaa, kun eivät tule toimeen ihmisten kanssa. Ei semmoisten kanssa kannata olla missään tekemisissä, ei kuuna kullan valkeana.

Liisa ja sedät

– Kiivetään, Leena, Mäntän hyppyrimäen torniin, sieltä on hienot näköalat Mäntän vuorelta pitkin Mänttää, tätini Liisa kehottelee minua ja yrittää puoliväkisin usuttaa minua kiipeämään torniin.

Torni on puinen, näyttää mielestäni rotiskolta ja huojuu kammottavasti. Sinnekö pitäisi kiivetä! Tuuli suhisee puissa ja rymyyttelee tornia. Rappujen väli on vähän liian suuri minun kiivettäväkseni, niin että saan ponnistaa kaikin voimin käsillä vetäen, että saan jalkani seuraavalle askelmalle. Koko ajan saan varoa, ettei jalka osu tyhjän päälle.

– Älä kattele sinne alas, niin ei pelota. Kiipee ny vaan, sää olet aina ollut reipas likka. Ei ole enää kuin muutama rappunen, hän huutelee.

Olen kauhusta lamaantuneena ja kädet ja jalat täristen jäänyt paikoilleni porrasaskelmien väliin kuin kissa puuhun. Vaikka en uskalla katsoa alas, minua pelottaa silti.

– Mää vedän sut käsistä tän loppumatkan, niin pääset tähän tasanteelle, katteleen maisemia.

Jotenkin onnistun kapuamaan tasanteelle, mutta maisemia tai hienoja näköaloja en paljon uskalla katsella. Ajattelen vain kauhulla, miten täältä pääsee alas: pyörtyykö kauhusta ja putoaa alas kuin kivi vai lähteekö leijailemaan kuin lintu Mäntän suurenmoisten näköalojen yläpuolelle?

Olisi edes jokin hissi, vaijeri tai naru, tai edes jokin muu konsti laskeutua takaisin maan kamaralle kuin nuo pelottavat rappuset.

Ja Liisa senkun selostaa papattaen:

– Tua näkyy Mäntän paperitehtaat, tossa noin, kosken partaalla, Pitkä piippu näkyy savuavan selvästi; aina se savuaa, tehdas pyörii yötä päivää. Sen nimi on pitkä piippu, muut ovat vain piippuja, se on 118 metriä pitkä ja tuo toinen on vain 60 metrinen. Paperikoneilla ei ole nimiä, niillä on numerot. Klubi, mun työpaikkani, vaaleankeltainen rakennus valkoisine pylväineen, näkyy tossa noin, punaiset tenniskentät vieressään. Sitten on toi valkonen konttorirakennus, siinä on edessä ne Mäntysen ilvesveistokset, muistak sää ne. Ja sitten se pissapoika, Janssonin veistos Poika ja kala, vesi lorisee kalan suusta, sen sää ny ainakin muistat. Sen viäressä on kirkko, tehtaanpatruunan rakennuttama. Kirkon suippo torni näkyy pitkän piipun takana, matalampana. Kirkossa sisällä on niitä hienoja Autereen puuveistoksia, kirkon edessä Autereen tekemä vaivaisukko lakki kädessä.

Pilvilinna on toi Mäntän ensimmäinen kerrostalo. Hautuumaa näkyy tossa rinteessä. Ja Savosenmäki, yhtiön työläisten asuinalue. Siinä hautuumaan aidan viäresssä te asuitte, tossa keltasessa talossa, kun sää olit piäni. Mattia ei vielä ollutkaan. Tua häämöttää sairaala, jossa sinä ja Matti olette syntyneet. Kosken kummankin puolen on ylätie ja alatie. Molempia pääsee Tammikankaan kautta Mustaanlahteen ja Runttimäkeen saakka. Noissa valkoisissa mansardikattoisissa isoissa taloissa asuvat tehtaan herrat. Tuolla näkyy toi valkoinen korkea rakennus, Mäntän mylly. Lukkarin poika kaverinsa kanssa maalasi siihen kerran, että Mäntän Pylly.

– Mutta miten täältä tornista pääsee alas, melkein parahdan. Koko selostus on kaikunut kuin veden alta minun maatessani mahallani tornin tasanteella silmät kiinni. Alas en ole uskaltanut kuin vilkaista. Ei minua lentäminen ollenkaan pelottanut, mutta tämmöinen huojuva kaatumaisillaan oleva torninröttelö!

Setäni ovat päässeet hyvään alkuun autoilijanhommissaan.

Kaikki ovat palvelleet sotaväessä Parolan panssariprikaatissa autojoukoissa: ajaneet autoja ja panssarivaunuja. Sodissakin he ovat ajaneet autoja. Matti-setäni on ollut kenraali Mannerheimin autonkuljettajana. Ainoastaan jatkosodan loppuvaiheessa 17-vuotias setäni Toivo ei ehtinyt rintamalle asti. Kun aselepo tuli, näitä nostoväen poikia rintamalle kuljettanut juna kääntyi takaisin, ja pojat pääsivät kotiin.

Mutta sotajuttuja sedät eivät ikinä höpise, automiesten juttuja sitäkin enemmän. Ensimmäiset kuorma-autonsa, häkäpöttö – Volvot, setäni saivat ostettua halvalla armeijan myydessä sodanaikaisia kuorma-autoja. Häkäpönttö oli auton lavalla, lähellä kuljettajan koppia, pilkepussi vierellään. Kaikilla sedilläni on nyt siis autoja, niin Viljolla, Matilla kuin Toivollakin. Niiden puheissa vilisevät Sisut, Fordit, Bedfordit, Letukat, Scaniat ja vaikka mitkä. Niiden kädet ovat aina mustana auton rasvasta ja niiden nahkatakit haisevat polttoöljylle. Aina ne nauravat. Häkäpöntöt ovat vaihtuneet dieselmoottoreihin.

Ajoa riittää, kun puita rahdataan tehtaalle ja paperia tehtaan toisesta päästä ulos yötä päivää sotakorvausten maksamiseksi. Paperinkulutus on kasvanut kotimaassakin. Lisäksi tulevat kaikkien muiden tavaroiden kuljetukset päälle.

Kun sedät olivat sodassa tai melkein sodassa, kuten Toivo, tätini Liisa on sodan aikana toiminut pikku- lottana ja käärinyt sidetarpeita rullille Mäntän klubilla, joka silloin on toiminut sotasairaalana, Tilkan sotilassairaalan osastona. Mäntän tehtaat valmistivat sodan aikana armeijan tarpeisiin paperituotteita ja selluloosavanua sekä konepajalla kranaatinkuoria. Lottien ilmavalvontapisteet sijaitsivat Pilvilinnan katolla ja Mäntän vuorella. Hälytys annettiin myös pääkonttorista.

Nyt klubi on taas klubina ja ravintolana. Sinne tätini on päässyt tarjoilijaksi. Joskus hän auttaa keittiön puolella ruuan laittamisessa ja oppii siellä kaikenlaisia hyviä reseptejä.

Klubi on hieno paikka, vaaleankeltainen suuri rakennus valkoisine pylväineen, ympärillään punaiset tenniskentät, edessä lyhyeksi leikattu tasainen nurmikko. Tehtaan herrat, vuorineuvoksen metsästysseurueen herrat, tenniskentillä pelaavat valkopukuiset herrat ja muut herrat, mitä niitä onkaan, pitävät siellä juhlia. Tenniskentälle ei ollut asiaa muuta kuin tehtaan herroilla ja heidän kutsumillaan vierailla. Tehtaan herrat ovat ihan toisesta maailmasta, ne puhuvatkin ruotsia. Niillä on sukuniminä Krause, Snellman, Oesch, Schmid, Burmmer ja Silfversparre. Kreivi Witzthum oli saksalainen ja tehtaitten apulaisjohtaja. Enemmän hän kuulemma ymmärsi tehtaitten toiminnasta kuin vuorineuvos. Oli vaativa ja jämpti. Siinä saivat piiat lähteä Klubilta, jos suututtivat kreivin, tätini sanoi. Witzthumin poikien valkoisista urheiluautoista taas puhuttiin pilkallisesti naureskellen. Silfersparresta isä puhui usein arvostavasti, kun se on kuulemma ollut joko hullu tai nero tai molempia yhtä aikaa, keksijä kumminkin, keksinyt ns. Silfersparren termospullon, höyryllä kulkevan kuljetuslaitteen. Yli-insinööri Silfersparre oli vanhapoika, jota kaikki mänttäläiset rakastivat, koska hän ei esiintynyt kuin herra, vaan kulki tavallisissa melkein resuisissa vaatteissa. Lisäksi hän oli ottanut kasvattilapsikseen sotaorpoja sen jälkeen, kun ainoa pommi, joka Mänttään talvisodassa keskellä perjantaipäivää oli pudotettu, oli osunut juuri hänen ja insinööri Lehdon taloihin. Kuoreveden Kertteeltä ostamansa maatilan sikalaan hän itse potkukelkalla kuskasi perunankuoria ja muita jätteitä Klubilta sikojen ruuaksi.

Klubilla kokoontuvat myös kaikki Mäntän yhdistykset: Martat, Partiolaiset ja tietysti Mäntän torvisoittokunta, joka pitää siellä konsertteja. Ei tietenkään kommunistit, heillä oli työväentalo.

Setäni ja tätini ovat siis jo aikuisia ihmisiä, käyvät tanssilavoilla tansseissa, mutta mummu ja vaari eivät siitä näytä mitään meteliä nostavan, mielellään lähtisivät itsekin. Laimi-tätini on mennyt naimisiin, joutunut johonkin metsäkulmalle, säälittelevät muut.

Sedät laittavat Brylkreemiä tukkaansa ja lähtevät omilla kuorma-autoillaan Mäntän Rientolaan tai tanssilavoille pitkienkin matkojen päähän, jopa Kalettoman lavalle. Urheiluseura Mäntän Valo on rakennuttanut Keurussaareen tanssilavan. En tiedä voivatko sedät siellä käydä, kun Mäntän Valo on TUL:n seura ja vasemmalla, Mäntän Urheilijat on heidän mielestään parempi. Mutta ehkä tanssiessa tällä asialla ei ole niin väliä. Monelle on väliä, ettei vain vahingossakaan osta työväen ketjun kaupasta tai päinvastoin, mutta tanssiminen taitaa olla eri juttu.

– Lietsomaan, lietsomaan, hyräilevät sedät kenkiään kiillottaessaan.

– Naisiin, sanoo vaari.

Vaari kehottelee minuakin leikillään ja nauraa silmät sikkurassa:

– Ota sääkin, Leena, muorin pyörä seinustalta ja lähle poikia katteleen.

Ei ny o tansseissa semmosia tappeluitakaan ku ennen iltamissa. Kerrankin yks kanto perkeleenmoisen kiven keskelle tanssilaattiaa. Ja siitä alko niin kauhee tappelu, että kaikki juoksivat toistensa yli kaatuneitten päältä ovesta ulos. Tanssaaminen loppu vallan siihen.

Tehdas laajenee, koneita ja sellukattiloita tilataan lisää. Tehtailla tehdään kattohuopaa ja konepajalla erilaisia pumppuja. Koko Mänttä pyörii tehtaan ympärillä, kaikilla on työtä ja toimeentuloa. Tehtaille tulee saksalaisia insinöörejä ja teknikoita asentamaan uusia paperikoneita.

Liisa-tätini tulee yhtenä iltana Klubilta saksalaisen insinöörin kanssa mummulaan. Liisa on lähtiessään laittanut huulipunaa, näin se on sitä vedellyt suu törröllään, minä olen nähnyt. Sen posket on punaiset. Ja miten kaunis pikkukukkainen leninki sillä on. Pitkä vaalea tukka on piippausraudoilla käherretty kiharoille. Liisa on niin kaunis. Liisa on kova urheilijakin, on voittanut monet hiihtokilpailut tehtaan puulaaki-hiihdoissa. Hopeisia palkintolusikoita on mummulassa vaikka kuinka.

Insinööri on pitkä ja silmälasipäinen, selvästi insinööri ja vähän hymelö, siinä on ulkomaalaisen haju. En osaa sille mitään sanoa, eikä sekään sano paljon muuta kuin bitte, bitte, kun se tarjoaa tuomaansa suklaata. Mutta Liisapa osaa puhua saksaa. Hän nauraa ja laskettelee saksaa, niin että insinööriä myös naurattaa ja varmaan ihmetyttää. Liisa aikoo opettaa insinöörinkin hiihtämään.

Juoksukilpailut

Paperitehtailijan perhe, jonka tehtaan ansiosta koko Mänttä on syntynyt, on rakennuttanut itselleen modernin kodin, Mäntyhovin. Vanhassa linnamaisessa Joenniemen kartanossa, joka aikaisemmin on ollut suvun kotina, asuu vanha patruuna perheineen. Sen alakertaan on avattu taidemuseo, jonne yleisö pääsee katselemaan paperitehtailijan taidekokoelmia. Mäntän linnassa, joka purettiin vuonna 1939, on ennen ihmetelty ruukuissa kasvavia palmuja, valkopäähineisiä sisäkköjä ja livreepukuisia vaunukuskeja, mutta komeasti tehtaan patruunat nytkin asuvat.

Tätini vie minut juoksukilpailuihin Joenniemen kartanoon.

Kun metsän läpi kiemurtelevaa tietä sukeltautuu kartanon pihaan, niin kyllä hämmästyy. Ihan kuin ei Mäntässä oltaisikaan, vaan jossain ulkomailla. Miten tasaiset nurmikot niillä täällä on! Ja kaikki pensaat leikattu vaikka minkä pallon ja kartion muotoisiksi! Ja näin paljon kukkia joka puolella! Pieni lampikin! Vaikka on järvi tuossa vieressä, on rakennettu vielä pieni lampi. Se on ylellisyyttä.

– Täällä on, kuule, ratsastellut Ester Toivonen, joka valittiin missiksi, koko Euroopan kauneimmaksi, tätini hehkuttaa. Mäntän vuorta kiertävät ratsastustiet, jotka tehtaanpatruuna varta vasten Esterille ja hänen samannimiselle ratsulleen sinne teetätti. Joenniemestä Honkahoviin kulkeva ratsastustie on edelleen nimeltään Lemmenpolku.

– Ei se Ester voinut sinua kauniimpi olla, sanon kohteliaasti.

– Myös monet taiteilijat ovat täällä vierailleet, Gallen-Kallela eniten, kun sillä oli huvila Ruovedellä. Sen takia niillä on täällä niin monta hienoo taulua, patruuna osteli ja keräili niitä. Joenniemen alakerta on nyt avattu taidemuseoksi. Taiteilija oli tietysti aina rahapulassa, niin että patruuna sai parhaat taulut päältä. Gallen-Kallela kävi metsästämässä vanhan patruunan kansa Huhkojärvellä. Niillä on siellä metsästysmaja vieläkin. Joskus minäkin olen päässyt sinne Klubin henkilökunnan kanssa tarjoilemaan nykyisille vieraille. En tiedä ovatko nämä nykyiset vieraat mitään taiteilijoita tai missejä.

Ennen juoksukilpailuja käymme taidemuseossa katsomassa niitä paperitehtailijan keräilemiä hienoja tauluja. Minulta melkein henki salpautuu: Kuinka joku on osannut maalata noin! Porilaisten marssi-nimisessä taulussa on varmaan se sotilaspoika, joka jo viisitoistavuotisna astui rivihin. Sitten siellä on myös vanhan tehtaanpatruunan muotokuva, niin ryhdikkäänä kuin vaarini on sanonut. Heidän pieni Sissi-tyttärensä on kuvattu valkoisessa rauhanajan silkkimekossa ja valkoisissa silkkikengissä. Valo kimaltelee tytön hiuksissa.

Tunnen itseni voitokkaaksi kuin Ester Toivonen tai Gallen-Kallela, koska olen päättänyt voittaa nämä juoksukilpailut. Juoksen hullun lailla ja pinnistän itseni voitolle, voitan minua vanhemman tehtailijan pojan, Gustavinkin. Voittajalle annetaan palkinnoksi purukumia.

En ollut sitä ikinä ennen nähnyt, saati maistanut, kun kaikki makeiset olivat olleet sodan jälkeenkin säännöstelyssä. Purukumia ei vielä myyty missään kaupassa, ei meidän kaupassa ainakaan, olisihan isä sitä jo tilannut.

– Tehtailija on varmaan tuonut purukumin ulkomailta asti, Liisa sanoo.

Purukumi oli semmoinen vaaleanvihreä, litteä liuska. Ei se paljon millekään maistunut, ainakaan enää monen päivän jälkeen.

Sitä mälliä kun piti jauhaa pitkään, kun sen kerran juoksemalla oli voittanut, ja säilytellä visusti tallessa Matilta, ja ottaa se sitten taas salaa mällysteltäväksi. Se oli palkintopurukumi.

Mummulassa ollessani maitohampaani alkaa heilua.

– Katsokaa nyt vaikka, se heiluu, kohta se tipahtaa.

– Se on hyvä, saat sitten tilalle rautahampaan, mummu lohduttaa minua.

Ajatus rautahampaasta hiukan arveluttaa minua. Millainen semmoinen nyt sitten mahtaa olla? Vaikka näyttäisi rumalta. Olisi kuin Letukan nokkapelti, jos kaikki hampaat olisivat raudasta. Onko ne edes kiiltävää rautaa, kromattua, vai mustiako ne ovat?

No, ei ne oikeasti raudasta ole, niitä vaan sanotaan rautahampaiksi, kun ne ovat pysyvät hampaat, mummu rauhoittelee.

– Miten sitten isällä on ne tekohampaat?

– Valtolla oli niin huonot hampaat, että ne piti kiskoa pois ja laittaa tekohampaat tilalle. Eikä meillä ollut rahaa niitä paikkauttaa. Hammaslääkärikin ties missä taipaleitten takana.

– Ei minulle sitten ainakaan tekohampaita tämän tilalle.

Sitten koko paikalla oleva väki, mummu ja vaari, sedät ja tädit, alkavat keksiä keinoa, millä maitohammas saataisiin helpoimmin irrotettua suustani, kun ei se itsekseen ymmärrä pudota.

Tuumaillaan, että yksi keino olisi laittaa vahva karhulanka hampaan ympärille ja toinen pää langasta ovenkahvaan. Joku sitten käy riuhtaisemassa oven äkkiä auki, ja kas, siinä hammas irtoaa.

Niin tehdään, mutta vaikka kuinka kukin vuorollaan käy ovenkahvaa riuhtomassa, aina lanka irtoaa ennen hampaasta tai ovenkahvasta, mutta hammas istuu tiukasti suussani. Sitten automiesten työkalupakista kaivetaan esiin erilaista välineistöä, mutta ne kaikki ovat liian järeitä pieneen suuhuni. Lopulta hammas lähtee yksinkertaisesti sillä, että joku työntää sormet kitaani ja vetää hampaan ulos.

– Hammas laitetaan nyt tyynyn alle, että hiiri voi sen viedä ja tuoda rautahampaaan aamuksi tilalle.

– Mitä hiiri maitohampaalla tekee? Eikö sillä ole omat hampaat? Vai laittako se varalle tekohampaat, että voi sitten enemmän nakerrella?

Aamulla maitohammas on tyynyn alta poissa, mutta mitään rautahammasta ei ole ilmestynyt tilalle. Pitää odottaa pitkä aika, ennen kuin montut alkavat täyttyä, ja hiiri ehtii hoitaa tilauksensa. Ei minkään auton nokkapelti ole näin rikkonainen.

Teatterissa

Tätini Liisa on päättänyt sivistää minua, vaikka harvahampainen olenkin. Hän vie minut Mäntän klubille katsomaan teatteriesitystä, jonka nimi on Lintu sininen. Se on Topeliuksen kirjoittama näytelmä.

Pääsen ensimmäistä kertaa hienolle klubille sisälle asti, ja ensimmäistä kertaa katsomaan oikeaa näytelmää. Tukkani letitetään, rusetit punotaan lettien päihin, parhaat vaatteet ja uudet kengät puetaan päälle. Minua vähän jännittää, vaikka en itse esiinnykään. Mutta kun en tiedä, mitä tuleman pitää. Ja mikä ihme, kun valot salin puolella sammuvat ja esirippu näyttämölle aukeaa.

Henkäisen syvään pelkästä onnesta ja ihmeestä.

Koko kuninkaan hovi on tullut tänne Mänttään!

Siinä on kuningatar Sibylla kultainen kruunu päässään, punaisessa samettipuvussa, kuningas vierellään, kruunu päässä tietysti hänelläkin. Ihana prinssi Amundus sinisessä puvussa, samettia sekin, valkoinen röyhelö kaulassaan, valkoinen paita päällään. Ja entäs prinsessa Sorella sitten! Niin ihmeen kauniina ja kultakutrisena. Myös hovineidit Liila ja Roosa, liilan-ja roosanvärisissä asuissaan käyskentelevät kuninkaallisten seurassa. On myös mustapukuinen ilkeä noita Sysis pitkät mustat hiukset liehuen, mutta ilman helmiä. On hauska taikuri kirjavissa palavaatteissaan ja on Mangipani, suursyömäri.

Tämä täytyy kyllä esittää kotona, kun sinne asti ehditään, mutta silti toivon, ettei esitys vielä päättyisi. Suunnittelen jo kiivaasti näytelmää katsoessani, miten tämä esitys kotona pystytään tuottamaan. Mistä saadaan kaikki henkilöt, pitääkö jonkun esittää vuoroon kahta, vai miten? Saadaanko Matista tekemälläkään prinssiä tai kuningasta? Mutta ennen kaikkea, mistä saadaan niin suuri määrä eriväristä samettia näinä huutavan kangaspulan aikoina. Äiti parkuu jo nyt joka ikisen kangastilkun perään. Prinsessan roolin olen luonnollisesti varannut itselleni.

Mutta ennen kaikkea näytelmän ihmeitten ihme!

Itse lintu sininen, joka lentää lehahtaa onnea tuoden näyttämön ylitse kauas pois. Tarkemmin katsottuna lintu lentää vaijeria pitkin ja vähän rahisee mennessään, mutta mitäpä se haittaa, se on taikalintu, jonka kuuluukin lentää vaijeria pitkin, kun kerran teatterissa ollaan. Se lentää täältä Mäntän tehtaitten piippujen yli jonnekin kauas pois, kuninkaan kartanoihin, joissa käyskennellään valoisissa saleissa värikkäissä samettivaatteissa eikä tätien vanhoista leningeistä kyhätyissä koltuissa. Ilman murheen häivää! Varmasti siellä syövät vain vaaleanpunaisia leivoksia ja vihreätä Kruunajaismarmeladia rasiakaupalla.

Noita saa rökityksen ilkeytensä takia ja ajetaan pois, hömpelö ehkä kiidättää sen Monoskylään päin. Prinssi pitää prinsessaa kädestä, ja kaikki ovat hyvillään. Siihen esitys pettymyksekseni päättyy, näyttelijät kumartavat hovikumarruksia yleisölle, taputetaan vimmatusti, esirippu sulkeutuu. Kuninkaan hovi on lähtenyt kartanoonsa.

Vaari

Setäni Toivo on kunnostanut vaarin vanhan kalastusmökin Monoskylän Mämminsaaresta, Tarjannevedeltä. Paikka on kaunis aurinkoinen niemenkärki. Mökki on pieni koppero, jonne on raahattu Mäntästä kaikenlaisia vanhoja romppeita. Siellä on vanhoja jo puhki kuluneita nojatuoleja, hiutuneita verhoja, ja ohueksi kuluneita ja väreiltään haalistuneita räsymattoja. Mökin kylkeen on koppeloitu lisää nukkumatilaa, jota isä nimittää Synagoogaksi. Me Matin kanssa nukutaan teltassa. Pääsemme Mämminsaareen juhannusta viettämään koko suvun voimin Toivon suurella moottoriveneellä. Juhannus on perinteinen juhlapäivä Mäntässä. Perinteet aloitti G.A. Serlachius järjestämällä työläisilleen juhlia juhannuksena. Isot kalaasit oli tehtaan 20-vuotispäivänä 1888. Mäntän paperimiesten ammattiosasto juhlii perustamistaan aina juhannuksena. Mutta me menemme juhannukseksi saareen.

Täti paistaa lättyjä isolla paistinpannulla rantakivien väliin tehdyllä avotulella. Sen kummempaa kokkoa ei täällä polteta. Jokapäiväinen huvi on mennä soutuveneellä höyrylaivoja ” passaamaan”. Valkoiset Tarjanne- ja Pohjola -laivat kulkevat vuoropäivinä Runoilijan reittiään Tampereelta Virroille ja ohittavat Mämminsaaren aina tiettyyn aikaan tulo – ja menomatkallaan. Silloin pitää olla veneellä lähellä, että pääsee höyrylaivojen aallokkoon keinuttelemaan ja vilkuttamaan kapteenille ja matkustajille. Tarjanteen erottaa jo kaukaa, kun se tulee kylkimyyryä.

Kun on lämmintä ja kaunis ilma, kaikki muut paitsi meidän vaari kahlaavat uimaan. Matala hiekkaranta on sopiva lapsillekin. Mutta nyt se on täynnä myös uivia setiä ja tätejä. Vaari ei ikinä riisu pitkiä housujaan eikä pikähihaista paitaansa, oli muiden mielestä kuinka kova helle hyvänsä. Turhanpäiväinen auringossa makailu on hänen mielestään turhaa kotkotusta. Eikä vaari mene uimaan, se on lasten touhua. Kyllä hän sitten ui, jos sattuu veneestä putoamaan, mutta ei muuten. Ei tule kuuloonkaan! Sillä aikaa kun toiset melskaavat vedessä, vaari menee päiväunille Synagoogaan. Kerrossängyn yläpetiltä vaari kuorsauksensa välissä syljeskelee unissaan nuuskamällejä lattialle. Mummu ei siitä siivosta tietenkään pidä, ja motkottaa vaarille. Nuuskan hajukin on luotaantyöntävä.

– Nää on ollu Pirkkalan takamaita kaikki. Pirkkalaan kuului ennen myös Vesilahti, Nokia, Kangasala ja Lempäälä. Ne on pirkkalaiset jahlannu Lappiin asti verotettavia, vaari alkaa Synagoogasta päiväuniltaan herättyään kertoa. Lappalaisia on ennen muinoin asunu täällä asti, vaari alkaa selittää minulle, kun etsiskelen muka kivikirveitä rantakivikosta. Tää Mämminsaaren erävesi on kuulunu Vesilahden Laukon kartanolle, joka on vuokrannu sen virtolaisille. Meiän esi-isän Mats Monoisen on arveltu olleen Viikin kartanon Erkki Simonpoika Westgöten lampuoti, joka sitten osti eräsijansa ja jäi tänne asumaan.

– Mikä on lampuoti?

– Se on jonkinlainen vuakralainen, vähän niin kun torppari.

Voihan se Mats Monoinen savolainenkin olla, nimestä päättäen, kun niitä savolaisia alko tänne tuleen. Alun alakaen täällä oli kolome talloo: Mononen, Helanen ja Haukkamaa, Ruottin vallan ajalla, kun kuningas Kustaa Vaasa alko näitä erämaita asuttaan ja savolaisia tänne siirtään. Pirkkalaiset teki sotaretkiä näitä savolaisia vastaan, polttivat talot ja tappoivat ihmisiä. Se tuli kalliiks, koska sen jäläkeen nää erämaat määrättiin kruunun omaisuudeks, ja savolaisten asuttaminen alko oikein tolen teolla.

Täällä saaressa kävi yksi rohvessoori, semmonen harmaapää-pappa, kahlen apurinsa kanssa, niitä lappalaisten raunioita kartottamassa. Niitä on paljon Pöykyssä ja Pyhävuaressa ja täällä Mämminsaaressa. Ne on kiviröykkiöitä saaren korkeimmalla kohlalla, en tiä minkä takia, ehkä ne halus haulat lähelle aurinkoo.

Kysy, että onko niitä tässä saaressa ollu, ja mää sanoin, että tossa ne on ton mökin perustuksissa kaikki kivenmurikat, mutta tua mökin takana niitä on vaikka kuinka paljon, siinä missä se teilän nukkumateltta on. Ne on kuulemma rautakauden hautoja, isoja kiviröykkiöitä. Ovat ennen muinoin polttaneet ruumiit, että ihmisen sialu pääsi helepommin tuonpuoleiseen. Munkkilaisten haudoiksi niitä on täällä myäs sanottu. Pöykyn ruattinkielinen nimikin on Munkholm. Ei niitä tiätenkään purkaa olis saanu, kun ne on muinaismuistoja, mutta tehty mikä tehty. Ei ne mua hirteenkään pistäny. Lappalaisten raunioiksi niitä ihmiset on täälläpäin sanonu. Kyllä määkin mökin perustuksia tehlessäni katoin, että jos sieltä kiviraunioista jottain löytäis, vaikka karhun hampaan, mutta ei siä ollu ku koivuhiiliä.

Vaari näpertelee tuohesta nuuskarasiaa samalla kun puhuu noista vanhoista ajoista. Minusta on mukavaa kuunnella hänen juttujaan lämpimänä kesäpäivänä.

– On tämmöttessä muutakin voitu ennen vanhaan pitää, vaikka voita, isommassa askissa. Piankos tämmösen tuusan tuolla mettässä kävellessään tekee, vaari selittää ja näyttää, miten tuohinen nuuskarasia aloitetaan soikeasta puupalasta ja siihen lähdetään kerrostamaan ohutta tuohta reunoiksi. Päällimmäisen kerroksen voi vielä puukolla koristella.

– Mutta oli se vaan mukavaa, kun äitekin kävi täällä, hän jatkaa vaihtaen taas puheenaihetta.

– No, miten se nyt täällä kävi? kysyn vähän ihmetellen, kun tiedän hänen äitinsä jo aikaa kuolleen.

– Tosta se tuli lasin läpitte, vaari sanoo.

En osannut oikeastaan pitää mitenkään kummallisena, että vaari näki ammoin kuolleitten sukulaisten kuljeksivan ikkunoitten läpi. Kaikki isän puolella sukua uneksivat semmoisia, näkivät asioita etukäteen, katselivat selviä enneunia, niin kuin muut ihmiset tavallisia unia tai elokuvia. Olen minäkin nähnyt unessa tulevia tapahtumia tai paikkoja, mitä outoa siinä nyt on.

– Se on Ylä-Monosten sukuvika, sanoo äiti.

Suvussa on ollut kansanparantajia, verenseisauttajia ja noitia, monessakin polvessa.

Ihmiset uskoivat ennen, että ihmisellä on kolme sielua. Oli ruumissielu, joka piti yllä elintoimintoja, esimerkiksi hengittämistä. Itsesielu kantoi ihmisen minuutta, ja haltijasielu oli ihmisen hyvinvoinnista huolehtiva kaksoisolento. Itsesielun uskottiin voivan syntyä uudelleen, sen takia suvussa on annettu samoja nimiä: Heikkejä ja Matteja. Myös haltijasielusta on kerrottu tarinoita, kuinka se on auttanut monenlaisissa kiperissä tilanteissa. Ja haltioita nyt on joka paikassa ihan vilisemällä. Tuonpuoleiset asiat oli syytä tuntea hyvin. Siinä nämä tietäjät olivat ihmisten ja henkimaailman eli manan välillä välittäjinä.

Ruovedellä eli sekin kuuluisa noita Lieroinen, joka kai poltettiin roviolla. Mutta ei se meille mitään sukua ollut. Sukuun oli kyllä tullut Ruoveden toisen kuuluisan noidan Mutilan Matin tytär, Loviisa, yksi Ylä-Monosen emännistä. Mutilan Matin Musta raamattu oli periytynyt Loviisalle. Kuulemma sen tietyt osat olivat noitien käyttämiä. Äiti sanoo, että on pötyä, että Mooseksen kirjan hävinneillä osilla olisi mitään taikavoimia. Mutta Mutilan Matti on tosiaan ja oikeasti osannut parantaa sairaita, jopa köysissä kuljetettavia raivohulluja. Hän oli perustanut paikkakunnan ensimmäisen hullujenhuoneen yhteen aittaansa.

Yksi esi-isämme Heikki Matinpoika haastettiin 1690-luvulla Virtain käräjille noituudesta syytettynä, koska niin monet ihmiset kävivät hänen luonaan hoidossa ja kuulemma saivat avun vaivoihinsa. Miten hän ihmisiä hoiti, ei ole tiedossa, mutta ehkä hän hieroi ja niksautteli jäseniä niin kuin meidän Eeva-mummu. Siihen aikaan oli tavallista, että osattiin lukea loitsuja ja jopa pysäyttää veri loitsun avulla. Kyllä Heikki Matinpoika on tietäjä ollut.

Heikki Matinpoikaa ei poltettu noitana, koska hän oli itse istunut vuosikymmenet lautamiehenä samoilla käräjillä. Tutut lautamiehet ja tuomari eivät nyt sentään Monosen isäntää noitana ruvenneet polttamaan, sanoivat vaan, että nimismies oli kateellinen, kun ei itse osannut ketään parantaa ja luuli vielä Monosen isännän taidollaan rikastuvan.

Kerran Heikki Matinpoika oli ajanut naapuritaloon reellä. Hän jätti hevosen syömään heinää pussistaan, ja istui itse talossa syömässä ja juomassa.

– Varas yrittää pihalla ottaa hienon hopeisen aisakellon hevoseltani, Heikki Matinpoika sanoi pihalle kuitenkaan näkemättä, jatkaen syömistään kaikessa rauhassa pakkasen paukkuessa ulkona.

– Mutta ei se siinä tule onnistumaan, minä noidun sen, hän jatkoi.

Kun hän sitten syötyään ja juotuaan ja kaikki kuulumiset selvitettyään, niin kuin tapa oli, meni ulos hevosensa luo, varas oli juuttunut kaksin käsin kiinni aisakelloon. Talon väki tuli pihalle katsomaan, kun Heikki Matinpoika ensin haukkui varkaan pataluhaksi ja lopulta päästi irti vannotettuaan, ettei toinen ikinä toisten aisakelloihin kävisi käsiksi.

Minusta hauskin noitasukulaiseni on ollut Annikka Matintytär, Senja-mummun puoleista sukua. Häntä syytettiin noidaksi siitä, että hän oli pääsiäisaamuna noussut pellavahaasian päälle ja sieltä taikonut varikset pois pellavamailtaan, toivottaen ne toisiin kyliin.

Semmoisen taian nyt osaisi kuka tahansa tehdä, kovaääninen ainakin. Annikka Matintytärtä istutettiin tästä noituudesta kahtena sunnuntaina kirkonmäellä jalkapuussa. Mikä häpeä!

On meillä naapurissa nytkin noita. Mutta häntä pidetään noitana sen takia, että hän sattuu olemaan albiino, aivan valkoinen ja punasilmäinen niin kuin kanit, äiti on tämän selittänyt. Mutta monet ihmiset käyvät hänen luonaan hakemassa parannusta vaivoihinsa.

Isä näkee aina ennen jonkun kuolemaa unen mustasta laivasta, joka nousee rantatörmää pitkin kuivalle maalle. Valkoiset höyrylaivat, nämä Tarjanne ja Pohjola, poikkesivat jo hänen lapsuudessaan Monosen laiturissa. Isäni unessa valkoinen laiva oli ikään kuin valokuvan negatiivissa mustana.

Mustan laivan maihin kiipeäminen oli aina selvä merkki jonkun kuolemasta.

Myös pöllön ilmaantuminen pihapiiriin asumusten lähelle, oli selvä ennusmerkki kuolemasta. Jos huuhkaja vielä rääkäisi kovalla äänellä aavemaisesti, se oli menoa sitten.

Monoskylässä on niitä kummituksia. Isä sanoo, että Ylä-Monosen talossa kummittelee joku kävelemällä siellä öisin ees taas. Riihen ohi ei kuulemma kukaan uskalla mennä pimeällä kuin puolijuoksua, kun siellä kummittelee. Riihessä on ennen pidetty vainajia ennen kuin ne on saatu kuljetettua pitkän matkan päähän kirkkomaahan. Sen takia riihessä kummittelee.

Mäntässä ei yleensä tarvitse panna ovia lukkoon, kun lähtee kotoaan asioilleen, vaikkapa torille ostoksille tai vaan uutisoimaan.

– Ei ole pahemmin rosvoja, jos ei ole rosvottavaakaan, vaari sanoo.

Ihmiset tuntevat täällä toisensa, ainakin meidän mummu ja vaari tuntevat kaikki ja kaikki tuntevat heidät. Mustanlahden muorista ja vaarista puhutaan Rimpilän Toralinnassakin.

Kun täällä lähtee kotoa, on tapana laittaa ovelle pitkävartinen luuta merkiksi, että juuri nyt ei satu olemaan kotona, mutta tulee pian. Vieras voi näin ollen mennä sisälle ja odotella siellä kaikessa rauhassa.

Kerran kun vaari tuli kotiin uutisoimisreissulta torilta, ja mummukin oli jossain asioillaan, vaarin taskukello oli hävinnyt vakipaikaltaan naulasta seinältä. Siitä paikasta vaari lähti varkaiden luo. Mistä tiesikin, mihin piti mennä? Mutta kun kaikki tunnettiin, tunnettiin kai myös varkaat.

– On se ny vallan perkelettä, että keskellä kirkasta päivää kello viälään seinältä, jossa se on ollu ainakin viiskymmentä vuotta samassa naulassa, vaari murahteli varkaille, vähän liioitellen vuosikymmeniä.

– Hai, me ollaan rehellisiä Ruoveden mustalaisia, me ei olla sitä otettu, me ei olla varkaita, mustalaisukko yrittää.

– Se on kuulkaa rotusyrjintää, tuommoinen puhe, mustalaisakka säestää.

– Ja mää olen sen Ruoveden kuuluisan noidan jälkeläinen, suoraan alenevassa polvessa, vaari kiivailee. Onneks sitä sukulaistani ei kerriitty roviolla noitana polttaa, että saan noiduttua kelloni takasin, vaari jatkaa. Jollei kello tule oitis takasin samalle paikalleen siihen naulaan, alkaa tapahtuun. Ja kamalia! Sairauksia ja onnettomuuksia ja taloudellista epäonnea, etenkin hevoskaupoissa ja raveissa! vaari pelotteli mustalaisia tietäen heidät taikauskoisiksi.

Seuraavan kerran, kun vaari lähti taas tapansa mukaan torille uutisoimaan ja palasi sieltä kotiin, oli keittiön saapaslaatikosta kiskottu yksi kumisaapas ja pantu se keskelle eteisen lattiaa. Ja kadonnut kello oli saappaassa.

– Ei tarvinnu onneks paiseita niitten takapuoleen ruveta kehitteleen. Ymmärsivät sentään tuola kellon takasin, vaari hekotteli. Ja piti ovet edelleen lukitsematta niin kuin tähänkin asti oli tapana ollut.

Pohjaslahden kansakoulu

Vaari alkoi kertoa kouluajoistaan Monoskylässä samalla kun hän sitoi vihtoja talven varalle. Hän opetti minulle samalla, että hyvä vihta on rauduskoivusta tiettyyn aikaan kesästä otettu, pullea, tasasuhtainen ja napakka: niin kuin meilän muori. Lopuksi siihen sidotaan lenkki talvisäilytystä varten.

– Kuka täällä ny lukkee osas, ei niin kukkaan! Isäni Heikki-vaari laitto aina puumerkin, kun ei eles nimmeensä osannu kirjottaa. Kaikilla oli omat puumerkkinsä. Heikki-isännällä se oli M-kirjain, M niin kun Mononen. Mutta kova suomenmielinen se oli, lahjotti 5000 markkaa Turun suomalaisen yliopiston perustamisseen. Että saalaan suomeksi opiskella. Sääkin, Leena, menet sitten Turkuun opiskeleen isona, suomeksi. Mutta ei se omia poikiaan kouluun halunnu laittaa, niistä tullee siä vaan laiskoja. Ei semmottia kouluja tänne tartte, Heikki-vaari sano Pekkalan herralle, kun se täällä niitten keräyslistojensa kanssa kuluki.

Koulu kuitenkin Pohjaslahdelle perustettiin, ei suinkaan Monoskyllään viälä.

Mutta minulle kyllä laitettiin pussi selekään ja Pohjalslahlen kouluun, isovanhemmat piti siittä hualen, Manu ja Wilhelmiina.

Ensimmäisen talaven asuin korttierissä, mutta sitten rupesin kulukeen kotona sen yhleksän kilometrin matkan. Mutta perkele, kun ei ollut tiätä, ei niin minkäänmoista! Piti ottaa luistimet mukkaan ja laittaa ne nuattakoppelin seinään naulaan koulun aijjaaksi ja sitten taas ehtoopäivällä luistella Ristijärvee pitkin kotio.

Mutta suksilla oli mukava kulukee talvisin. Musta tulikin hyvä hihtäjä. Karkasin kerran hihtokilpailuihin lauantaina, vaikka olis pitäny mennä kouluun. Kyllä siitä äite murisi, mutta kun näytin 10 markan palkintooni, niin murina lakkas, ei ollu noukan koputtamista. Se oli iso raha siihen aikaan semmottelle kakaralle. Olin saanu syäläksenikin tutussa talossa, kotiopäin sekin. Senja sen sijaan ei kouluun päässyt. Hänen piti oppia lukemaan ja kirjoittamaan kiertokoulussa parissa viikossa. Muuten sen olis pitäny lähtee kiertään opettajan mukana kylykiäisenä, jos oikeen kovapäinen olis ollu.  Ei sitä olis naimalupaa saanut, jos ei olis ollut rippikoulun käynyt ja lukutaitonen. Kinkereillä se asia tarkistettiin.

Niin vaari jatkoi kertomustaan Pohjaslahden koulusta:

– Me poijat tehtiin jottain koirankuria alvariinsa, niin että uus miäsopettaja hemostu meihin vallan. Se ei oikein tahtonu meitä riiviöitä kurriin saala, nuari ja tottumaton kun oli.

Opettaja telkesi kurittomat vintiöt koulun vintille ja lähti morsiantaan riiaamaan. Aika kului, ja alkoi tulla pimeä. Opettaja oli varmaan unohtanut nämä rankaisemansa monoskyläläiset koulun vintille. Hänen aikansa kului hyvin morsiamen kanssa. Poikia alkoi huolestuttaa, miten he pimeässä pääsevät kotiin tiettömän taipaleen taakse. Oli syksy ja säkkipimeää. Tuuli ulvoi kolisuttaen vintin kattoa. Opettajaa ei kuulunut, ei näkynyt.

Koulun yläkerrassa kylmässä kärvistelevät pojat keksivät sitoa opettajan vintillä kuivumassa olevista lakanoista köyden. He rikkoivat ikkunan ja olivat jo laskeutumassa vintin ikkunasta alas.

Ja juuri sillon opettaja tulla hompotti mäkkee ylös ja huamas tiätysti oitis, mitä oli tekkeillä.

Seuraavana iltana nyt kaksinkertaisesti rangaistavat pojat teljettiin taas koulun vintille arestiin. Samalla tavalla opettaja lähti morsiamensa luo toiseen kylään. Nyt poikia alkoi jo tosissaan suututtaa jatkuva iltamyöhään oleskelu koulun pölyisellä vintillä. Mikä piru meihin iskikin, kun ryhlyttiin oikein tihutöihin. Ensin käytiin vihan vimmassa opettajan kuivumassa olevien saunavihtojen kimppuun ja riivittiin ne aivan lehdettömiski. Opettaja saisi niistä monta hyvää luutaa rappujen eteen. Sitten jatkettiin, aina vaan yltyen, koulun täytettyjen lintujen kokoelman kanssa, kun riipimisen alkuun oltiin päästy. Revittiin yksitellen kaikki linnut höyhenettömiksi. Olis tehty viä muutakin, mutta siä ei ennää ollu mitään riivittävää, ja opettaja palasi riiuultaan.

– No, miten se sitten teitä rankaisi? kysyn pelästyneenä.

– Ei lähteny ennää riiuulle morsiamensa luo, vaan seuraavana päivänä seisotti meitä pitkän aikaa, iltaan asti, oman sänkynsä päälyssä rivissä ja asennossa.

Makkaili itte selällään sängyssä kaikessa rauhassa, kälet pään alla, ja naureskeli pirulainen ittekseen sillon tällön.

Kummituksia

– Kerro nyt, vaari, minulle kummitusjuttu, kun siellä Monoskylässä on isän mukaan ollut niitä kummituksia, pyytelin vaarilta, koska olisin hartaana jaksanut kuunnella vaikka kuinka.

– Se olikin ainoo kerta elämässäni, kun olen piruja nähnyt. Monoskylässä varmaan oli kummituksia, mutten ollu niitä koskaan nähnyt, niitä askeleita tietysti Ylä-Monosessa kuuli, muttei siitä kukkaan välittäny, sai kummitella rauhassa.

– Meilät oli vihitty Senjan kanssa 17-vuotiaina, vuonna 1911. En siis ihan tuare aviomiäs ollu, kun punakapina puhkes tammikuussa 1918.

– Mää olin valakosten joukoissa tiätenkin, tilallisen poika, vaikka jouluinkin sitten myähemmin sisarelleni torppariksi. Ylä-Monosessa oli yksitoista torppaa. Osa niistä oli ollut ruotutorppia, varustivat siis sotamiähen ruotuarmeijaan. Ruotusotilaat saivat usein ruattinkiälisen nimen, niin että Norrbeckit ainakin on olleet Monosen ruotusotamiähiä, viimenen tais olla Berg.

Mannerheimin joukot oli laillisen Suamen joukot, punikit nous kapinaan laillista esivaltaa vastaan. Oli helmikuu, ja kaikki puut lumisina tien varrella, kun vaari kertomansa mukaan lähti rintamalinjan läpi Senjaa  ja lapsia katsomaan. Varmaan hän koko ajan pelkäsi kohtaavansa vihollisia, punikkeja, tien varrella, kun hän hevosineen ajoi körötteli reellä kotiin päin.

– Yhlessä kohlassa hevonen säikähti ja kavahti takajalloolleen. Mikä sille nyt tuli? Mitä se säikähti? mää ajattelin.

Siinä mää sitten näin tiällä tanssaamassa valakosissa vaatteissa kauniin nuarenparin. Pelläästyin tiätenkin yhtä paljon ku hevonen, kun ei niitten jallaat ollenkaan maahan osuneet, tanssasivat siinä vaan ilimassa, vähän tiänpinnan yläpualella. Kummituksia ne oli!

Hevonen säikähti niin, että juoksi täydessä vaahdossa pysähtymättä loput neljä kilometriä kotio.

Myähemmin kuulin kerrottavan, että siinä lähistöllä olevan talon tytär olis palavasti rakastunu talon renkiin. Isäntä olis ne kiukuspäissään tappanu molemmat. Siinä ne sitten kummittellee viäläkin.

Vilppulassa on käyty kovia taisteluita punakapinan aikaan, kun siinä on se tärkee rautatiä, jonka molemmat taistelevat osapualet halusivat hallintaansa.

Me Mannerheimin valakoset joukot tultiin jalan Helsinkiin saakka, taistellen aina välillä. Tampereen taistelu niistä pahin oli. Sitten solan lopuksi taistelujen tauottua toukokuussa, oli valakosten voitonparaati. Mannerheim istui ratsun selässä edellä, valakonen karvahattu päässä. Me marssittiin perässä, harmaissa sarkavaatteissa, jokka oli jo parhaat päivänsä nähneet, kuusenhavo lakissa. Me voittaneen armeijat sankarit oltiin niin näläkäsiä, että Helsingissä meitin piti varraastaa rautatiäasemalta leipää, jottain syätävää saalaksemme, ettei sualet vallan äänekkäästi kurni sopimattomia paraatissa marssittaessa.

Kävin mää Viaporissa kattomassa kuinka ihmisiä tapetaan. Ihan mahlotonta siä oli. Espanjantauti raivos vankileirillä, ja vankeja kuali siihen ku kärpäsiä, mutta kyllä siä punikkeja telotetiinkin.

Mitä varten ne pittää riisuttaa ennen ampumista vallan alastomiksi? mää kysyin niiltä.

Kyllä vaatteita ja kenkiä tarvitaan, talteen ne on otettava, vaikka punakapina on kukistettu, ja ryssän armeija riisuttu aseista, ja Suomi on vapaa maa, vastasivat mulle.

Mää olen ny kans vapaa lähteen kävellen takasin Monoskyllään, mää ajattelin ja hyräilin Vilppulan urhojen muistolle tehtyä laulua. Hyvä ettei menny henki, kun ton vapaulen puolesta piti vouhkasta:

” Kytösavun aukeilla mailla on kansa
mi aina on vaalinut vapauttansa.
Vannoivat näin pojat urheat siellä:
Orjuus pois, taikka menköön henki,
niinkuin mennyt on isienkin,
kunnia kuolla on vapauden tiellä.
Tää vala on murtumaton.

Se vala on koetettu puhtaana pitää:
painettu on päin inhaa itää,
kaikki, mi jaksoi kalpaa käyttää,
ja pidetään vasta, nyt sekä aina,
orjuuden ies meitä koskaan ei paina.
Taistossa kuollen sen tahdomme näyttää.
Tää vala on murtumaton.

Ken ompi se kansa, en mainita huoli,
Utsjoki, Häme, koko Karjalan puoli,
tuntevat mikä on Ilkan suku,
Laurilan työ, sekä Vilppulan vaihe,
lasten lapsille laulujen aihe,
kunnian miehistä kaunein luku.
Sankarit vaan, niin käy kuolemaan.”

Teksti, kuvan maalaus ja kuva Leena Puranen.


Aiheet: , , , , , , ,

4 kommenttia

  1. Hi Leena! This

    Hi Leena!
    This is very good – it’s too long to read so I will save it and print it later. Have a nice day. Tuula Salamon

    Vastaa kommenttiin

    Kirjoittanut

    Tuula S.

    9. 6. 2009 9.50

  2. Kiitos! Oli mukava

    Kiitos! Oli mukava lukea suvun historiaa joka on katoavaa kansanperinnettä.On erittäin tärkeää että joku tallentaa sitä jälkipolville luettevaksi. Monoskylä on poikkeuksellinen paikka monessakin mielessä. Se tuntuu tekevän siellä vierailleisiinkin lähtemättömän vaikutuksen ja halun palata sinne uudestaan ja uudestaan maailmalta.

    Vastaa kommenttiin

    Kirjoittanut

    Juuret Monoskylässä

    20. 8. 2009 19.37

  3. Erittäin mielenkiintoista luettavaa,

    Erittäin mielenkiintoista luettavaa, lämmin kiitos! Tämä on tärkeää ja merkityksellistä minulle, Monokylän nykyasujalle.

    Vastaa kommenttiin

    Kirjoittanut

    Uuden-Monosen emäntä

    3. 4. 2011 11.58

  4. Hieno tarinointi. Mukava

    Hieno tarinointi. Mukava lukea Matistakin, jonka liiketoimista meidänkin perhe sai elantonsa 70-, 80-luvuilla. Minulle jäi parhaiten hänestä mieleen kesämökkinsä jossain Jämsäntien (vai oliko Hallintien) varressa 80-luvulla, kun olin pikkupoikana siellä mukana seuraamassa kuskeille järjestettyä kesätapahtumaa. Mukava mies.

    Vastaa kommenttiin

    Kirjoittanut

    NTM

    3. 7. 2014 11.14

Kirjoita kommentti