Umami muualla Facebook

Julkaistu 16. 7. 2018 Teksti Umami, kuvat Leena Puranen 2 kommenttia Kulttuuri

Lapsuustarinoita 6: Lapsityötä ja vaurautta

Kun Pentti on meitä muita lapsia niin paljon nuorempi, joudumme aina huolehtimaan hänestä, aina katsomaan sen perään. Pentti rekuttaa meidän perässä niin kuin Musti.

Minulla vanhimpana on tietysti suurin vastuu Pentistä. Vanhimpana olen oikeastaan vastuussa kummastakin veljestäni. Jos he ovat olleet pahanteossa, niin minua siitä syytetään, koska olen yllyttänyt heidät siihen.

– Pojat on pahantekoon menossa tai sieltä tulossa, isä pilailee.

Totta se on, että olen poikia yllyttänyt, koska olen parempi keksimään vaikka mitä. Ja pojat sen aina tekevät. Pentin hoito sitten vähän helpottaa, vaikka sitä aina lellitään, kun se on syntynyt keskosena ja on meitä muita avuttomampi. Pääsemme Matin kanssa oikeisiin palkkatöihin Karpiolan tiilitehtaalle.

Ei  työn tekeminen kaupassa mitään työtä ole, se on vaan hauskaa, kun saa auttaa vanhempia. Kaupan puoli ja kodin puoli ovat meille yhtä tuttuja. Eikä minua sinne ole pakotettu, se on vaan luonnostaan kuulunut asiaan, kun olen siitä kiinnostunut. Olin jo pienestä pitäen oppinut kaupanteon, punnitsemaan jauhoja, jauhamaan kahvia, käärimään tavaroita pakettiin. En tietenkään niin nopeasti kuin vanhempani. Osasin käyttää makkaran viipalointikonetta ja kääriä viipaleet voipaperiin. Kaupan päälle piti aina laittaa muutama ylimääräinen siivu. Kaupassa käyttäytyminen oli tietysti tullut jo aikaa tutuksi, sehän on selvä: piti olla kohtelias, teititellä eikä saanut ruveta tuputtamaan mitään, ennen kuin asiakas on saanut kuulumisensa kerrottua, ja on käsitelty säätila ja potkukelkkakeli. Ehkä minua kaupanteossa huvitti juuri ihmisten kanssa seurustelu. Ymmärsin, mistä tavarat tulevat, miten ne valmistamisensa jälkeen kiertävät: siirtomaatavarat tulevat laivoilla satamaan, muut tavarat tehtaasta suoraan tukkukaupan varastoihin, jonne siirtomaatavarat myös menevät. Sieltä sitten tänne meidän kauppaan sydänmaille. Ja rahat kiertävät vastakkaiseen suuntaan, pankin kautta.

Karpiolan aina niin toimeliaat veljekset ovat perustaneet Koiviolle tiilitehtaan. Lentokonetouhusta on mennyt jo uutuuden viehätys: kaikki kyläläiset ovat jo päässeet lentämään, ja kaikkien talojen seinällä on talon ja tilusten ilmakuva. Nyt näimme omin silmin, miten rakentamisessa tarvittavat tiilet valmistetaan, miten siis rakennustarvikkeet syntyvät ja kiertelevät ennen taloksi rakentamista. Tiilitehdas toimii vain kesällä, kun muutenkin rakennetaan, näin ollen me Matin kanssa pääsemme koulujen kesäloman aikana töihin tehtaalle.

Minäpä selitän, miten tiilet tehdään, jos ette satu tietämään: Sininen savi vellotaan ensin jonkinlaisessa sekoittimessa muiden tiilentekoon tarvittavien aineiden kanssa, joita ei ole paljon. Sitten valmis savimassa alkaa työntyä koneesta kuin suunnaton boa-käärme. Pötkö leikataan teräslangalla juuri sopivan kokoisiksi tiiliksi. Tiilet tipahtelevat puisille alustoille, joilla ne siirretään kuivumaan, sitten uuniin poltettavaksi. Uunissa on kova kuumuus, jossa savitiilet muuttuvat punaisiksi. Niitä tarvitaan paljon, koska joka puolella rakennetaan. Taloja tarvitaan sodissa tuhoutuneiden tilalle, rintamamiestaloiksi ja muutenkin uusia koteja lisää, kun lapsia on sodan jälkeen syntynyt ennätysmäärä. Meidän toisella kymmenellä olevien lasten tehtävänä tässä tiilitehtaassa on hakea puinen alusta pinosta, työntää se nopeasti koneen alle hihnalle, jotta märät ja saviset tiilet voivat siihen tipahdella. Aikuiset sitten siirtävät täydet, painavat alustat tiilineen syrjään kuivumaan ja myöhemmin uuniin poltettavaksi. Koska kone sylkee koko ajan savipötköä, on liikuttava juoksujalkaa, että ehtii lykätä aina uuden alustan koneesta putoavien tiilien alle. Illalla tulemme Matin kanssa yltä päältä savisina, koska vähäistenkin taukojen aikana olemme muovailleet savesta omia luomuksiamme, emme suinkaan tiiliä, vaan vaikka mitä, kippoja ja kuppeja, enkeleitä ja hömpelöitä. Jonkin tiilialustan päässä livautamme tuotoksemme uuniin poltettaviksi. Kyllä tiilentekijät sen huomaavat, mutta antavat olla, kehuvat joskus parhaita tuotteitamme hymyssä suin.

Vaikka äiti joutuu pesemään savisia vaatteita yhtenään, ei hän siitä valita. Me olemme Matin kanssa ylen onnellisia, kun saamme molemmat palkaksi neljä markkaa päivältä. Oikeata rahaa. Eikä aina tarvitse Penttiä hoitaa.

Kerran isä ottaa Matin ja minut mukaansa junalla Tampereelle. Meille on teetetty ompelijalla samanmalliset vakosamettihousut, Matille siniset, minulle vihreät. Ne jalkaan ja junaan! Minua hävettää jo asemalla, kun isän kerta kaikkiaan täytyy jutella kaikkien kanssa. Eikö nyt junalippua voisi ostaa puhumatta ummet ja lammet virkailijan kanssa. Vielä junassa isä rupeaa heti juttusille tuiki tuntemattomien ihmisten kanssa. Semmoinen isä on, aina uutisoimassa, aina kaikkien kanssa puhumassa!

Tampereella ajetaan uudenaikaisilla rollikoilla eikä tavallisilla onnikoilla.

– Ne kulkevat sähköllä, viiksiniekoiksi niitä sanotaan noiden katolla olevien sähköjohtojen takia, isä selittää.

Tällä matkalla olemme sen takia, että isä käy tarkistuttamassa kaupan punnukset vakaajan luona. Hän tarkistelee punnuksia kotonaan kerrostalossa, jonne mennään oikein hissillä.  Punnukset pitää tarkistuttaa tietyin väliajoin, että tavarat saadaan punnittua oikein, ettei asiakasta petetä, eikä kauppiaskaan häviä. En ymmärrä, miten kupariset punnukset sillä tavalla voivat itsekseen muuttua huijareiksi.

Tampereen reissulla ostetaan äidille ja Pentille tuliaisleivoksia Leiwon konditoriasta. Isä tuo aina tuliaisia.

Pääsemme vielä elokuviin ennen junan lähtöä. Matti melkein pilaa koko esityksen, kun hän selostaa suureen ääneen, mitä valkokankaalla tapahtuu, aivan kuin olisi jokin Pekka Tiilikainen Salpausselän kisoissa. Pahinta on, että Matti huutelee kehotuksia näyttelijöille:

– Pekka Puupää, mene äkkiä piiloon sinne kaapin taa, niin rosvot eivät löydä. Ei sinne, ei sinne! Nopeasti nyt!

Minua harmittaa, kun Matti ei osaa käyttäytyä elokuvissa. Muutkin istuvat hiljaa, korkeintaan nauravat ääneen. Nauramiselle nyt ei mitään voi.

– Ole nyt hiljaa, Matti, edes vähän aikaa!

Paitsi elokuvia ja rollikoita Tampereella uusi aika alkaa näkyä Koiviollakin. Posti – Lyyli polkee pyörällään kirjeet ja sanomalehdet Koivion asemalta joka taloon, myös meidän kauppaan. Lyyli latoo isosta mustasta laukustaan lehdet ja kirjeet tiskille ja jää juttelemaan hetkeksi.

– Laskuja vaan nämä kirjeet, äiti sanoo.

– Ja huonoja uutisia, aina vaan huonoja uutisia, Lyyli vastaa.

Aamulehti tilataan täällä joka paikkaan, mutta meille tulee sen lisäksi vielä Kuorevesi – Mänttä-Vilppula-paikallislehti, Suomen Kuvalehti ja Kotiliesi. Kotiliedessä seikkailevat Kieku ja Kaiku-sarjakuvahahmot, Suomen Kuvalehdessä taas on hyvänhajuinen kiiltävä paperi, paikallislehteä ei paljon juuri kannata selata. Mutta nyt meille on tilattu oikea lasten sarjakuvalehti, Aku Ankka. Pian täällä tiedetään Ankkalinnan housuttomien asiat.

Kuuntelemme radiosta selostusta Helsingin olympiakisojen avajaisista.

– Harmillista, ettemme päässeet katsomaan olympiatulen kuljetusta Lapista maan halki Helsinkiin. Reitti ei kulkenut Koivion kautta.

Lentävä suomalainen Paavo Nurmi tuo tulen stadionille.

– Satupekka eli Emil Zatopek juoksee itsensä ja maansa tunnetuksi täällä Koiviollakin.

– Olympialaisiin on saatu uutta amerikkalaista juomaa, Coca-Colaa.

– Milloin sitä saadaan meidän kauppaan?

– Heti tilataan, kun ehditään, ja jos sitä vaan keritään valmistaa tarpeeksi, niin vaikka jo seuraavassa kuormassa. Pyynikin Helmi on kyllä yhtä hyvää, ellei parempaa. Olisi ainakin kotimaista.

Enemmän kuin olympialaisista puhutaan Armi Kuuselasta, joka on voittanut Miss Universum -kisat. Kisoista hän on mennyt Filippiineille ja siellä naimisiin Gil Hilarion kanssa.

– Nyt ne tulevat junalla Vilppulaan. Ne ovat koko Suomen pituisella kiertueella.

– Sinne lähdetään kyllä niitä katsomaan! sanoo naapurin isäntä. Tilataan pirssi ja posautetaan sillä asemalle, niin että tyrät rytkyy.

– Älkää nyt olko lapsellisia, lähdette sinne vouhkailemaan ja kutalehtamaan ihan turhan takia, emäntä yrittää toppuutella.

Mutta isäntiä ei pidättele mikään kotona, Armi on nähtävä. Isäkin höyrähtää lähtemään mukaan, muka kaupan asioille.

Miss Universumin kiertuejuna pysähtyy Vilppulan asemalle, jonne on kertynyt paljon väkeä tätä ihmettä katsomaan. Onhan nyt näyttelijöitä teatterissa ja elokuvissa nähty, kauniitakin naisia. Vuodesta 1945 on valittu vuosittain Miss Mänttä. Ja kahvipakettien kyljissä Paula-tyttöjä, ja meidän kaupassa pahvinen Paula-tyttö. Sirkuksessa makailee kuulemma jonkinlaisella lavitsalla rehevä nainen, jonka voi palloon osuvasti heittämällä saada putoamaan sen alapuolella olevaan vesialtaaseen ja kirkumaan kamalasti. Mutta Miss Universum on sentään toista maata. Sieltä junan ikkunasta vilkuttaa ilmielävä Armi Kuusela, koko Suomen missi, vähän väsyneen näköisenä. Gil, koko Suomen vävy, myhäilee hänen vierellään. Ihmiset jonottavat kärsivällisinä myynnissä olevia Armin mustavalkoisia kuvia nimikirjoituksineen.

– Ajatelkaa nyt, Universumin kaunein, ei ole Marsissakaan näin kaunista tyttöä.

– Hieno kiiltäväpintainen kuva. On se kauniimpi tässä kuvassa kuin tuolla junan ikkunassa.

– Tuhlasitte nyt rahanne tuommoiseen joutavaan kuvaan, puhisevat emännät kotona, mutta asettelevat kuvan piirongin päälle sukulaisten kuvien viereen, ei kuitenkaan raameihin sentään.

Uusi aika ja vauraus näkyvät täällä meillä sydänmaillakin, kun isä saa ostettua auton. Ei mitään kauramoottoria enää. Eikä häkäpönttöä, vaan oikein bensiinillä kulkevan auton, pienen, mutta pippurisen, isä kehuu. Ei tarvitse Matinkaan tehdä enää kauppoja naapurin isännän kanssa Pokun, jukuripäisen ”karvaooppelin” ostamisesta.

Auto on punainen, Ifa-merkkinen, kaksitahtikone, ja meistä hieno.

– Se kulkee aivan riittävän kovaa. Eipä tarvitse pelätä ”Kissalan poikia” eli lentäviä ylinopeussakkojensa kanssa, isä ylpeilee.

Mutta autoilijasetäni pilkkaavat autoamme kauheaksi rotiskoksi, idän ihmeeksi, jota varkaatkaan eivät huoli ja rallattavat:

– Idän ihme, lännen kauhu, takaa nousee sankka sauhu.

Osta Ifa, voimanpesä, korjaa sitä koko kesä.

Neljä pyörää ja loota, isä työntää, äiti ohjaa, pojat pitelevät pohjaa, ränkyttävät sedät.

Hyvin me sillä pääsemme ajelemaan, sanokoot sedät mitä tahtovat.

Saadaan leipäsäkit kevyesti Koivion asemalta. Päästään sunnuntaisin huviretkelle tai sukuloimaan.

– Ei sitä paljon ole tarvinnut korjata.

On siinä kyllä yksi vika. Se ei millään jaksaisi vetää pitkää ja korkeaa Hopun mäkeä ylös.

Mutta isällä on siihen konsti. Hän kääntää auton ympäri Hopun mäen alla ja ajaa autolla takaperin mäen ylös. Takaperin eli pakilla se jaksaa vetää ihan hyvin.

– On vaan katsottava tarkkaan, ettei ketään tule vastaan juuri silloin mäkeä alas. Tai ettei auto lähde ”metsähallituksen” puolelle, niin kuin isä maantienojia ja niiden penkkoja nimittää.

Mirkku

Jouduimme Koivion kaupan pihalla kauhean tapahtuman todistajiksi. Juopunut tuntematon mies tulee suuren schäferin kanssa kaupan pihaan.

Mirkku-kissa istuskelee pihassa tutulla paikallaan. Kissahan ei juuri väistä ohikulkijoita niin kuin koira tekee. Jos kissa haluaa istua jossain, se vain istuu, muut saavat sen kiertää.

– Älä vie sitä koiraa kissan lähelle, isä sanoo miehelle, pidä se edes remmissä. Kissa voi olla arvaamaton, tuommoinen vanha kissa vallankin.

– Tää on kuule kova koira, susikoira, niin kuin näet, vähän vihainen kyllä. Olen kouluttanut sitä sillä tavalla, että istutan sitä minuuttikaupalla, joskus tunninkin, sokeripala kuonon päällä. Se ei saa sitä ottaa ennen kuin annan luvan. Ei tuommoinen katinrääpäle sille mitään mahda, mies uhoaa. Hah, hah, me näytetään kissalle taivaan merkit, vai mitä, äijä örisee. Mies päästää koiran irti, ja se juoksee koulutuksestaan huolimatta heti ajamaan kissaa takaa ja ärisemään sille, lyö kissaa käpälällään ja käy hampaineen kissan niskavilloihin.

Puolustautuakseen koiran hyökkäykseltä Mirkku kiepsahtaa nopeasti selälleen koiran alle. Koira pöllyttää jo kissan turkkia, niin että karvat pöllyävät. Salamannopeasti kissa kuitenkin raapaisee koiraa kurkusta.

Verta alkaa suihkuta koiran kaulavaltimosta valtoimenaan.

Koira lopettaa kissan retuuttamisen ja valahtaa maahan.

– Saatanan peto, ukko sanoo vihaisesti yhtä aikaa kissalle ja isälle, molempia varmaan tarkoittaen.

– Enkö minä varoittanut teitä? Miksette pitänyt koiraanne kiinni?

Koira kuolee siinä silmiemme edessä. Kaikki ovat aivan järkyttyneitä siitä, miten tässä näin äkkiä näin pahasti pääsi käymään.

Suremme veljien kanssa koiran kohtaloa, mutta toisaalta arvostamme Mirkun puolustautumista isoa koiraa vastaan. Siitä lähtien osaamme kyllä varoa kissan kynsiä pehmeiden tassujen alla. Katselemme sitä muutenkin vähän eri tavalla, vaikka emme sitä koskaan leluna ole pitäneet.

Seuraavana yönä näen unta, että koira seisoskelee eksyneen näköisenä ja pennuksi muuttuneena mäen päällä männikössä. Käyn monta kertaa houkuttelemassa sitä mukaani, mutta aina koira kääntää selkänsä ja jolkottelee kauemmas. Lopulta se tulee luokseni. Otan sen syliini. Voi, miten pehmeä sen turkki on! Puhun sen korvaan kyynelten kastellessa koiran turkkia, että kyllä me sinusta vielä hyvä koira saadaan ja kompuroin mäkeä alas.

Jonkin ajan päästä Mirkku-kissa tulee yhtäkkiä kauhean kipeäksi, oksentelee kouristellen pitkään.

– Eikö sitä voisi viedä lääkäriin, kissalääkäriin, on Vilppulassa varman sellainen, huudan hädissäni.

– Rotanmyrkkyä se on syönyt. Ei tässä mikään enää auta, siihen kuolisi isompikin elukka.

Niin Mirkku sitten kuolee suruksemme rotanmyrkkyyn ennen kuin ehdimme sitä Vilppulaan viemään.

– Kuka kelvoton on rotanmyrkkyä nurkkiin kylvänyt? Kyllä kissa olisi pitänyt rotat ja hiiret kurissa niin kuin tähänkin asti. Pelkkää ilkeyttä! äiti pauhaa.

Olen aivan lohduton ja itken katkerasti. Onhan Mirkku ollut minun kissani, ainakin pahaa tehdessään pienenä.

Laitan elottoman kissanruumiin kaupan pahvilaatikkoon ja lähden kaivaman sille hautaa hiekkakuopan toiselle puolelle. Toimin itse pappina ja pidän sille muistopuheen. Ryhdyn sitten kirkkokuoroksi ja seurakunnaksi ja veisaan virret, kunhan saan ne ankarasti ponnistellen valittua.

”Sun haltuus rakas isäni”, ei tätä, ei kissa mitenkään isän haltuun joutunut, pikemminkin päinvastoin. En tietenkään aio veisata isän veroilmoitusvirttä ” Nyt olen paljas, alaston, kun maksupäiv´on tullut”, se ei nyt sovi.

”Minä vaivainen oon mato, matkamies maan”, ei tätäkään, kyseessä on kissa eikä mato.

”Totuuden henki, johda sinä meitä”, se sopisi ja kukapa koululainen ei sitä osaisi, mutta valitsen kuitenkin virren ”Ystävä sä lapsien”, koska Mirkku on ollut meidän lasten ystävä, niin meistä on tuntunut.

Kiltti, kiltti, Mirkku, ajattelen itkien vuolaasti asetellessani laatikkoa helposti soramaahan kaivamani kuopan pohjalle.

– Niin hyvä hiirikissa ja lasten ystävä, saarnaan kyynelten valuessa pitkin naamaa. Sitten hauta pitää luoda umpeen ja asetella haudalle kukkia. Olen kerännyt maantien pientareelta päivänkakkaroita, kissankelloja ja hiekkakuopan reunalta kissankäpäliä. Ne kaikki sopivat mielestäni värien ja nimien puolesta kissan hautajaiskukiksi oikein hyvin. Käyn vielä viikkokausia kissan haudalla itkeskelemässä ja kukkia viemässä. Vanhempieni mielestä sureminen menee jo liiallisuuksiin. He huolestuvat tästä synkistelystä ja alavireisyydestä.

– Eläimet ovat lapsille tärkeitä. Ne opettavat elämänmenoa, syntymää ja kuolemaa, kiintymystä ja rakkautta, mutta elämään kuuluu luopumistakin, äiti sanoo lohduttavasti. Olihan Mirkku hyvä hiirikissa. Mutta poraaminen saa jo loppua, rajansa kaikella, suremisellakin. Isä yrittää keventää synkkää tunnelmaa ja uhkaa potkia kauppamatkustajat nyt hiekkakuopan sijaan kissanhaudalle asti. Minä loukkaannun isän puheista, sen sijaan, että piristyisin. Mutta elämä jatkuu, ja aika kulkee lapsena nopeasti. Kissanhauta unohtuu.

Alakansakoulu on sujunut minulta ihan hyvin. Taas on laulettu ihana suvivirsi koulun päättymisen merkiksi. En kuitenkaan ole saanut laulaa yksin kaikissa joulu- ja kevätjuhlissa kuten veljeni Matti, kuorossa vain. Matilla oli aina ollut kymppi laulussa. Hän oli hellyttänyt kaikki kuulijat laulamalla täydellisesti esittämänsä laulun, oli se sitten mikä hyvänsä. – Se on lahja, tullut Eeva-mummuun, äiti sanoo.

Päätin lähteä pyrkimään oppikouluun omia aikojani, edes vanhemmille kertomatta. Otin vaan pyörän seinustalta ja ajoin 10 kilometrin päähän Vilppulaan oppikoulun pääsykokeisiin. Enää ei tarvinnut äidin minua pyörän ritsillä kuskata huutavana ja kiljuvana niin kuin kansakouluun, pääsin jo itse. Ajattelin, että sanon vasta sitten vanhemmille, jos pääsen kouluun, muuten en koko hankkeestani puhu sanaakaan.

Kokeet sujuivat hyvin, vaikka laskentoa vähän jännitin. Opettaja onneksi pistäytyi jossakin juuri kesken laskennon koetta, jolloin pääsimme keskenämme vertaamaan laskujemme tuloksia. Hinku kouluun oli niin suuri, että vaikka tiesin sen vääräksi, vertailin silti. Oikein ne tulokset sitten olivat olleet, koska pääsin oppikouluun.

Kuljin pyörällä 10 kilometrin matkan niin pitkälle syksyyn kuin paleltumatta voin, mutta kylmimmiksi talvikuukausiksi jouduin asumaan kortteerissa yhden toisen koululaisen kanssa. Se oli ison maalaistalon tyttö, aina minua kiusaamassa. En ollut ikinä semmoista ihmistä nähnyt, niin ilkeätä. Vaikka me veljesten kanssa välillä kinasteltiin ja tapeltiin, kukaan meistä ei ollut tahallaan kenellekään ilkeä. Äiti oli sitä takonut meidän päähämme pienestä pitäen.

Kasvoin hirmuista vauhtia: jalat venyivät pituutta, mutta painoa ei tullut. Olin edelleen laiha ripakinttu. Vaatteet jäivät yhtä mittaa pieniksi. Housunlahkeet olivat kuin huutolaispojalla. Jalkojani särki öisin, kun luuni niin nopeasti pitenivät. Itkin, kun niin kovasti särki. Äiti yritti jalkojani hieroakin, muttei sekään paljon auttanut, ehkä enemmän lohdutti. Asperiinia ja Hota-pulveria käytettiin lääkkeeksi kaikkeen mahdolliseen. Muita lääkkeitä meillä ei ollutkaan. Mutta ei niitä lapselle voinut antaa. Sähkötyynyä pidettiin joskus jalkojeni alla, jotta särky lievittyisi. Sähkötyyny on Valton uudenaikainen kolotusten lievittäjä, parempi kuin kissannahka selän alla. Silti jalkoja särki armottomasti.

– Mikseivät Matti ja Pentti joudu näin älyttömiä vaatteita pitämään, vastustelin sukkanauhaliivejä, tai oikeastaan vaaleanpunainen paita se oli, johon sukkanauhat kiinnitettiin toisesta päästä ja napilliset pitkät sukat metallisilla lenksuilla toisesta päästä.

Valto sanoo, että naiset nyt istuisivat vaikka paljaalla takapuolella kusiaispesään, jos se kaunistaisi.

Onhan äidilläkin luilla tuetut korsetit ja kartiomaisiksi topatut rintaliivit, niin että vyötärö näyttäisi kapeammalta. Nailonsukkiakin äidillä nykyään on, ennen sukat tehtiin sillasta, joka oli paksumpaa kuin nailon. Silkkisukkia oli kuulemma ennen sotia, rauhanajan tavaraa, aina parempaa kuin nykyinen. Mutta talvella ei tietenkään voi pukea nailoneita, ne jäätyvät sääriin kiinni. Ja sitten pitää koko jalat katkaista.

Teksti, maalaus ja siitä otettu kuva Leena Puranen.


Aiheet: , , , , , , ,

2 kommenttia

  1. Hei Leena! Tuo

    Hei Leena!
    Tuo fragmentaalinen tyylilajisi on aika hengästyttävä, mutta mitä muuta ”hättäisiltä
    Monosilta” voisi odottaa. Joku Päätalo ulosti
    putkiaivoistaan junnaavaa tekstiä, jota en
    jaksa lukea. Tiilentekemisestäkin se olisi
    varmaan tehnyt tiiliskiviromaanin:).
    Minun vanhempani lomailevat Monoskylässä
    ja ilahtuisivat, jos ottaisit heihin yhteyttä.
    puhelinnumero on: 0503838084.
    T. Perttu

    Vastaa kommenttiin

    Kirjoittanut

    Perttu

    24. 6. 2009 17.24

  2. Mahtavaa lukea isän

    Mahtavaa lukea isän lapsuusmuistoja:). Pitänee printata tämä sillekin luettavaksi.

    Vastaa kommenttiin

    Kirjoittanut

    Satu Ylä-Mononen

    25. 6. 2009 9.49

Kirjoita kommentti