Umami muualla Facebook

Julkaistu 23. 7. 2018 Teksti Umami, kuvat Leena Puranen 5 kommenttia Kulttuuri

Lapsuustarinoita 7: Vilppula

Korean boomi, ja sotien jälkeinen jälleenrakennus oli ohi, sotakorvaukset maksettu.

Kaupankäynti Koiviolla hiljeni. Hiipi laskusuhdanne ja lopulta jysähti lama. Junat lakkasivat pysähtymästä Koivion asemalla matkustajien puutteen takia. Männiköt oli hakattu kiekkolaaneiksi, metsurit menneet muihin töihin tai koteihinsa perheittensä luo, metsäkämpät suljettu, ja hiljenneiden sahojen kuorikasoilla kasvoi enää korvasieniä.

Vanhempani lopettivat Koivion sekatavarakaupan, koska suhdanteet heikentyivät, ja taloudessa alkoi näkyä laman merkkejä. Kaupan ostajaa ihmeteltiin: miten hän aikoi siellä kauppaa pyörittää, kun asiakkaita ei ollut? Toivoteltiin vaan onnea, että saisi siitä elantonsa.

Varmaan myös minun koulunkäyntini takia vanhemmat halusivat muuttaa lähemmäs koulua, jottei minun tarvitsisi kulkea pitkää matkaa tai asua kortteerissa ilkeän tytön kiusattavana.

Setäni isolla kuorma-autolla muuttokuormamme siirtyi Vilppulaan.

Me istuimme veljien kanssa myös tavarakasojen ja pahvilaatikoiden seassa auton lavalla. Mentiin, niin että nuppu tutisi kohti Vilppulaa. Sinne jäivät Koivion männikkökankaat paljaiksi hakattuina. Avohakkuiden aukkoja vain vilahteli ohitse.

– Neljä vuotta asuttiin Koiviolla, metsänkorvessa, sydänmailla, jumalan selän takana, hyvä että päästään ihmisten ilmoille.

– Hyvästi vaan tuoksuvat männikkökankaat ja hiekkamonttu!

– Hyvästi hömpelöt ja kissanhauta!

– Mukavaa meillä siellä oli, vaikka metsässä asuttiin.

– Niin, hyvä elämä.

Kaupanpitoa vanhempani eivät silti lopettaneet. He olivat yrittäjiä sanan kaikissa merkityksissä: he yrittivät ja yrittivät.

Kaupanpidon kimppuun he taas kävivät kuin terrieri postinkantajan housunlahkeeseen vuokraamassaan liikehuoneistossa Mäntän Vuohijoella, kahden kilometrin päässä Mäntän keskustasta ja paperitehtaasta. Aikanaan Mäntän paperitehtaitten väki oli tehnyt ostoksensa yhtiön kaupasta ja maksanut ne kauppalapuilla eli ” Serlachiuksen rahalla”. Täällä reuna-alueella asui nykyäänkin omakotitaloissaan enimmäkseen Mäntän paperitehtaan työläisiä, jotka polkivat työmatkat tehtaalle pyörillä. Mutta nyt oli jo siis muitakin kauppoja kuin yhtiön omistamia ja oikeata rahaa, ainakin joillakin.

Talo oli samanlainen omakotitalo kuin Koiviolla, mutta nyt koko alakerta oli kaupan tiloina, kauppa oli siis suurempi. Näyteikkunoita oli kaksi. Talon omisti talon yläkerrassa asuva pyörätuolissa kaiket päivät juopotteleva invalidimies, jonka keskenkasvuinen tytär oli otettava kauppaan harjoittelijaksi. Se ei kuulunut vuokrasopimukseen, mutta vanhempani ottivat hänet töihin säälistä äiditöntä tyttöä kohtaan.

Liike oli uudenaikaisempi: oli kunnolliset kylmälaitteet, kiiltelevät tiskit vitriineineen, hienot kassakoneet ja asialliset tilat kaikille tavaroille. Maitoa myytiin suurista tonkista pitkävartisella litranmitalla koukkaamalla asiakkaiden maitokannuihin. Sodanjälkeinen tavaroiden hamstraus, mustan pörssin kauppa ja tavaroiden säännöstely oli loppunut. Elintarvikekortteja ei tarvinnut enää leikellä. Eikä tavaraa myyty enää tiskin alta. Kaupan asiakaskunta oli erilaista kuin Koiviolla, mutta melkein rahatonta. Tavaraa myytiin vain pieniä määriä kerrallaan, enimmäkseen peruselintarvikkeita. Yhä enemmän myytiin velaksi tai vastakirjalle. Metsäkämppien reiluista tilauksista oli turha haaveilla, pikemminkin ostettiin muutama ohut siivu lauantaimakkaraa, kissalle. Enää ei kaupan katossa roikkunut huopatossuja, myrskylyhtyjä ja hevosen valjaita.

Emme asuneet Mäntän Vuohijoella, jossa kauppa oli, vaan vanhempani ostivat meille Vilppulan kosken rannalta kauniin valkoisen omakotitalon. Heille tuli siis ensimmäistä kertaa kymmenen kilometrin työmatka, mutta meidän lasten koulumatkat lyhenivät. Koulut olivat heti kosken toisella puolella.

Vilppulan vaakunassa on Vilppukosken vanhan harmaakivisen sillan kuva. Maantiesillan vieressä rinnakkain kosken ylittää myös teräsrakenteinen, ruosteinen rautatiesilta punagraniittisine kannatinpylväineen. Siltojen välissä keskellä koskea on pieni luoto, jolla kasvaa kitukasvuisia koivuja. Vedet pärskyvät luodon molemmin puolin vinhaa vauhtia. Meille pääsee näin yhtä oikopolkua: Kun kiviseltä maantiesillalta heti sillan pielestä laskeutuu alas aivan kosken partaalle, siitä harvinaisen tammen vierestä lähtee kapea, melkein huomaamaton oikopolku pientä puista siltaa myöden. Koski kuohuu aivan pienen puusillan alla ja sen pärskeet tekevät sillan palkit ja kaiteet liukkaiksi. Kun tätä pikkusiltaa ylittäen menee vielä rautatiesillan ali, jatkaa aivan kosken rantaa pitkin ja nousee mäentöyrääseen, niin siinä uusi talomme jo onkin tien varressa, muiden omakotitalojen rivistössä. Totta kai meille menee oikea tie rautatien ylikäytävän kautta pitkästi kiertämällä, mutta tätä oikopolkua pitkin pääsee jalan nopeasti. Kosken kohina kuuluu hiljaisina iltoina meille asti.

Taas asumme virtaavan veden äärellä. Koiviolla se oli lähde, ja siitä lähtevä pieni puro, jonka veden virtausta katselin, nyt oikein kuohuva koski. Talossa on lasikuistit kummassakin päädyssä. Toisesta päädystä mennään alakertaan, toisesta pääsee yläkertaan, talossa on siis kaksi asuntoa. Alakerrassa on kaksi suurta puu-uuneilla lämmitettävää kamaria ja tilava keittiö leivinuuneineen. Entiset huonekalut on kärrätty Koiviolta tänne: sama heteka, sama nojatuoli samat kukkakuvioiset verhot, samat mummun kutomat räsymatot. Yläkerran toisessa asunnossa on keittiö ja kaksi kamaria. Sinne on ostettu sängyt. Pentti nuorimpana asuu vanhempien kanssa alakerrassa, mutta me Matin kanssa saamme käyttöömme yläkerran. Saamme asua omissa huoneissamme jonkin aikaa, hyvin lyhyen ajan, ennen kuin sinne on otettava vuokralaiset.

Kaikki talot tämän tien varrella ovat suunnilleen samanlaisia omakotitaloja isoine pihoineen, mutta meillä on kaunein puutarha. Edelliset asukkaat ovat oikein harrastaneet puutarhanhoitoa ja voittaneet kylän kauneimman pihan palkinnon. Puutarha on suoranainen ihme kaikessa runsaudessaan Koivion karujen männikkökankaitten jälkeen. Talon ympärillä on oikein pensasaita siperian hernepensaasta ja suurista sireenipensaista, ja aidassa portti. Piha on suunniteltu huolella niin, että aina pitkin kesää kukkivat jotkin kukat. Pihassamme on suuria punaisia, vaaleanpunaisia ja keltaisia ruusuja. Sitten on vielä Mercedes-nimisiä ruusuja, joiden kukat ovat reunoiltaan hiukan oransseja, muuten vaaleamman kelta-oransseja. Pihassa kasvaa ukonhattuja, leijonankitoja, akileijoja, astereita, valmuja, muita unikkoja, pioneja, orvokkeja ja syysleimuja. Olenkohan nyt luetellut edes osan? On isän jorriineita ja hortensioita, onpa pieni kivikkopuutarhakin maakellarin rinteessä.

Takapihalla on perunamaa ja muheva kasvimaa, jossa kasvatetaan muiden tavallisten vihannesten lisäksi isoja kurpitsoita. Kurpitsoista äiti keittää puolukoiden kanssa hyvää hilloa. Tontilla on myös paljon viinimarja- ja karviaismarjapensaita ja omenapuita, jotka hämmästykseksemme tekevät myös omenia. Nyt saamme hillota ja mehustaa oman pihan tuotteita talven varalle. Omenoita tulee niin paljon, että omenasosetta ja mehua tehtyämme, jaamme omenoita vielä naapureille. Pihanperällä on tietysti sauna, nyt varastorakennuksena oleva vanha navetta, liiteri ja huussi.

Ja mikä parasta, pihassamme, vadelmapensaitten peitossa, on pieni leikkimökki, jonne piiloudun, en suinkaan leikkimään nukeilla, en niillä paljon koskaan ole leikkinyt, vaan tuntikausiksi lukemaan. Kirjan sivut värjäytyvät vihreiksi, kun valo siivilöityy vadelmapensaitten läpi pienistä ikkunoista leikkimökkiin kyköttäessäni siellä pienenpienellä tuolilla lukemassa. Tunnelma leikkimökissä on samalla tavalla sadunomainen kuin Koiviolla lähteen reunalla istuskellessani. Täällä leikkimökissä etsiskelen nyt sananjalkoja kirjojen sivuilta. Eipä osata isoa likkaa heti leikkimökistä haeskella, siellä saan rauhassa hymelöidä tukka silmillä lukien.

Koko Mänttä, ja tietysti Vuohijoen sivukylä myös, ovat syntyneet ja kasvaneet paperitehtaan mukana. Apteekkari Gösta Serlachius, sittemmin vanha kauppaneuvos, oli perustanut 1800-luvun puolivälissä Mäntän kosken varrelle, Kuoreveden ja Keurusselän väliselle kannakselle ensiksi sahan ja myöhemmin puuhiomon hiertämään puusta paperin valmistuksessa tarvittavaa selluloosaa. Mäntän tehtaat olivat siis koko Suomen puunjalostusteollisuuden vanhimmasta päästä. Tehtaan tuotemerkin kotka on ikään kuin leijaillut Mäntän kosken partaalle, nimikirjaimet GAS kynsissään. Tehtaan pilli on kutsunut kolme kertaa vuorokaudessa ihmisiä töihin tehtaalle.

Tehdas ulotti vaikutuksensa joka puolelle Mänttää ja ympäristöönsäkin.

Tehdas tai Yhtiö oli yhtä kuin Mänttä. Yhtiö huolehti työväestään kehdosta hautaan. Kaikki oli yhtiön aikaansaannosta, niin ainutlaatuisen hieno kirkko, kansakoulu, kirjasto, pässinrata – rautatie, puhelinlaitos, Mäntän ensimmäinen auto, sairaala, valkoinen korkea mylly, Klubi, Bio- Säde, Pättiniemen työläisalue yhtiön vuokra – asuntoineen, aseman mutkan yhtiön herrojen valkoiset talot tai Tammikankaan rintamamiestalot. Pappilan takana oleva ruma työväentalo oli sentään muiden kuin yhtiön rakennuttama. Myös selällä tukkilauttaa hinaava Mänttä I kuuluu yhtiön omistukseen. Suomen ensimmäisen jäänmurtajan hankintaankin Mäntän tehtaitten patruuna osallistui.

Jokainen oli jotenkin sidoksissa yötä päivää pyörivään tehtaaseen: oli joko työssä siellä koneita valvomassa tai korjaamassa, kuljetti sinne puita autollaan kuten setäni, oli tehtaan konttorissa kuten luokkakaverini äiti, tai viinakupassa myyjänä kuten setäni vaimo, tai Mäntän klubilla tarjoilijana kuten tätini. Tai piti tehtaan työläisille kauppaa, kuten vanhempani. Jopa Koiviolla asti naapurimme viisas hevonen oli vetänyt tukkikuormaa vietäväksi Mäntän tehtaille.

Siinä tehdas höyryävän kosken varrella hurisi, piiput savusivat, – mutta ennen kaikkea tehdas haisi – kymmenien kilometrien päähän, varsinkin alajuoksulle, Vilppulaan. Tehtaan pilli huusi kun löysit vaihtuivat. Tehdas käsitti paperitehtaan, konepajan, laboratorion ja hallintorakennukset. Valkoisessa talossa oli tehtaan pääkonttori.

– Annapa, Leena, kun selitän sinulle, miten tällainen paperitehdas toimii, isä sanoi, kun pääsimme tehtaan sisälle katsomaan paperintekoa. Kiipeilimme metallisia portaita ylös tehdassalia kiertävälle parvelle, väistelimme työntekijöitä ja pitelimme välillä korviamme, kun koneet metelöivät. Joka puolelta tunki höyryjä nenään. Mustanlahden puoleisesta päästä setiesi autot ajavat tukkikuormat sisään. Se on niin sanottu märkä pää.  Puu on paperin raaka-ainetta. Puut, männyt siis, koska täällä tehdään sulfaattiselluloosaa, joutuvat ensimmäiseksi kuorimoon, jossa niistä irrotetaan koneilla kaarna ja kaikki ylimääräinen nila. Sieltä ne siirtyvät tuolla korkealla kulkevaa kuljetushihnaa myöten murskaamoon, jossa suuret koneet kuin jättimäiset leuat hakkaavat ne tuusan nuuskaksi. Sitten tämä hake menee taas hihnaa pitkin varsinaiseen tehtaaseen, jossa se keitetään näissä hirmuisen suurissa kattiloissa selluloosaksi. Sitten tuleekin tehtaan kuiva pää. Selluloosa vielä valkaistaan, ja valkaistaan sitä valkoisemmaksi, mitä valkoisempaa paperia on tarkoitus tehdä. Se onkin nyt uusinta uutta täällä tehtaalla. Sen keittämisen jälkeen massa prässätään ja kuivatetaan paperiksi ja kelataan noille jättimäisen isoille keloille. Siitä rullat lähtevät sanomalehdiksi painettaviksi eri puolille maailmaa. Tämä on vientiteollisuutta. Lopuksi paperitehtaan viimeisessä päässä on konepaja. Siellä on tehty Kipinä – venemoottorit, joita on melkein kaikkien mänttäläisten veneissä. Eri koneesta tulee erilaisen pintakäsittelyn ansiosta pergamiinia eli sitä voipaperia, jota meidän kaupassa käytetään ja johon kouluevääsi pakataan. Sitten täällä valmistetaan paperipyyhkeitä, niin kuin muistat mainoksesta, jossa pieni tyttö sanoo:” Katso äiti kuinka kuivaksi käteni tuli. Mäntän pehmeä pyyhe kuivaa tehokkaasti ja nukkaa jättämättä.”

Toisessa, Vuohijoen puoleisessa päässä ovatkin sitten setiesi rekat valmiina kuljettamaan suuret paperirullat tai muut valmiit tuotteet ties minne, aluksi enimmäkseen Helsinkiin ja Kotkaan laivattavaksi ulkomaille. Joka puolella Mänttää näkyikin setieni rekkoja menossa tai tulossa.

– Kyllä täällä Mäntässä ja Vilppulassa sitten haisee!

– Serlachius haisee.

– Mutta rahalle se haisee, ja kun sanotaan, että raha ei haise, niin sitten se tuoksuu. Työpaikoille ja toimeentulolle se haisee, turha siinä on nenäänsä nyrpistellä.

– Täällä Vilppulassa on ollut Vilppukosken rannassa myös tehdas, puuhiomo. Tehtaan rattaita on vielä sillan pielessä. Tuskin puuhiomo on näin paljon haissut kuin tämä nykyinen sellun keittäminen.

Mäntän tehtaitten paperinkeiton valkaisemisessa syntynyt haiseva jätelipeä laskettiin juuri mitenkään puhdistamatta Mäntän kosken alapuolella olevaan vesistöön, siis Vilppulan koskesta vielä alas, aina Tarjannevedelle asti. Osa ruskeasta jätelipeästä käytettiin pöllyävien sorateiden kasteluun. Jätelipeää perästään laskeva tankkiauto oli mieluisa näky, koska jätelipeä sitoi hyvin maantiepölyn. Ihmiset valittivat Vilppulassa tehtaan hajusta ja vesistöjen pilaantumisesta. Kalat kuolivat koko vesistössä. Kuolleita kaloja kerättiin ämpärikaupalla vedestä. Järvien vesi haisi kamalalta, ja siinä lillui suuria vihreitä, limaisia selluloosaklönttejä. Kalastajat vaativat, että tehtaan on maksettava heille korvauksia vesistöjen pilaamisesta ja heidän elinkeinonsa turmelemisesta. Asukkaat meidän naapurustossa sanoivat, että maali talojen seinistä hilseilee pois tehtaan hajun takia. Melkein mikä tahansa huonosti oleva asia, köyhyys, lasten räkätauti tai rikkinäinen polkupyörä johtui tehtaan hajusta.

Meistä haju tuntui nykyään oikein kotoiselta. Se oli tämän uuden kotiseudun haju.

– Pierun ja rikkivedyn hajuunkin tottuu.

Mikään mahti maailmassa ei pystynyt estämään meitä kakaroita uimasta kotimme lähellä Vilppukosken niskalla, vaikka kuinka haisevassa vedessä. Hinaajat huutelivat kesäpäivinä vetäessään perässään tukkilauttaa. Vanhempien huolestuneista varoituksista välittämättä kirmasimme rantaan ja uimme juuri kosken niskalle. Tukkilautat pysäytettiin siihen kosken yläjuoksulle. Juuri ennen kosken isoimpia pyörteitä ja jyrkintä laskua oli tukkienuittoponttooni. Siinä tukkimiehet irrottivat tukkilautassa hinatut puut lautasta ja kekseillä ohjaten päästivät ne uittorännejä pitkin koskesta alas. Tukkienuittoponttooni oli meidän uimapaikkamme keskus.

Huvittelimme juoksemalla tukkilautan liukkaiden tukkien päällä, niin kuin olimme elokuvissa nähneet tukkijätkien tekevän. Useimmiten se päättyi tukkien väliin putoamiseen ja itsensä pahasti kolhimiseen. Vain muutama kevyt, tasapainoaistiltaan täydellinen saattoi juosta tukkilauttaa pitkin. Minä se en ollut, mutta silti yritin juoksemista ja kolhin itseni mustelmille putoillessani tukilta. Oli kyettävä astumaan tasan tukin keskelle kevyesti kuin tuuli, ja oli jo katseella ennakkoon arvioitava seuraavan tukin keskikohtaa ja nopeaa askeltaan siihen. Puoshaka olisi tietysti tasapainottanut juoksijaa, mutta meillä ei niitä ollut. Ponttoonin luona uimisessa oli toinenkin vaarallinen ja hurja temppu: yritimme jatkuvasti sukeltaa ponttoonin ali. Vaikka joku oli tönäissyt minut Mäntässä aivan pienenä ja uimataidottomana kalliolta järveen, minulle ei siitä ollut jäänyt mitään kammoa uimista tai sukeltamista kohtaa. Tätini oli hypännyt silloin perään ja kiskonut minut rantaan. Sitten minua oli pidetty jaloista pää alaspäin ja ravisteltu voimakkaasti, että saatiin vesi keuhkoista. Muistan hyvin sen tunteen, joka veden alla tuli, kun yritin kaikin voimin päästä ylös pintaan, joka häämötti jossain vaaleana läikkänä. Koska ponttooni oli iso, ja virtaus jo siinä kohdassa voimakas, ponttooni imaisi sukeltajan alleen, eikä sieltä tahtonut päästä pois. Kaikkien vanhemmat olivat tietysti kieltäneet semmoisen huvittelun hengenvaarallisena, ja yleensäkin niin lähelle koskea uimisen, mutta kosken niskalla ja ponttoonilla me tietysti aina olimme. Heittelimme toisiamme limaisilla selluloosaklönteillä, kiljuimme ja hypätä loiskauttelimme ponttoonilta veteen, sukeltelimme ponttoonin ali kaikesta vaarasta välittämättä. Mikään ei voinut olla hauskempaa!

Vilppula on rautatien varrella, oikean rautatien, eikä kapearaiteisen ”pässinradan” päässä niin kuin Mänttä. Mäntän pässinrata oli alun perin rakennettu tehtaan käyttöön, muta nykyään siellä harvoin enää kulki Pikku Pässi -juna, koska melkein kaikki tehtaan tuotteiden kuljetukset olivat siirtyneet maanteille rekka-autoilla kuljetettaviksi.

Vilppukosken yli vie siis ruosteinen rautatiesilta, jonka ali meille pääsee oikopolkua. Silta on vuoden 1918 sodassa ammuskeltu reikäiseksi. Se oli sodassa tärkeä Haapamäen-radan yhteyden takia. Punaiset yrittivät tässä sodassa katkaista valkoisten joukkojen kuljetukset pohjoisesta etelään, joka oli punaisten tukialuetta, katkaisemalla Vilppulan rautatiesillan.

Kosken rannalla on myös puu, jonka juurelle sileäksi haravoituun hiekkaan on merkitty vuosiluku 1918, ja puun juurella on aina kukkia. Ihmettelemme, kuka toi kukat, haravoi alueen ja piirsi vuosiluvun, mutta siinä ne aina olivat. Sanottiin, että puuhun olisi joku punakapinan aikaan hirtetty. Joku häntä vielä muisteli, oli sitten punainen tai valkoinen. On kosken rannalla, kotimme vastakkaisella puolella, tietysti vuoden 1918 taistelujen virallinenkin muistomerkki, jonka aikaansaamiseen tehtaanpatruuna Serlachius kuulemma vaikutti. Tämän miestä ja naista esittävän suuren patsaan juurelle kansalaiskoulun pojat kerääntyvät tupakalle ja melkein joka päivä aloittavat siellä tappelun, josta aina joku tulee nenä verisenä ja itkien kotiin. Matti sanoo, että siellä piestään useimmiten aina samaa poikaa, jostain syystä. Niin että taisteluja kunnioitettiin siis silläkin tavalla.

Matti aloitti tupakanpolton kansalaissodan muistomerkillä, ja kun se paljastui, oli monta tuntia metsässä selkäsaunan pelossa. Äiti tietenkin heltyi lopulta ja haki Matin pimeän tullen kotiin, ilman selkäsaunaa. Mattiakin äiti siis lellii eikä vain keskosena syntynyttä Penttiä. Mutta tupakanpolttoa Matti ei lopettanut, ei vaikka millä olisi uhattu. Kaikki miehet polttavat tupakkaa, ja joka paikassa, isä, sedät, vaari, jopa toinen Liisa-tädeistäkin.

– Lättähattu siitä tuolla menolla tulee, äiti hätäili.

Lättähatuista oli vasta kuultu Vilppulassa. Niillä oli kuulemma pillimäisen kapeat housunlahkeet, nahkatakit ja sitten ne lättään lyödyt lierihatut päässä, tai sitten mikä oli vielä kauheampaa, pää kokonaan paljaana pitkä niskatukka pakkasessa liehuen. Ja niillä on surinasussut tai pimut, joiden kanssa ne tanssivat jitterbugia tai jiveä. Matti yritti sentään kääntää harjasmaisen jäykän tukkansa hiusrasvalla otsalta taaksepäin ja saada eteen laineen. Hän seisoskeli pitkään kamman ja brylkreemin kanssa peilin edessä ja ähräsi tukkaansa.

– Vilppulan ilmastossa lättähatuille käy huonosti.

Reijo laittoi tukkaansa niin paljon hiusrasvaa saadakseen hiuksensa kääntymään otsalta taaksepäin, ettei voinut tai raaskinut panna karvalakkia päähänsä. Koko komeus olisi mennyt ihan hukkaan karvalakin alla. Niin sen aivot jäätyivät.

– Miten niin jäätyivät, Matti kysyy.

– No onhan se ihan pöhlö, pään palelluttamisesta se johtuu. Talvellakin sulana virtaavasta Vilppukoskesta nousee aina sen verran huurua, että tukka kostuu ja pää jäätyy. Sillä lailla se menee, täällä.

Onnenpotku täällä Vilppulassa asumisessa oli se, että kunnankirjasto oli niin lähellä. Sieltä kelpasi kaikki: poikien seikkailukirjat, tyttökirjat, romaanit, historialliset romaanit, eritoten Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen ja Johannes Angelos. Lukemisen nälkää osoitti sekin, että luin Niebelungin laulun runoteoksen vanhalla fraktuuratekstillä alusta loppuun. Mielestäni se oli hieno ja jännittävä eepos. Ensimmäiset Koiviolla omistamani kirjat olivat Daniel Defoen Robinson Crusoe ja Stevensonin Aarresaari. Äiti oli jo Koiviolla ostanut kirjakauppiailta tai niiden edustajilta jatkuvasti kirjoja: tietosanakirjoja, kaikenlaisia yleisteoksia, Kansojen historiat ynnä muut, mutta aina jotain myös meille lapsille. Jostain syystä oli tapana ostaa kaikki uudet kirjat. Olin kyllä lukenut kansojen historiatkin, mutta varsinkin Pikku jättiläinen oli Matin ja minun aarre. Sieltä oppi vaikka mitä, voi pitää tietokilpailuja ja opiskella latinankielisiä lausahduksia.

Kirjoja pidetään meillä suuressa arvossa.

Isä sanoo, että se on sukuvika ja kertoo, että yksi Ylä-Monosen emännistä oli hukkua kirkkomatkalla kirjansa takia. Hän putosi nimittäin laivasta lankun ja laiturin väliin eikä päästänyt millään irti virsikirjastaan. Hän piti kirjasta kaksin käsin kiinni veden alla, kädet aivan kuin lukittuina kirjan ympärille, niin että pelastajat saivat hairia häntä vaatteista ja hameenhelmoista saadakseen hänet ylös. Mutta kirjastaan hän ei irti päästänyt.

Näärännäpyistä liian lukemisen tuloksena ei kukaan enää varoitellut, mutta näön menettämisestä kyllä. Sokeutumisen uhallakin luin vintillä kesäisin yökaudet, taskulampun valossa loput.

Helsingistä kesää viettämässä oleva Yrjö kantoi minulle kassikaupalla uusia kirjoja, dekkareitakin, joita ei kunnankirjastossa niin paljon ollut.

Yrjö asuu kesälomallaan naapurin maalaistalossa, jota pitää hänen tätinsä. Talon väki on usein aivan ilkimullikoina alasti heinäpellolla. He ovat Elämänmäessä olevan hermotauti- ja luonnonparantolan oppien innokkaita kannattajia. Tohtori Lybeckin 1900-luvun alussa Vilppulaan perustamassa luontaisparantolassa käytettiin hoitomuotoina ravinto-, ilma- ja aurinkokylpyjä, uintia, savihauteita sekä paastoa. Siellä oli ollut potilaina monia sen ajan kuuluisuuksia kuten Akseli Gallen-Kallela, Juhani Aho ja F.E.Sillanpää. Kuuluisuudet voivat siellä ottaa Kuhne – hoitoja istumalla sinkkiammeissa, joiden vesi vaihdettiin kuumasta kylmään ja päinvastoin. Välillä istuttiin saunassa kylmät kääreet päässä. Lopuksi hoidettavat käärittiin kylmillä kääreillä tiukkaan pakettiin päästä varpaisiin ja pantiin makaamaan vällyjen alle.  Se oli kuulemma hyvin virkistävää. Oli siellä hulluille puihin rakennetut kopitkin. Piiat pelkäsivät viedä niille ruokaa, kun ne huusivat ja mölisivät kopeissaan. Nykyään Elämänmäellä ei enää ole parantolaa.

Yrjön tädeillä on siellä hevonen, lehmiä, kanoja ja ankkoja ja koira tietysti, vaikka ollaan Vilppulan kirkonkylässä. Yrjö auttaa kesällä heinäpellolla talon väkeä. Joskus talossa poikkeaa mustalaisia.

Yrjö on kanssa kummallinen, kun ei osaa puhua kunnolla, vaan Helsingin murretta. Meidän oli ihan pakko rökittää sitä, jotta se oppisi puhumaan kuin ihmiset. Itse asiassa minua vähän nolottaa se, että menimme Yrjön pieksämään. Yrjö sanoi: ketä tulee, kun olisi meidän mielestä pitänyt sanoa kuka tulee. Olisi nyt sitten sanonut vaikka, että kekkä tulee. Muita slangisanoja emme olleet ymmärtävinämme. Siitä me häntä kovakouraisesti ojensimme, kun ei osannut puhua. Mutta ei Yrjö siitä tainnut pahastua, kun kerran oli joka paikassa mukana: uimassa ja veneretkillä.

Taidan olla vähän ihastunut Yrjöön. Sillä on nauravat silmät ja hieno tuuhea tukka, otsalta kammattu laineelle. Olen saanut Yrjöltä postikortteja Helsingistä.

Oli siinä muutakin kaupunkilaista. Alkukesästä se näytti variksenpoikasta, jonka oli ottanut elätiksi. Kun ei sillä ollut kissaa eikä koiraa kotieläimenä kaupungissa, niin edes varis täällä. Yrjö ruokki sitä, ja varis kesyyntyi kesyyntymistään. Hän antoi sille nimeksi Mikko.

Loppukesällä, kun koulujen alkaminen olisi kohta käsillä, ja Yrjön pitäisi palata Helsinkiin, täti alkoi puuhata variksesta luopumista. Yrjö ei millään olisi halunnut erota Mikosta, siitä oli tullut sen alio. Mikko oli Yrjön mielestä niin viisas ja leikkisä. Mutta kun loma alkoi loppua, Yrjö lupasi kyyditä variksen metsään. Hän laittoi sen kannelliseen koriin, korin pyörän ritsille ja lähti ajamaan. Koko matkan Yrjö itki. Kymmenen kilometrin päässä, melkein Koivion kaupan kohdalla, hän haikeasti itkien hyvästeli variksen ja päästi sen sitten vapaaksi männikköön. Mikko katseli sieltä Yrjöä ihmeissään, niin Yrjö selitti. Sitten Yrjö ajoi kotiin koko matkan yhä vuolaammin itkien.

Kun hän pääsi pihaan, varis jo istui siellä häntä odottamassa.

Myöhemmin Yrjön äiti sai lapsen, pojan, pikkuveljen Yrjölle. Vanhemmat olisivat halunneet lapsen nimeksi Mikko, mutta Yrjö nosti hirmuisen äläkän, ettei vauvanrääpäleelle anneta hänen variksensa nimeä.

– Ei metsäneläimiä pitäisi ottaa hoitoonsa, kun ne eivät sitten enää osaa olla luonnossa leimaannuttuaan ihmisiin, nääntyvät nälkään, kun eivät ole tottuneet itse ruokaansa hankkimaan, äiti sanoi. Pitäisi nyt jokin roti olla, vaikka varikset viisaita ovat.

Koska minulla oli vain veljiä, leikin pitkän aikaa ainoastaan poikien kanssa, poikien leikkejä, jos ei nyt lasketa sitä, että välitunneilla koulussa hyppäsin tyttöjen kanssa lautaa.

Täällä olin ainoa tyttö isossa poikalaumassa. Minä määräsin, mitä tehdään, keksi kaikkein hulluimmat temput ja retket. Pojat tottelivat minua niin kuin koiralauma johtajakoiraa tai Musti Mirkku-vainaata. Pystyin myös tarvittaessa tappelemaan siinä kuin pojatkin. Olin oppinut veljieni kanssa pitämään puoleni. Kiipesimme poikien kanssa puihin, uimme, ajoimme pyörillä. Teimme pitkiä veneretkiä Saaren Jussin moottoriveneellä pitkin Vilppulan vesistöä. Veneretkillä elimme kuin villi-ihmiset tai Robinson Crusoe: Ongimme, kypsensimme saaliin nuotiolla, rakensimme kerran lautan, jolla laskimme pienen kosken. Yöt vietimme ahtautuneita telttaan, vaikka Jussi piereskeli teltan seinätkin kirjaviksi. Talvisin luistelimme peilikirkkaalla jäällä ennen kosken sulaa paikkaa. Pelasin poikien kanssa jääkiekkoa, kun olin Matin ja minun yhteisillä hokkareilla oppinut luistelemaan. Mitään kaunoluistimia en edes kaivannut.

Hiihtämisessä olimme veljien kanssa kehittyneet hyviksi hiihtäessämme pitkää koulumatkaa Koiviolla. Monta kertaa otimme osaa 50 kilometrin laturetkeen, Ilves-kierrokseen, josta meillä on kunniakirjat. Joskus hiihtoretket menivät aivan yli voimieni. Kerran 50 kilometrin laturetkelle sattui oikein huono nuoskakeli. Räntää rätki päin naamaa, ja latu muuttui kosteaksi sohjoksi. Loppumatkasta suksieni pohjissa oli paksut paakut lunta, niin että melkein kävelemällä piti niitä nostellen raahata eteenpäin. Mutta keskeyttämisestä ei puhettakaan. Evääni, muutaman sokeripalan ja yhden suklaapatukan, olin syönyt jo aikaa, ja nälkä oli niin että näköä haittasi. Kuvittelin hangella näkemäni vihreän limapaakun vihreäksi marsipaanileivokseksi, jonka isä oli tuonut tuliaisiksi Tampereelta. Sillä kuvitelmalla taas pääsin vähän matkaa eteenpäin. Kun lopulta kuolemanväsyneenä ja itku kurkussa hiihdin perille, jalkani olivat kuin betonimöhkäleet, vaatteeni likomärät ja minulla oli outo olo. Menin mitään puhumattomana kotiin ja suoraan nukkumaan. Äiti huolestui kovasti, kun vaan nukuin ja nukuin enkä jaksanut päätäni tyynystä nostaa. Luulin kuolevani.

– Onkohan sinulla kuumetta? Ei pitäisi lapsen noin pitkälle matkalle lähteä, tuommoisessa kelissä. Meidän olisi täytynyt kieltää koko laturetkeen osallistuminen. Olisit edes keskeyttänyt. Ei keskeyttäminen mikään häpeä olisi ollut lapselle, noin pahassa myräkässä.

Eikä sitten enää sitäkään temppua, että pitkin metsiä suunnistat suksilla Vilppulasta Mänttään. Siellä voi yhtä hyvin eksyä Kuoreveden puolelle ja suurille saloille, kun ei sinulla karttaa ollut. Pane nyt se mielees, ettet yritä enää semmoista seikkailua, vaikka olisikin joku kaverina.

Entäs se teidän mieletön potkukelkkailu iltamyöhällä Vilppulasta Kolhoon? Oliko siinäkään järki päässä? Kymmenien kilometrien matka potkukelkoilla kovassa pakkasessa. Että sulla on tuota sisua!

En jaksanut vastata tähän vanhempieni motkotukseen, olin niin poikki. Minkä sitä sisulleen mahtaa?

Teksti, kuvan maalaus ja kuva Leena Puranen.


Aiheet: , , , , , , ,

5 kommenttia

  1. Tykkään tästä, ja

    Tykkään tästä,
    ja miten hienoja maalauksia!!!:)

    Vastaa kommenttiin

    Kirjoittanut

    Airi

    3. 7. 2009 19.52

  2. Kaupankäynnin hiipumisesta: Ajoin

    Kaupankäynnin hiipumisesta:
    Ajoin joskus Monoskylästä
    kotiin kotiin Vilppulan kautta.
    Olikohan se 70-lukua kun
    asioin kaupassa, joka oli siinä
    risteyksessä, kun Pohjaslahden
    suunnasta tullaan valtatielle.
    Ostin jotain, mutta kauppiaalla
    oli vastarahaksi antaa vain jo käytöstä
    poistettuja kolikoita, kun kassakone oli tyhjä.
    Outo, mutta kiehtova kauppareissu.

    Vastaa kommenttiin

    Kirjoittanut

    Nimetön

    4. 7. 2009 14.14

  3. Minulla on muuten

    Minulla on muuten samanlaisia leikkimökkilukemiskokemuksia:-)

    Tosin en lukenut leikkimökissämme, vaan rakensin itse (ehkä 12-13 v)
    teltan mallisen kopin. Sivut päällystin päreillä, joita löysin pärekoppelista.
    Luin siellä Pienen runotytön ja kaikki Anna-kirjat.

    Vasta vanhemmiten olen ymmärtänyt, miksi pidän sateesta. No, maalaistyttönä pellolta pääsi lukemaan vain sateen sattuessa.

    Vastaa kommenttiin

    Kirjoittanut

    P.A.-V.

    17. 7. 2009 13.24

  4. Käväisin taas lukemassa

    Käväisin taas lukemassa tarinaasi.
    Mielenkiintoisesti kirjoitettua huumorin kera.
    Paljon muistoja nostattaa omaankin mieleen.

    Vastaa kommenttiin

    Kirjoittanut

    opritar

    20. 4. 2010 15.05

  5. Hei! Uskomattoman mielenkiintoista

    Hei! Uskomattoman mielenkiintoista oli lukea, varsinkin kaupasta. Me itseasiassa asumme kyseisessä talossa tällä hetkellä, ja ihan kaikki lisätieto otetaan vastaan! Ja jos olisi kuvia, ne olisi aarteita meille

    Vastaa kommenttiin

    Kirjoittanut

    Venla

    24. 7. 2018 21.11

Kirjoita kommentti