Umami muualla Facebook

Julkaistu 30. 7. 2018 Teksti Umami, kuvat Leena Puranen 4 kommenttia Kulttuuri

Lapsuustarinoita 8: 50-luvun tyttöjä

Parhaaksi tyttökaverikseni tuli Mirja, jonka vanhemmat olivat karjalaisia evakkoja. Mirjalla ja hänen äidillään oli ruskeat silmät ja luonnonkiharat hiukset. Mielestäni he molemmat olivat niin kauniita ja naisellisia. Minusta oli mukavaa saada tyttökaveri, kun olin koko ikäni elänyt veljieni ja muiden poikien kanssa.

– Tuu sie, Leena sissään sielt ovenraosta, Mirjan äiti huutelee aamulla, kun menen hakemaan Mirjaa kouluun. Mirjan äiti on laittanut valmiiksi huolella tehdyt eväät Mirjan koululaukkuun, siniseen jenkkikassiin, jollainen minullakin on. Minua semmoinen passaaminen ihmetyttää, koska olin jo aikaa huolehtinut koulunkäynnistäni itse ja laittanut itse tekemäni eväät jenkkikassini alalokeroon. Mutta Mirja onkin ainoa lapsi ja Mirjan äiti aina kotona.

Myö jouvuttiin lähtemään evakkoon ihan yllättäen, ko talvisota puhkes. Mirja oli vain kaks viikkoo vanha, kun sen kääräsin huovan sissään, kun oli niin kova pakkanen jo silloin. Kaik pit jättää Karjalaa, koko koti. Isä ol sovassa.

Juna pysähty Vilppulan asemalla ja meidät Mirjan kanssa pudotettiin siihen asemalle, vaikka meidän sijoituspaikka oli jossain pohjoisempana. Ei yhtään tiedetty mihin nyt joudutaan.

Oltiin sitten täällä  yhdessä talossa pari päivää ja sitten meitä taas lähdettiin viemään pohjoiseen.

Isä haavottui pahasti, mutta pääs sentään elävänä pois.

Sitten meille annettiin pieni maatilkku sieltä pohjoisesta, rintamamiestalo, korvaukseks isän haavottumisesta, mutta ei siellä elänyt, eikä siellä mitään töitä ollut.

Ja siellä meit ryssiteltiin, vaikkei me mitään ryssiä olla. Leikattiin muka suolakurkutkin väärin päin, pitkittäin, kun siellä leikattiin poikittain. Suolakurkkujen leikkamisesta sitä voi ryssäksi muuttua.

Niin myö päätettiin tulla Vilppulaan, kun kerran alun alkaenkin tänne vahingossa oltiin jouduttu. Tänne oli tullut yksi meidän sukulainen myös ja hän rupesi järjestämään meidän asioita, työtä ja asuntoa.

Isä sai työtä  puusepänverstaassa ja toisen työn terveystalon vahtimestarina. Ja hoitihan hää työväentalonkin talonmiehen työt.

Elokuvat

”Mukaansa ei mua ottaneet, ne maihin kaukaisiin…”

Elokuvat oli se Lintu sininen, joka lennätti meidät Mirjan kanssa kaukaisiin maihin, pois köyhien ihmisten maailmasta, syrjäisiltä kyliltä, vaijerinaan iso huriseva elokuvakone. Mirjan isä oli työväentalon vahtimestari, hän tunsi elokuvakoneen käyttäjän ja toisinaan itsekin käytti konetta. Pääsimme Mirjan kanssa livahtamaan elokuvasaliin tai koneenkäyttäjän koppiin, ja näimme kaikki Vilppulassa siihen aikaan näytetyt elokuvat. Kaikki!

Joskus sunnuntaisin istuimme elokuvateatterin vähän tunkkaisessa pimeässä salissa tuntikausia, kun oli non-stop-esityksiä, joissa vuorottelivat uutiskatsaukset Suomesta ja ulkomailta, piirretyt ja varsinaiset kokopitkät elokuvat. Me istuimme ne kaikki läpi. Ikinä emme saaneet elokuvista tarpeeksemme. Silmät pöllöllään kömmimme elokuvateatterista ulos.

Elokuvien julisteet ja elokuvia esittelevät valokuvat tulivat tietysti ensin Mirjan kotiin, josta hänen isänsä ne asetteli vitriineihin ja elokuvateatterin aulaan. Näin me pystyimme saamaan jo etukäteen tietoa näytettävistä elokuvista. Mirjalle tuli myös Elokuva-aitta- ja Ajan Sävel -lehdet. Hän keräsi filmitähtien kuvia suuriin kansioihin, joita sitten yhdessä ihailimme. Elokuvien etukäteiskuvat hän säästi näihin kansioihinsa.

Filmitähdet olivat hänelle ikään kuin sukulaisia, joita ei hänellä Vilppulassa paljon ollut, toisin kuin minulla, jolla sukulaisia riitti.

Ikään kuin Mirjan rakkaita tätejä, yhtä kauniitakin kuin Mirja, olivat italialaiset filmitähdet Anna Magnani, Sophia Loren ja Gina Lollobrigida. Hän tunsi ne kaikki ja liimasi heidän kuvansa kansioihinsa. Olihan Italia 1950-luvulla Euroopan suurin elokuvatuottaja.

Suomessa tehtiin noina 50-luvun vuosina keskimäärin 12 uutta elokuvaa vuodessa ja ulkomaisia elokuvia näytettiin yli neljäsataa. Näimme elokuvat Katkeraa riisiä, Rooma, avoin kaupunki, Veronan rakastavaiset ja tietysti kaikki Isä Camillon kylästä kertovat elokuvat. Välttämättä piti tietysti katsoa kaikki ne elokuvat, joissa lauloi alun perin italialainen amerikkalaistunut tenori Mario Lanza: mm. elokuvat Ylioppilasprinssi, Suuri Caruso ja Serenadi. Mario Lanza lauloi niissä ”Palaja Sorrentoon” ja ”O, sole mio” yhtä hyvin kuin itse suuri Carusokin. Ihailimme suuresti Audrey Hepburnia elokuvissa Loma Roomassa ja Kaunis Sabrina. Myös saksalainen Romy Schneider vetosi meihin 1950-luvun tyttöihin Sissi-elokuvissaan.

Musikaalit, joissa steppailivat Fred Astaire ja Gene Gelly laulattivat meitä monta päivää. Nuori kapinallinen -elokuva, jossa James Dean ehti esiintyä ennen kuolemaansa oli myös suorastaan pakko nähdä.

Meidän elokuvamakumme ei ollut turhan valikoiva: meille kelpasi kaikki, pääasia oli saada katsoa elokuvia. Siinä menivät Ivanhoe, Muskettisoturit, Tarzan-elokuvat, Quo vadis, Eedenistä itään, Vihan hedelmät, Tuulen viemää, ruotsalaisen Ingmar Bergmanin elokuvat ja loputon määrä suomalaisia elokuvia.

Suomessa tuotettiin myös paljon elokuvia. Niissä oli usein rikas, komea mies, usein metsänhoitaja tukkijätkänä tai renkinä, joka rakastui sitten valoisana kesäyönä tavalliseen köyhään maalaistyttöön. Kaikki päättyi lopussa hyvin ja he saivat toisensa, tytölle ja hänen vanhemmilleen selvisi tukkijätkän tausta, tai sitten sankaritar hyppäsi Vilppukosken näköiseen koskeen ja hukuttautui. Suomisen perheen vaiheista kertovissa elokuvissa tarkastelimme huolellisesti myös sitä, millaisessa asunnossa Helsingissä Suomisen Olli asui. Oli peiliovia, rouvalla helmet ja hattu, ja ruokasalissa esiliina edessä häärivä sisäkkö.

Pekka Puupää -elokuvissa meitä huvitti kovasti Siiri Angerkoski Puupään tarmokkaana, kaulinta heiluttelevana vaimona, vaikka muuten jo pidimme Puupää-elokuvia lapsellisina.

Iskelmiä

Kuten elokuvissa, myös sen ajan iskelmissä oli voimaksa italialaisvaikutus, oikea Italia-boomi.

” Buona sera, signorina, buona sera, tähdet syttyvät jo ylle Napolin…” tai ” Volare, cantare” lauloimme mukana selvällä italian kielellä. Maruzella, Lazarella ja Hei mambo, mambo italiano, hei mambo olivat suosittuja kappaleita Suomessa, niitä kuuli Lauantain toivottujen loppupäässä.

Suomessa näitä iskelmiä  lauloi italialainen Umberto Marcato, mutta yleensä niitä  oli jo suomennettu ja suomenkieliset laulajat esittivät niitä  myös. Ikään kuin mausteeksi ja paikallisväriä antamaan, niiden teksteihin oli jätetty muutama italiankielinen sana.

Slaavilaista väriä toivat Georg Otsin laulama Saarenmaan valssi ja Metro – Tyttöjen Alla venäläisen kuun. Annikki Tähti lauloi Balladia Olavinlinnasta ja Budapestin yössä.

Entä Paul Anka sitten! Diana ja You are my destiny! Ja Harry Belafonten Banaaninlastaajien laulu.

Opettelimme tyttöjen kanssa myös tanssimaan laahustelemalla musiikin tahdissa jonkun luokkatoverimme vinttikamarissa. Tuomen Pirkolla oli gramofoni, ja näitä uusia iskelmiä levyillä. Niitä kulutimme puhki. Välillä levysoittimen neula juuttui levyn uraan kiinni: Lyhty, lyhty, lyhty, laulaja alkoi änkyttää. Silloin oli jonkun tanssijoista irrottauduttava tanssiotteesta ja mentävä kiireesti hyppyyttämään neulaa eteenpäin. Tangoa, valssia ja foxtrottia yritimme opetella. Jonkun isosisko oli oppinut tanssimaan ja siirsi perinnettä meille pienemmille. Myös joistain lehdistä olimme löytäneet askelkuvioita, joiden mukaan yritimme sovitella askeleitamme musiikin tahdissa. Jotkut kuulemma jo tanssivat jiveä, mutta sitä ei kukaan meille vielä ollut opettanut. Rumba ja samba sentään menivät, ainakin niin kuvittelimme.

Vaihtelimme paria, ettei aina sama joutuisi tanssimaan miehen roolia. Meidän piti osata tanssia kuten tytöt, jotta osaisimme tanssilavalla toimia oikein päin. Tyttö ei myöskään saanut liian aloitteellisesti ja tarmokkaasti lähteä viemään.

Tanssilavat kuuluivat mielestämme aikuisuuteen. Juuri sinne meillä oli kova kiire. Aika ei tahtonut millään kulua tarpeeksi nopeasti siinä suhteessa.

Koulussa järjestettiin konventteja, illanviettoja. Esitimme niissä kaikenlaista ohjelmaa: lauloimme, joku yksin, kaksin tai me kaikki kuorossa. Luokanvalvojamme oli innokas näytelmäkerhon vetäjä, joka yhtenään polkaisi käyntiin näytelmän. Siihen kaikki saivat jotenkin osallistua. Mutta eihän koulun konventeissa tanssittu. Ei suinkaan, vaan mentiin vaan loputtomasti piirileikkiä ympäri voimistelusalia. ”On neidolla punapaula, kun tanssiin hän käy”, mihin tanssiin, kun tätä piirileikkiä piti pyöriä? Kun ei piirileikissä juuri pareja vaihdeltu, saattoi vaikka koko illan joutua pyörimään piirissä jonkun kamalan, inhottavan pojan kanssa, joka oli kankea pökkelö.

Tanssilavalle menosta ei puhettakaan! Meitä tyttöjä varjeltiin ja vahdittiin jokaisen kotona. Kenenkään vanhemmat eivät sinne päästäisi, se on varma. Helsinkiläisen Yrjön äiti oli sanonut, että joko tanssikoulu tai rippikoulu, mutta ei molempia. Yrjö valitsi viisaasti tanssikoulun. Mirja taisi kerran karata tanssilavan luo katselemaan, mutta hänen isänsä haki hänet sieltä vähän äkkiä pois. Minä en uskaltanut tanssilavoja harkitakaan, kun olin saanut Koiviolla elämäni ensimmäisen ja ainoan selkäsaunan juuri samasta syystä, vieläkään kunnolla ymmärtämättä miksi. Jotain kamalaa tanssilavoissa siis täytyi olla. Musiikissa se ei voinut olla, kun kerran radiossa annettiin iskelmiä soittaa ihan vapaasti.

Mirjalla oli Toivelauluja – vihkosia, joista saimme kopioitua laulujen sanoja omiin lauluvihkoihimme. Pystyimme sitten laulamaan, ainakin radion tai levyjen tahdissa.

” Hopeinen kuu luo merelle siltaa, koskaan kai ei voi tulla tällaista iltaa”, hoilasimme Olavi Virran mukana.

”Mustat silmät, yötä tummemmat, tanssiin kutsuvat”, niin kutsuvat, kaikkia muita paitsi meitä, me kuorossa valitamme kurjuuttamme:

– Pääsisipä joskus tanssilavalle. Mutta kun ei. Kun meillä ei voi edes harjoitella tanssimista, ei saa tehdä mitään.

– Meillä ei saa pelata korttiakaan, tanssimisesta nyt puhumattakaan. Musta Pekka -kortit meillä on, ja Hullunkuriset perheet, joissa keräillään yhteen perheitä. Ne on pikkulasten pelejä. Pikkulasten touhua on myös kiiltokuvien keräily ja niiden liimaaminen värssyvihkoihin, varsinkin perunaliimalla liimaaminen. Tai steariinikuvien painaminen.

– On meillä Afrikan tähtikin, se on hyvä peli.

– Pitäisi aina vaan lukea läksyjä tai tehdä kotitöitä. Miksi meillä on näin kelvottomat vanhemmat?

– Onneksi voidaan harjoitella tanssimaan täällä teidän vintillä. Ja ihme, että on päästy elokuviin. Tuskin ne meillä kotona tietävät, mitä kaikkia elokuvia on nähty, ja se on hyvä se. Mirjan isä on sentään niin kiltti ja suurpiirteinen, että päästään elokuvia katselemaan.

Kirjeenvaihtokavereita

Vilppulaan saimme ajoittain tuulahduksia maailman ääristä silläkin tavalla, että  villiinnyimme hankkimaan itsellemme kirjeenvaihtotovereita ulkomailta.

Koulun kieltenopettajat näitä listoja mahdollisista kirjeenvaihtokavereista välittivät. Innostus oli niin suuri, että kaikki halusivat itselleen kirjeenvaihtokaverin, useimmiten montakin. Oli jännittävää odottaa kirjeitä kaukomailta, ihailla erikoisia postimerkkejä ja rustata vastauskirjeitä sanakirjan kanssa englanniksi, ruotsiksi tai saksaksi. Joskus tuli pakettejakin. Kerran sain kokonaisen ison kukan purkkeineen päivineen postipakettina. Valto arveli tietenkin, että jottain jorriinin juuria, mutta rhododenron se oli, vaikkakin kuollut, kuivunut ja lyttääntynyt. Näki siitä suunnilleen, millainen se olisi tuoreena ollut. Kaunis ajatus kuitenkin. Minun kirjeenvaihtokaverini olivat lähinnä Euroopan maista: Saksasta kilpatanssia harrastava Renate, joka mustavalkoisessa kuvassa näytti aivan liehuvan Straussin valssin pyörteissä vaaleanpunaisessa tylliunelmassaan, ja Ranskasta sievä mustatukkainen ja mustasilmäinen Annie, istumassa nurmikolla pihassaan leveässä kellohelmaisessa hameessa.

Tanskalainen Inge kirjoitti minulle tanskaksi ja minä vastasin hänelle ruotsiksi. Joskus piti kirjeen kanssa kiertää kaikki koulukaverit läpi ja arvuutella, mitä kirjeessä luki. Pahimmassa pulmassa auttoi sitten opettaja.

Norjasta kirjoitti komea merimies Willy, jolta tuli kirjeitä ympäri maailmaa, missä hän laivallaan milloinkin sattui olemaan. Willyn kirjeistä luonnollisesti sain parhaat postimerkit.

Kun Intian pääministeri Nehru kävi Mäntän tehtailla Suomen vierailunsa yhteydessä, innostuin hankkimaan vielä yhden kirjeenvaihtotoverin Intiasta. Hän oli Ramer, joka piti Frank Sinatran esittämistä kappaleista. Onneksi sentään olin kuullut niitä radiosta, sen Banaaninlastaajan laulunkin, että osasin jonkinlaisen mielipiteen hänelle lähettää. Ramerin isä oli jokin poliitikko, joka myöhemmin pääministerinä ollessaan murhattiin. Ramer itse ei halunnut poliitikoksi, hänen unelmansa oli valmistua joskus insinööriksi.

Muotia

Melkein kaikilla meidän luokan tytöillä oli pitkät hiukset, jotka sidottiin taakse poninhännälle. Se oli muotia. Mutta oli se myös säästäväisyyttä, kun ei ollut rahaa mennä kampaajalle tukanleikkuuseen.

Haaveilimme kellohelmahameista, kimonohihoista, babykauluspuseroista ja Patella-vöistä. Ballerina-tossut olisi pitänyt saada, kun olimme nähneet ne Audrey Hepburnilla elokuvissa. Audrey Hepburn oli varmaan kaikkein kaunein nainen. Brigitte Bardotin vaaleanpunaruutuiset puserot olivat helpommin kopioitavissa. Kiireesti vaan kangaskauppaan vaatimaan semmoista kangasta, ja kun sitä saatiin, ompelijalle tai äidille puseroa teettämään. Ohuet villatakit käänsimme niin, että napitus tuli selkäpuolelle, senkin olimme elokuvista oppineet. Olihan meillä kellohelmahameita, koulun kevätjuhlaan. Niissä olisi kyllä kelvannut pyörähdellä tanssilavallakin, jos vaan sinne olisi onnistunut pääsemään.

Näitä hienoja hameita ei voinut tässä ilmastossa pitää kuin kesällä, seuraavana kesänä ne olivat taas jo liian pieniä, jokainenhan kasvoi hurjaa vauhtia. Syksyn loskakeleillä ja talvipakkasilla piti vetää jalkaansa hiihtohousut, joiden kuminauhalenkit pantiin jalkojen alle kiristämään lahkeet suoriksi. Hiihtohousujen alla oli alusvaatteet, sukkanauhaliivit ja pitkät sukat kylmällä ilmalla. Laamapaidan päälle vedettiin jumpperi.

Syksyn kurakeleillä kenkien suojaksi puettiin elefanttitossut tai ankat, nilkkapituiset harmaat kalossit, nepparilla kiinnitettävät, rumat kuin mitkä. Päällystakkina melkein kaikilla oli Vilppulan pukimosta ostettu 7/8 – pituinen duffelitakki, tai sen jäljitelmä, jonka ompelija oli tehnyt.

Vaikka Vilppulassa oli avattu kemikalio, mitään meikkejä meillä ei vielä ollut. Bak-stickiä tai Mum -rollettea käyttävät olivat jo puoliksi neitejä.

Kävimme kemikaliossa jonkin pikkuasian varjolla isolla tyttöporukalla ja nuuskimme samalla suuren maailman tuoksuja. Hekin pääsivät sinne huokailemaan, joilla ei mitään asiaa ollut. Kotilieden mainoksissa kyllä näkyi Pond´sin Angel face -puuteria ja Sans Egal -huulipunia.

Mutta mistä me niitä  olisimme saaneet, tuskin tarvinneetkaan? Meidän kaupassa niitä ei ainakaan myyty, Vuohijoen kauppa ei enää ollut semmoinen tavaratalo kuin Koivion sekatavara, jossa olisi myyty kaikkea huopatossuista hevosenvaljaisiin. Kaupatkin erikoistuivat.

Sitä paitsi Sans egal oli varmasti riittoisaa, kun sen mainos lupasi, että Sans egal pysyy ja pysyy ja pysyy.

Luokan pojat alkoivat tiirailla ja arvioida, kenellä meistä tytöistä olisi jo rinnat. Joidenkin poikien ääni alkoi välillä sortua, välillä taas kimittää kuin ennenkin, me tytöt taas arvioimme sitä. Enimmäkseen pojat olivat kuitenkin niin lapsellisia. Yhteiskoulussa olimme tottuneet toinen toisiimme. Ei siinä suurta eroa tehty tyttöjen ja poikien välillä, vain voimistelutunnit olivat erikseen.

Seksuaalisuus kummitteli silti vielä kaukana meidän elämästämme.

Monilla luokkani tytöistä  olivat kuukautiset alkaneet. He kävivät kemikaliossa tärkeinä ostamassa terveyssiteitä. Heillä oli jo ” ne päivät”. Silloin heidän ei tarvinnut osallistua voimistelutunnille, vaan he saivat istua salin reunoilla arvokkaan ja hieman kärsivän näköisinä.

Koska olin rynnännyt väkisin kouluun jo 6-vuotiaana, olin muita nuorempi. Aloin teeskennellä, että minullakin olisivat kuukautiset jo alkaneet, vaikkei niistä ollut tietoakaan, saadakseni laiskotella muiden mukana voimistelutuntien ajan. Toiset loikkivat nurkasta nurkkaan varsahyppyjä sinisissä lyhythihaisissa, lantiolta hiukan pussitetuissa voimistelupuvuissaan.

Nimenomaan tietoa näistä  asioista minun oli vaikea saada. Olihan kissoilla ja koirilla juoksuaika, mutta että ihmisilläkin. Äidin mielestä semmoisista asioista ei voinut edes puhua. Onneksi tätini selitti minulle asian ja esitti sen vielä niin, että olisi vallan hienoa, jos kuukautiset alkaisivat. Niinpä minun ei sitten ollenkaan tarvitsisi pelästyä, kun ne alkaisivat.

Iltaisin elokuvista tai kirjastosta tultuamme luuhasimme Mirjan kanssa rautatieasemalta ja työväentalolta kosken sillalle, ja taas takaisin, käsikynkkää. Ensin katsoimme työväentalon elokuvamainokset, sitten tutkimme perusteellisesti kauppojen vähäiset näyteikkunat: Vilppulan pukimon, kemikalion, rautakaupan, osuuskauppa Männyn ja mitä niitä nyt oli. Tällä tavalla saattelimme toisiamme edestakaisin jutellen samalla asioistamme.

– Meidän äiti teki taas sitä sota-ajan ruokaa, Mirja sanoo. Kun talvella 1942 oli kaikesta niin hirveä puute, äiti teki meille silloin keittoa silakanperkuujätteistä. Sille jäi semmoinen tapa, että vielä toisinaan nykyäänkin tekee keiton niistä pelkistä perkeistä. Äidin mielestä se on hyvää.

– Vaihtaisivat edes joskus tavaroita näyteikkunoihin. Minä osaisin somistaa ikkunat paremmin, olen tehnyt sitä jo ihan pienenä Koivion kaupassa.

– Mitä varten vanhempani valehtelivat minulle, että evakkomatkalla eksyksiin joutunut koirani osaisi tulla meidän perässä tänne Vilppulaan. Mie odotin sitä viikkokausia ja itkeskelin sitä, miten se yksin osaa tulla meidän jäljissämme tänne. Ei koirallakaan niin hyvä hajuaisti voi olla.

Koira eksyi tietenkin toisella evakkoreissulla. Mehän mentiin Karjalaan takaisin välirauhan aikana, ja jouduttiin lähtemään sieltä takaisin uudestaan, kun jatkosota oli lopuillaan, ja suomalaiset joukot perääntyivät. Karjalasta meillä on yksi ainoa valokuva, vain tämän koiran kuva isäni juuri valmiiksi rakentaman talon edessä. Olisivat sanoneet suoraan, ettei se ikinä enää löydy, olisin itkenyt kerralla enkä monta viikkoa. Ajattele nyt, siellä se raukka, pieni koiranpentu yksin juoksi junan perässä tykkien jyskeessä ja aseitten paukkuessa.

– Jos ne halusivat säästää sinut surulta tai uskoivat itsekin, että koirasi osaa sieltä kotiin. On isä kertonut koirista, jotka ovat satojen kilometrien takaa osanneet kotiinsa, yritän lohdutella Mirjaa.

– Niin, mutta nyt siinä on välissä se rautaesirippu, ei sen läpi koirakaan pääse livahtamaan.

Isäsi on sentään taistellut sodassa ja haavoittunut sankarillisesti. Sedät ovat kaikki sodan käyneitä  miehiä, sankareita vissiin, paitsi Topi, joka ei ehtinyt rintamalle asti. Kyllä isäkin valehtelee, on valehdellut koko ajan.

Kirjasto ja harrastuksia

Lukeminen ja elokuvat, elokuvat ja lukeminen, siinä Mirjan ja minun tärkeimmät harrastukset. Mirjan mielestä lukeminen oli välttämättömintä, mitään sen parempaa elämästä selviytymiskeinoa ei ollut. Minulla oli lisäksi veljet ja muut pojat, joiden kanssa vietin liikunnallisempaa elämää. Meillä ainakin oli hauskaa. Kirjastossa kävimme Mirjan kanssa tuhkatiheään. Luimme molemmat näön menettämisen uhallakin. Syksyisen pimeästä illasta ja räntäsateesta oli mukava mennä lämpimään kirjastoon. Kirkkaasti valaistun kirjaston hyllyjen välissä vietimme pitkiä aikoja kirjojen selkämyksiä tutkien ja yhä uusia kirjoja lainaksemme hamuten. Kirjaston kirjojen hajuista ja rasvatahroista päätellen kuvittelimme, millainen ihminen kirjan oli edellisellä kerralla lainannut. Nuuhkimme siellä kirjoja kuin koirat ja hihittelimme mielikuvituksemme eläväksi luomalle tyypille.

Vertailimme lukemiamme kirjoja. Waltarin Sinuhe, egyptiläinen innosti minua myös kuvittamaan sen tarinaa. Varsinkin viettelevä ja Sinuhen melkein perikatoon ajanut Nefertiti kiihotti mielikuvitustani. Kirjasto oli meille sopiva ajanviettopaikka. Mihinkään savuisiin kuppiloihin tai baareihin kunnon tytöt eivät menneet kutalehtamaan.

– Me olemme kunnon tyttöjä. Tietysti olemme, kun kerran olemme oppikoululaisia ja vieläpä hyviä oppilaita, Mirja sanoo tiukasti.

– Olin kesälomalla kyllä auttamassa yhtä tädeistäni, joka on Kanadasta palattuaan perustanut kahvilan. Siellä on vaaleanpunaiset kahvikupit, ajattele. Mutta se on eri asia, jos on käymässä tai auttamassa tätiään, silloin on vähän niin kuin töissä. Ei siellä voi ruveta pilsneriä kittaamaan tai Pilli-klubia polttelemaan.

– Sinulla on sitten kivaa, kun sinulla on niin paljon noita sukulaisia. Voit aina käydä tätien ja setien, mummujen ja vaarien luona. Minulla ei ole juuri ketään., Mirja sanoo.

– Siellä baarissa kävi yksi komea pikaluistelija, jolle ajattelin kirjoittaa, muistelin haaveellisena.

– Älä nyt rupee itseäsi nolaamaan, sehän on vanha, ainakin 20-vuotias, mitä se ajattelee. Kahelit vaan juoksee tunnettujen ihmisten perässä.

– Niin, perskärpäsinä, isällä on tapana sanoa. Mutta kyllä urheilijat saavat ihailijapostia. Jos se vaikka vastaa. Ei se ainakaan lättähattu ollut, isä aina irvailee niitä.

Koulun jälkeen saimme Matin ja Pentin kanssa olla omissa oloissamme tai kavereiden kanssa. Kai me olimme sitten ihan heitteillä. Odottelimme vanhempiamme töistä, teimme läksyjämme, luimme ja leikimme. Pentistä piti tietysti huolehtia, ainakin vähän katsoa sen perään. Teimme nälissämme näkkileivän tai pullapalan päälle omatekoista tahnaa kaakaojauheesta, maitokannusta maidon päältä kuoritusta kermasta ja sokerista. Isä toi joka päivä tuliaisiksi suklaapatukan tai lakritsipötkön, siitä vanhasta tavasta hän ei ollut luopunut, vaikkei matka sen pidempi ollutkaan. Vasta sitten alettiin kiireellä puuhata iltaruokaa.

Emme Matin kanssa olleet liittyneet partioon tai mihinkään poliittisiin nuorisojärjestöihin. Mirja on jossain työväen voimisteluseurassa ja käy esiintymässä jossain festivaaleilla voimisteluesityksissä. Niillä on punaiset rasut kaulassa, kun ne marssii ja esiintyy. Mirjaa kävi Kansan lehden toimittaja haastattelemassa. Mirjasta varmaan tulee isona poliitikko, huutaa sitten radiosta suuna päänä niin kuin Hertta Kuusinen.

Me olemme kauppiaiden lapsia, ihan epäpoliittisia, ihan vain lapsia. On meillä tarpeeksi toimintaa muutenkin, me olemme aina olleet hyviä keksimään itsellemme tekemistä. Ei tarvita mitään leirejä eikä kursseja, eikä ketään huutamaan, mitä tehdään. Matti sentään liittyi vapaapalokunnan poikaosastoon, mistä isä häntä jaksaa kiusata:

– Eikös se ole palokunnan sytytysporukka? Pikkupojille annetaan kaikille puntti tulitikkuja kouraan. Saavat mennä tikkuja raapimaan ja tulipaloja sytyttelemään. Isommat pääsevät niitä sitten sammuttelemaan, saavat ajaa paloautolla ja keriä letkuja auki. Muuten, Suomen ensimmäinen paloauto valmistui Mäntän konepajalla jo vuonna 1925. Nyt Mäntän tehtailla tehdään jauhe- ja vaahtosammuttimia tulipalojen varalle.

– On niillä palokunnassa mukavat kesäleirit eikä siellä mitään tulipaloja sytytellä. Hyvä se on jotain osata, jos sattuu tulipalo syttymään. Oppii siellä muutakin, ensiaputaitoja ja kaikkea tarpeellista, Matti puolustautuu.

Koulun vapaa-aikoina olin auttamassa meidän kaupassa. Lasten työntekoa pidettiin suotavana, jopa välttämättömänä.

– Oppivat siinä, mistä raha tulee. Lasten pitää oppia, ettei ruoka tule pöytään itsestään, äiti sanoo. Eikä raha kasva puissa.

– Niin, eivätkä ole pahantekoon menossa tai sieltä tulossa, tai jossain nurkassa kirja nokan alla ja tukka silmillä.

– Minusta ei tule isona kauppiasta. Tai sitten ehkä, jos kauppa olisi isommalla paikkakunnalla, jossa olisi paljon varakkaita ihmisiä. Kukkakauppiaaksi saattaisin ruveta niin kuin Liisa-tätini. Perustaisin ensin puutarhan, jossa kasvattaisin kukkia, tekisin hienoja sidontatöitä ja sitten myisin niitä. Tai ehkä rupean lentäjäksi tai valtamerilaivan kapteeniksi, vaikkeivät ne mitään likkojen töitä olekaan.

– Mutta opiskella tyttöjen pitää, että pääsevät kunnollisiin töihin, äiti sanoo. Ilman ammattia tytön ei kannata jättäytyä. Eikä ole mitään tyttöjen tai poikien töitä. Synnyttäminen on ainoa naisten työ. Tulevaisuudessa naiset voivat päästä moniin miesten ammatteihin, upseereiksi ja papeiksikin. Matista tulee varmaan automies, niin se on päättänyt jo kaksivuotiaana hetekaa korjatessaan.

Politiikkaa

Me kuuntelemme radiosta selostusta vuoden 1956 jännittävistä presidentinvaaleista. Politiikkaa ei meillä yleensä puhuta, ainakaan niin aktiivisesti, että lapsia käännytettäisiin johonkin aatteeseen. Politiikasta puhuminen on yhtä sopimatonta kuin rahasta tai sairauksista puhuminen. Ei meidän lasten tarvitse lähteä rasut kaulassa mihinkään marssimaan niin kuin esimerkiksi Mirjan. Meillä pikemminkin salattiin jopa se, ketä on vaaleissa äänestänyt. Koulussa politiikasta puhuttiin vielä vähemmän kuin kotona.

Politiikasta kuuli vain radiossa. Presidentin valitsijamiehet ovat viimeisellä kierroksella joutuneet äänestämään kahdesta tasavahvasta ehdokkaasta: Maalaisliiton Kekkosesta ja Sosialidemokraattien Fagerholmista. Ääniä lasketaan, eduskuntatalon istuntosali kajahtelee ääntenlaskennasta: Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen.

– Kyllä Paasikivi oli hyvä presidentti, vaikka puhui kuin sillä olisi ollut kuuma peruna suussa. Selvittiin sotakorvauksista, karjalaisten asuttamisesta, ja saatiin juuri Porkkala takaisin. Äiti taitaa kannattaa noita sosialidemokraatteja. Äänestitkö Fagerholmin valitsijamiestä? Vai kommunisteja? isä kiusoittelee. Fagerholm on hieno mies, kyllä häntä voi äänestää.

– Äänestämisestään ei tarvitse kenellekään tiliä tehdä, meillä on Suomessa vaalisalaisuus ja se pätee nyt täällä myös, äiti napauttaa.

– Kekkonen olisi kyllä hyvä voinpuskija Valiolle, mutta nyt näyttää siltä, että siitä tulee seuraava presidentti.

Kommunistit huutavat suuna päänä radiossa, ovat paasanneet hinnankorotuksista.

– Niin koko vasemmisto, Fagerholminkin kannattajat, uhkaa yleislakolla.

Kekkonen voittaa vaalit niukasti, yhden äänen enemmistöllä ja valitaan seuraavaksi presidentiksi. Pitkään keskustellaan siitä, kuka teki käännöksen ja meni maalaisliiton ja Kekkosen kannalle lopullisessa äänestyksessä.

Seuraavana päivänä  Kekkosen valinnan jälkeen koko maassa alkaa yleislakko. Vasemmisto, joka on lakkoa ajanut, sanoo syyksi hinnankorotukset.

– Kyllä kommunisteja ja demareita kiukuttaa enemmän maalaisliittolaisen Kekkosen vaalivoitto, hinnankorotukset ovat hyvä syy aloittaa lakko. Lakossa menetettyjä työtunteja maksetaan vielä pitkään, kyllä siinä hinnankorotuksia tulee. Onneksi sotakorvaukset on melkein saatu maksettua. Kaikki lakkaa yleislakossa toimimasta: junat ja linja-autot seisahtuvat, tehtaat ja kaupat hiljentyvät, jopa Mäntän paperitehdaskin. Tähän asti se on pyörinyt yötä päivää, kolmessa vuorossa, ja pysäytetty vain joulupäivänä.

– Kyllä tulee lakko kalliiksi, kun paperikoneet seisovat, sanovat tehtaan herrat. Mänttä on semmoinen paikka, jossa on joko herroja tai työläisiä. Työntekijöiden ja työnantajien suhteet eivät aina ole olleet Mäntässä hyvät. Tehtaalaiset eivät vuosisadan alkupuolella uskaltaneet osallistua näkyvästi työväenliikkeen toimintaan. Mäntässäkin olivat kuulemma olleet käytössä paperipaikkakunnilla tutut ”mustat listat” ja Gösta Serlachius toimi aikanaan aktiivisesti lakonmurtajajärjestöjen saamiseksi Suomeen. Sota lähensi yhteiskunnallisia ryhmiä Mäntässäkin. Herroja tai paperitehtaan työläisiä, niitä Mäntässä on.

Mutta on sentään siinä  välissä joitakin yrittäjiä, jotka eivät kuulu kumpaankaan näistä kahdesta ryhmästä.

Ruoka ei meiltä pääse lakon aikana loppumaan, kun on oma kauppa. Maitoa saamme tien päässä  olevasta maalaistalosta ja perunoita ja porkkanoita omasta kellarista.

– Lehmät on lypsettävä oli lakko tai ei, emäntä sanoo maitokannuani täyttäessään.

Mutta meidän koululaisten harmiksi koulut eivät mene lakkoon, koska opettajilla ei ole lakko-oikeutta, ei myöskään poliiseilla eikä lääkäreillä. Kaikki luokkakaverimme eivät päässeet pitkien matkojen takaa kouluun. Mutta me, joiden koulumatka taittui jalan, jouduimme menemään kouluun joka ikinen päivä. Koska lakko alkoi hiihtolomalla, jotkut oppilaat olivat onnistuneet matkustamaan niin kauas, etteivät junilla tai linja-autoilla sieltä onnistuneet kouluun pääsemään, jotkut jopa Lappiin asti. Kolme viikkoa ne onnenpekat saivat lisää lomaa, saavat laiskotella jossain poissa koulusta, totesimme tyrmistyneinä, vaikka ei koulunkäynti meistä niin kauhean vastenmielistä ollutkaan.

Teksti maalaukset ja kuvat Leena Puranen.


Aiheet: , , ,

4 kommenttia

  1. Ihan tuli oma

    Ihan tuli oma lapsuus Keuruulla mieleen Eikös tansseihin päässytkin rippikoulun käytyään? Ihan kiva oli lukea.

    Vastaa kommenttiin

    Kirjoittanut

    P.A.-V.

    17. 7. 2009 9.23

  2. Joskus melkein "löydän"

    Joskus melkein ”löydän” itseni tuon tapaisista tarinoista, tuntuu luettava melkein omakohtaiselta;)

    Vastaa kommenttiin

    Kirjoittanut

    H-Kr.

    22. 7. 2009 17.35

  3. Niin tuli minullekin

    Niin tuli minullekin nuoruusajat elävästi mieleen. Olen kuitenkin jälkeenpäin ihmettellyt, ettei minua ryssitelty, eikä kiusattu, vaikka olin kuin eri planeetalta, sotalapsena Ruotsissa oltuani ja lastenkodeissakin, silti en muista minkäänlaista koulukiusaamista olleen.
    Kiitos taas muistoista !

    Vastaa kommenttiin

    Kirjoittanut

    opritar

    1. 8. 2009 15.16

  4. ihana tarina kauniita

    ihana tarina kauniita muistoja

    Vastaa kommenttiin

    Kirjoittanut

    Nimetön

    1. 8. 2018 6.37

Kirjoita kommentti