Umami muualla Facebook

Julkaistu 6. 8. 2018 Teksti Umami, kuvat Leena Puranen 3 kommenttia Kulttuuri

Lapsuustarinoita 9: Hömpelö ja uskovaiset

Aikaisemmin raivoraittiina pidetty isäni on alkanut vaivihkaa juopotella. Hömpelö on alkanut tuuppia häntä kumoon tai lennätellä Mäntän ja Vilppulan yllä. Omasta mielestään hän ei edelleenkään koskaan juonut, hänhän on raivoraitis, niin hän on aina uhonnut.

Mutta kummallisella tavalla hän alkoi haista viinalle, tuli humalaan, ja suu alkoi napsaa. Juuri suun napsamisesta me aina huomasimme, että hän on juonut, sen kuuli puhelimessakin. Usein hän järjesti jotain asiaa Mäntän keskustaan, pankkiin menoa tai muita kaupan asioita, ja lievahti siitä viinakauppaan. Tiedettiin kyllä, että yhtiön lääkäri von Troil oli ennen kirjoittanut herkästi pirtureseptejä, mihin vaivaan vain. Mäntässä ei silloin vielä ollut viinakauppaa, vaan alkoholiostoksille piti mennä Tampereelle saakka. Mutta nyt oli avattu Mäntän Alkoholiliike. Viinakortti isällä tietenkin oli lompakossaan, muuten ei viinakauppaan ollut asiaa. Pulloja näimme tuskin koskaan, niin hyvin hän ne piilotteli ja yritti uskotella, ettei hän viinantippaa ole suuhunsa laittanut. Juovuspäissään hän alkoi hirveästi touhuta kaikkia asioita ja soitella puhelimella joka paikkaan. Pelkäsin, että hän saa päähänsä soittaa kouluun tai luokanvalvojalle.

– Voi että minä tuota isän juopottelua vihaan, päissään se on taas, kirjoitan päiväkirjaani ja piirrän vielä kuvan siitä. Vihaan, vihaan!

– Annetaan olla, rukoillaan, että jumala parantaa isän. Tämän kerran hän on erehtynyt, mutta huomenna on taas kaikki paremmin, ja isä on selvin päin, hän on luvannut.

– Vai on luvannut, sen lupaukset tiedetään. Niinhän se aina lupaa, mutta lopputulos on silti sama, huomenna taas hönössä.

Ja yhtenään se on niitä tyhmiä Monoskylän juttuja kertomassa ja muistelemassa. Onko se sille niin kuin jokin pyhä maa, kun se sitä aina haikailee? Ei niillä siellä kuulemma ollut kuin köyhyyttä ja kurjuutta, miten se nyt isän mielessä on niin onnen kultamaa? Hulluja paikannimiäkin niillä on siellä, niin kuin nyt Kaanaanmaa ja Ekkyyptinkorpi. Samanlaisia hulluja näköjään nimien antajatkin. Ja aina se on kaikkia ihmisiä matkimassa ja niiden heikkouksia irvistelemässä. Antaisi nyt jo olla, nehän on tärkeitä, asiakkaat.

Jos isä rupesi juopottelemaan, niin muuttui meidän ennen niin tasaisen rauhallinen äiti myös. Hän tuli entistä tiukemmaksi, hyvin velvollisuudentuntoiseksi ja kiukkuiseksi. Hän ikään kuin sitoi nutturan entistä kireämmälle. Ei paljon puhunut ei pukahtanut, puski vaan töitä kaupassa ja kotona kuin vihan vimmassa. Mikään maailmassa ei ollut pelottanut meidän äitiä niin kovasti kuin työn loppuminen. Aina hän haikaili sitä, että kun vaan olisi töitä. Töitä ja kiirettä äidillä nyt ainakin oli: ensin pitkä päivä kaupassa, kaupan kirjanpitotyöt, kotityöt ja vielä työmatkat päälle. Äidistä oli hyvää vauhtia tulossa Eeva-mummun kaltainen, yhtä kova töitä tekemään. Oikeastaan kauppa oli vienyt meiltä lapsilta äidin ja isän ja koko lapsuuden. Oli vain kauppa, kauppa ja kauppa. Vastuu kaupasta, lapsista ja nyt vielä isästä oli entistä enemmän hänen harteillaan. Selvästi äiti alkoi väistellä isän lähentymisyrityksiä. Enää ne eivät karhutelleet vierekkäin sunnuntain päivälevoilla. Riitaa tuli milloin mistäkin, rahasta ja kaupan asioista, mutta ennen kaikkea isän juomisesta. Äiti yritti estää ja vahtia isän juomista, toisaalta sitä vähätellä ja peitellä. Äiti pinnisteli pysyäkseen rauhallisena, mutta välillä hän räjähti niin kuin liian kireälle pumpattu pyörän kumi.

– Mikä marttyyri sinä luulet olevasi? Eikö sinussa muka mitään vikaa ole, sädekehäkö on pääsi ympärillä? Valto mökeltää.

– Verisen persiinkö sinulle siihen nyt tuon, äiti kuuluu kiljuvan yhtenä yönä.

Mitä ne siellä tekevät? Eivät kai nyt sentään sitä. Eivät yli nelikymppiset ihmiset, eivät vanhemmat ainakaan. Mutta mistä ne taas riitelevät?

– Saarnaajatko täällä ovat käyneet? isä vielä yrittää.

– Sinä olet humalassa ja mustasukkainen, anna nyt jo olla. Lastenkin pitää saada nukkua, huomenna on koulupäivä.

Mitkä saarnaajat? mietin mielessäni ennen nukahtamistani.

Äiti on ruvennut vapaa-aikanaan käymään joissain kokouksissa.

Yksikseen hän niihin vaivihkaa lähtee, häviää vaan jonnekin. Pitkään luulemme niitä kaupan tai tukkukaupan tärkeiksi kokouksiksi.

Kerran hän vaatii minut mukaansa. Ihmettelen, mitä tekemistä minulla on kaupan kokouksessa. Miksei isä sinne mene. Isä ei lähde, hymähtelee vaan jotain pilkallisesti ja jää kotiin Matin ja Pentin kanssa. Ehkä ne menevät poikien kanssa ongelle.

Äidin kokoukset osoittautuvat helluntailaisten telttakokouksiksi.

Teltta on avoimella nurmella, jossa myös sirkus Finlandian teltat norsuineen ja pelleineen ovat olleet.

– Se on niin kuin kirkko, ihan yhtä hyvä, siellä pidetään jumalanpalvelus, äiti valistaa minua.

– Ei tää yhtään kirkolta näytä, tavallinen teltta tämä on, tommoset penkit vaan tuotu jostain, pelkälle maalle. Kirkon pitää olla kaunis. Mäntän kirkossakin on kaunis alttaritaulu, jossa pellavapäinen tyttö Jeesus-lapsen kanssa istuu Mäntän vuorella. Ympärillä leviävät metsät ja järvet tänne Vilppulaan asti. Männikössä on myös lampaita laitumella puiden alla. Kirkossa pitää olla kauniita kuvia ja urut.

Miksei me mennä oikeaan kirkkoon? Vilppulan kirkon torni näkyy tuolta kosken toiselta puolelta.

Teltassa ruvetaan laulamaan kovalla äänellä, mutta ei tavallisesta virsikirjasta, vaan niiden omasta laulukirjasta. Laulua ei säestetä uruilla niin kuin kirkossa, vaan kitaroilla. Niillä on iso kuoro. Kauniisti ne laulavat. Lauletaan Kristallivirrasta, joka kuulostaa venäläiseltä iskelmältä ja Olen kuullut on kaupunki tuolla, joka myös kuulostaa venäläiseltä iskelmältä.

Välillä kauppamatkustajan näköinen punanaamainen mies nousee puhumaan. Se aivan riehaantuu ja huutaa ja huitoo käsiään aivan kuin ajaisi ampiaisia kimpustaan pois.

– Hallelujaa! Hallelujaa! huutavat kuuntelijat penkeillään.

Kaikilla on täällä ikään kuin kovempi vauhti päällä kuin kirkossa.

Sitten rukoillaan. Kaikki polvistuvat vähän mutaiselle, paikoin ruohoa joskus kasvaneelle maalle penkkien väliin ja alkavat ääneen valittamalla rukoilla. Kaupparatsun näköinen mies rukoilee entistäkin kovempaa huutaen.

– Jeesus Kristus, Jeesus Kristus, hallelujaa, hallelujaa.

Painan minäkin pääni alas, mutta syrjäsilmällä vilkuilen maassa polvillaan rukoilijoita.

– Mitä ne siellä penkkien välissä konttaavat? Onko niiltä kaikilta pudonnut sinne jotain tärkeää? Synnitkö niiltä ovat sinne valahtaneet, kun synneistä niin paljon täällä puhutaan? Joutaisivat ne siellä olla. Sitten eteen kauppamatkustajan näköisen luo lähtee lappamaan väkeä toinen toisensa perään. He todistavat siellä synneistään. Pelkään kamalasti, että äiti villiintyy ja lähtee myös ryntäämään eteen. Mutta ei onneksi. Ehkä hänellä ei ole niin paljon syntejä. Miten voisi ollakaan, niin kiltillä ihmisellä.

– Hallelujaa! Hallelujaa! Tästä helpottuneena minunkin tekisi mieleni kiljaista kovaa.  Eikö tämä lopu ollenkaan? Ei tämä mikään kirkko ole. Siellä ollaan arvokkaasti ja hartaasti eikä vouhkata näin. Aina vaan lisää syntisiä painelee eteen todistamaan synneistään. Miten Vilppulassa voi olla näin paljon syntisiä ihmisiä? Kyllä niitä riittää. Yksi jo kaatuu pitkin pituuttaan, rojahtaa siihen vaan, kaikkien eteen, lihava ihminen. Miten se pääsee ylös, huonojalkainen nainen? Minulle tulee mieleen sirkusteltta, jossa lavalla makaillut rehevämuotoinen nainen saatiin palloa heittämällä loiskahtamaan vesialtaaseen. Tämä mätkähtää siihen vaan teltan saviselle lattialle. Kauppamatkustajan näköinen, nyt jo ihan hikisenä, huhtoo entistä villimmin. Se pyyhkii välillä nenäliinalla hikeä naamastaan ja huutaa entistä kovemmin:

– Hallelujaa! Hallelujaa! Nyt tämä sisar on saanut pyhän hengen lahjan ja puhuu kielillä.

– Sisar? Onko se sen sisar, vaikkei ole samannäköinenkään? Minkä lahjan se on saanut? Ei kai se ole juovuksissa? Mitähän kieltä se puhuu, en saa siitä selvää? yritän kuiskata äidilleni, mutta äiti vaan sihisee kuin käärme olemaan hiljaa ja jatkaa rukoilemista.

Lopulta kaikki näyttävät saaneen lukemattomat syntinsä kerrotuiksi. Ensin lauletaan ja sitten huudellaan lisää hallelujaa. Ja lopulta, vihdoin viimein, sieltä päästään pois. Yritän luikkia mahdollisimman vikkelästi teltta-alueelta pois, ettei vaan kukaan koulukaverini satu näkemään, että tulen helluntailaisten teltasta. Kävelen nopeasti tielle ja yritän lampsia muina koirina eteenpäin, kiirehtimättä kuitenkaan askeleitani, jotta näyttäisin olevani vaan muuten kävelyllä. Äiti jää vielä teltta-alueelle juttelemaan iloisesti ihmisten kanssa. Jospa ne pitävät sen kokouksen lopulta.

Ei äiti tätä uutta uskoaan mitenkään erityisemmin tuo esille. Hän tekee kauppaa niin kuin ennenkin ja huolehtii kodista: laittaa ruokaa, pesee pyykkiä, siivoaa ja pitää huolta meistä lapsista. Pitää perhettä pystyssä.

Ymmärrän, ettei äitinä olo ole erityisen helppoa. Iltaisin hän lukee Raamattua ja itsekseen huokailee, mutta on hän aina sitä tehnyt, lukenut ja huokaillut. Kaupasta on niin paljon huolta: velkojen korkoja ja lyhennyksiä ja tavaroiden huonoa menekkiä ja velkaisia asiakkaita. Meidän lasten puolesta hän on myös rukoillut. On Eeva-mummullakin raamattu ja kai hän on toisinaan huokaillut. Jokin muukin ero äidin ja Eeva-mummun uskonnossa on: Eeva-mummu puhuu Jumalasta, mutta äiti herra Jeesuksesta. Eeva-mummu ei ikinä sano olevansa uskovainen, eikä muutenkaan korosta koko asiaa. Hän sanoo olevansa toivovainen.

– Miten äiti on tullut helluntailaiseksi? Eikö se olisi voinut käydä kirkossa niin kuin muiden äidit? Eikö se olisi voinut olla vaikka körttiläinen niin kuin Eeva-mummu tai vaikka ryssänuskoinen ortodoksi niin kuin enoni vaimo?

Saisi pitää mustia vaatteita vaikka aina ja ikonia seinällä, kunhan lopettaisi nuo kokoukset. Äiti on ostellut mielestäni rumia tauluja, joissa Jeesus istuu Getsemanen mäellä ja muita tähän aatteeseen liittyviä kuvia sekä jäljennöksen Millet´n Iltakelloista. Siinäkin kuvassa rukoillaan. Saisi rukoilla ja huokailla ja lukea raamattua vaikka aina, kaiket illat, kun rupeaisi olemaan niin kuin ennen.

Meille rupeaa toisinaan tulemaan kotiin niitä kauppamatkustajan näköisiä saarnaajia. Me muut mennään silloin ulos eikä tulla lähimaillekaan. Konttailkoot ja kiljukoot kuinka paljon vaan.

Isä ei taida tästä äidin uudesta uskonnosta oikein tykätä, näkeehän sen. Mäntän mummulassa tätä pidettäisiin ihan hulluna. Sille naurettaisiin mahat kippurassa ja kurat housuissa. Siellä vierastetaan kaikkea koohotusta ja ääripäitä. Lapuan liikkeen mustat paidat on survottu vintin perimmäiseen nurkkaan pois silmistä. Eikä kommunisteihinkaan ole minkäänlaista vetoa, Rimpilän touhuja.

Jos tämä uskonto edes olisi hauskaa, niin sen ne voisivat mummulassa hyväksyä, mutta kun aina vaan syntejä ja syntejä.

Veriruskeita syntejä, niin kuin terveyssiteessä.

Mäntän mummulla ja vaarillako syntejä? Ei niillä mitään syntejä voi olla. Ne ovat hyviä ihmisiä, niin maan perusteellisen hyviä.

Vaari on kova kiroilemaan ponnekkaasti, mutta ketä se nyt haittaa. Kai ne siellä myös viinaa juovat, kun aina niitä kuppeja ovat tekemässä. Ja nauravat varmaan ihan liikaa.

Eeva-mummun synneistä en olisi niin varma, kun kerran on körttiläinen ja aina mustissa vaatteissa kulkee. Mutta ei se niistä ainakaan koko aikaa puhu, veisaa vaan virsiä.

Mitä ne synnit oikein ovat?

Kiroileminen, tupakanpoltto, kahvinjuonti, kuppien tekeminen, tarinoitten kertominen, tanssilavoilla käynti. Eivät varmasti ole.

Olisiko opettajalle valehteleminen, kun ei ole muistanut pitkin metsiä käydä katinliekoja haalimassa koulun koristelemiseen kevätjuhlaa varten tai unohtanut vanhemmille vietävän keräyslapun pulpettiinsa ja väittää, ettei saanut mitään lahjoituksia keneltäkään? Tai luntannut laskennon kokeessa koulun pääsykokeissa? Ehkä ne voidaan synneiksi laskea, mutta eivät ne ihan veriruskeita ole.

Valehteleminen on, varastaminen on, ihmisten ja kissanpentujen tappaminen, kissan myrkyttäminen, lasten juovuksissa hakkaaminen on. Työn loppuminen ihmisiltä, koko vesistön jätelipeällä sotkeminen. Ne ovat oikeita syntejä.

Vaikka Eeva-mummulla saattaisikin olla syntejä, hän on liian arvokas ihminen konttailemaan sillä lailla mutaisella maalla penkkien välissä. Johan siinä hieno musta puku likaantuisi, ja musta silkkihuivi voisi pudota sinne mutaan. Mitä äiti on tehnyt, että sille on päässyt niin paljon näitä syntejä pakkaantumaan?

Onko viisaasta, rauhallisesta, kiltistä ja työteliäästä äidistä tullut helluntailainen isän juopottelun takia?  Vai onko iloluontoinen isä ruvennut juopottelemaan äidin synkeän uskonnollisuuden takia?

Onko Pentin keskosena syntyminen ja hidas edistyminen aiheuttanut nämä? Vai onko me Matin kanssa oltu liian huolettomia, liian hilpeitä, laiskoja ja leikkisiä? Onko me aina naurettu liikaa?

Vai onko kaupankäynti hiljentynyt, niin että pitää käydä rukoilemassa kauppaan asiakkaita? Tai että asiakkaat saisivat enemmän palkkaa paperitehtaalta ja pystyisivät maksamaan vastakirjalaskunsa? Miten meille on voinut käydä näin hullusti, että isää saa ruveta häpeämään juopottelun ja äitiä helluntailaisuuden takia?

Näitä lukemattomia kysymyksiä me veljien kanssa päässämme pyörittelimme. En silti osannut näitä onnettomuuksia meidän lasten viaksi laittaa, vaikka asiaa miten päin mielessäni jauhoin. Ravistelin syyllisyyden meidän päältä niin kuin koira turkkinsa kastuttuaan, mutta sitä häpeää ei saanut ravistelemallakaan pois.

Olimme veljien kanssa ihan kuin yhtäkkiä jääneet täysorvoiksi.

Vanhemmat olivat tavallaan hävinneet jonnekin, kumpikin omaan maailmaansa: Isä juovuksissa ties minkä hömpelön matkaan ja äiti helluntailaisten saarnaajien matkaan. Päivisin äiti alkoi olla poissaoleva ja omissa ajatuksissaan. Öisin hän saattoi kävellä ympäri taloa ja kuiskailla Jeesuksen nimeä. Hän alkoi kuluttaa rahaa lahjoituksiin ja kymmenyksiin helluntailaisille.

Onneksi vanhemmilla ei ollut tapana tulla koulun tilaisuuksiin aikaisemminkaan, olimme veljien kanssa aina hoitaneet kouluasiat itse. Ei siis tarvinnut pelätä, että he tulisivat sinne häpäisemään meidät puhumalla liikaa tai kenties tunkemalla opettajien tai ehkä ihan rehtorin viereen istumaan. Rupeaisivat puhumaan murretta ja isä kertomaan Monoskylän juttuja ja hömpelötarinoita.

Ajattelin, että vanhempiini on iskenyt jokin tauti, jonka kanssa on vaan elettävä. Vai olisiko ollut niin, että osa isän hauskoista jutuista ja hullunkurisista esityksistä olisikin johtunut siitä, että hän on ollut juovuksissa. Me pienet lapset emme sitä vaan Koiviolla olleet huomanneet. Tiesin, että monet muutkin juopottelivat. Juopottelu oli kuin musta pilvi, joka riippui monen yllä.  Mirjan tasainen ja rauhallinen isä myös, joka juovuksissa muuttui ilkeäksi ja väkivaltaiseksi, alkoi tapella työkaveriensa kanssa verissä päin. Toinen luokkakaverini sai kotonaan selkäsaunan, kun oli mennyt elokuviin, vaikka vanhemmat olivat ennen elokuviin lähtöä antaneet kumpikin hänelle luvan. Tuntui, että häntä piestiin ihan vaan pieksämisen ilosta. Koko heidän perheensä sai harva se ilta kiivetä tallin ylisille värjöttelemään, kun isä oli juovuksissa niin pahapäinen. Mirjan kanssa puhuimme juopottelusta ja vertailimme näitä meidän juoppoja isiämme. Mutta ei kenenkään muun. Tämmöisistä asioista ei voinut puhua muille, ei mitenkään. Kun olisi ollut joku järkevä ihan tuntematon aikuinen, jolle tästä olisi voinut puhua ihan nimettömänä. Tulimme siihen tulokseen, että meidän isät kaikesta juopottelusta huolimatta olivat hyviä ihmisiä, koska eivät ainakaan hakanneet lapsiaan. Ajattelimme, että toisilla oli asiat vielä huonommin, lohdutti se vähän.

Isä ei humalassa ollut ilkeä. Aluksi hän oli iloinen ja touhukas, sitten nukahti pöydän ääreen pää käsien varassa hirveästi haisten. Joskus hän itkeä volisi niin kuin pieni lapsi karamellin menetettyään. Mutta olihan hän aina humalassa ollessaan kuin toisissa maailmoissa, joihin meillä ei ollut mitään asiaa ja joista hän ei mitään tarinaa osannut kertoa.

Kyllä minun pitäisi voida itkeä vollottaa, ei minun aina tarvitsisi olla se iso ja reipas likka, lapsi minä vielä olen, vaikka olenkin vanhin lapsi. Ehkä tämä vanhempiin iskenyt tauti menee itsekseen ohi niin kuin jokin rokko, Matti arvelee. Ehkä ilo sitten palaa kotiimme. Voidaan taas nauraa ja hullutella. Niin, ja vanhemmat palaavat taas entiselleen, kun niiden pää selviää näistä taudeista, joihin ei mitään lääkettä näyttänyt olevan, mutta ehkä tulevaisuudessa semmoinen keksitään.

Mikseivät vanhemmat itse edes yritä muuttua ennalleen, toipua, ruveta järkeviksi? Ruveta taas vanhemmiksi.

Telttakokouksessa oli ollut vähän samanlainen epämukava olo kuin silloin koulussa, kun kouluun saapui kuuluisa runonlausuja Yrjö Jyrinkoski esittämään meille oppilaille suurella juhlallisuudella Yrjö Jylhän runoja, hyvin isänmaallisia runoja kaikki. Mutta tämä kuulu runonlausuja meitä rupesi naurattamaan, eivät hänen esittämänsä runot.

Ensin katseemme kiinnittyi väistämättä hänen aataminomenaansa. Se pomppi kuin käärme olisi kiemurrellut runonlausunnan tahdissa, voimatta päättää, onko tulossa vai menossa. Muistin isäni kertomuksen, kun Antikainen luki karanneesta boa-käärmeestä, ja minun oli vielä vaikeampi keskittyä esitykseen. Lausujan ääni tuntui myös välillä viipyilevän kurkussa niin kuin lykkelisi hiljakseen resiinalla, välillä syöksähti ulos kuin myöhästynyt matkustaja kiirehtiessään Vilppulan asemalta lähtevään junaan. Välillä ääni vinkui ja kohoili kuin junailijan pilli. Lausujan silmät muljahtelivat välillä ihan nurin päin. Hän näytti Koivion kaupan pihassa naureskelevalta hullulta.

Se oli kaikki lausuntataidetta, mutta me ymmärtämättömät lapset taistelimme ulos pyrkivää naurua vastaan. Ei tiennyt mihin olisi katsonut, ei ainakaan ketään toista oppilasta, koska silloin olisi varmasti ruvennut nauramaan, kun jo märkä lapanen ikkunalaudalla aiheutti naurunpyrskähdyksien ulos pyrkimistä. Kaikki pidättelivät naurua, vaikka kuinka yritimme keskittyä ja ajatella koulueväitä, maitopulloa tai koulun puolapuita.

Selvisimme esityksestä kuitenkin kunnialla aiheuttamatta mitään häväistystä koulullemme. Oli sentään saatu niin kuuluisa runonlausuja tänne esiintymään, rehtori oli puheessaan korostanut. Osoitimme suosiota raivokkaasti taputtamalla, suurimmat naurun paineet päästettiin siinä ulos kuin höyry kattilasta. Silti koulun pihalla olisi tehnyt mieli kieritellä maassa niin kuin meidän koira ja ulvoa naurusta.

Yhtenä kesänä äitini lupaa, että pääsen kesäleirille, kun Mattikin on ollut palokunnan kesäleireillä. Olen asiasta innostunut, kun en missään kesäleirillä ole ennen ollut. Leiri on jossain Keski-Suomessa, ja sinne mennään linja-autolla. Mutta voi onnetonta. Se on helluntailaisten kesäleiri.

Muuten siellä on kuin missä tahansa kesäleirillä: Uidaan, pelataan lentopalloa, istutaan iltanuotiolla, syödään lihakeittoa. Ja siellä on tavallisia minun ikäisiäni lapsia, monet oikein mukavia.

Mutta kun kaikkeen ympätään sitä uskontoa. Alituiseen puhutaan armolahjoista ja henkikasteesta ja niistä synneistä, joista meillä lapsilla ei ole minkäänlaista käsitystä. Ajattelen vaan miten sieltä pääsisi pois. Jotkut keskeyttävätkin, mutta minä aion olla loppuun asti, kun kerran täällä saa syödäkseen. Ei ole tapanani keskeyttää edes 50 kilometrin hiihtoa. Iltaisin on jatkuvasti kokouksia. Silloin saarnaajat vouhkaavat aivan innoissaan. Jotkut leiriläisistä tulevat uskoon, syntyvät kuulemma uudestaan, kun ovat iltakaudet kontanneet syntejä etsimässä penkkien välistä ja itkeneet saarnaajien kanssa teltassa. Minusta semmoinen äijien kanssa teltanlattialla konttailu on vastenmielistä. Eikä minua itketä, jos ei nauratakaan. Jotkut ovat muka puhuneet kielillä. Mitä lie mölinää, ei se mitään kieltä minun mielestäni ole ollut, ei edes kontinkieltä, jota osasimme pälpättää etuperin ja takaperin. Heidät kastetaan valkoisissa kaavuissa tähän uuteen uskoon upottamalla järvessä uppeluksiin. Ne pitävät nenästään kiinni kasteen aikana.

Kyllä minuakin yritetään käännyttää, mutta olen kovakorvainen ja uppiniskainen. Olen päättänyt, että käännyn vaikka muhamettilaiseksi, mutta en tähän vouhkalaumaan. Lopulta viikko on kulunut, leiri loppuu, ja äiti tulee hakemaan minua pois. Menen kyllä rippikouluun, jotta olen kuin muut ihmiset, ajattelen.

– Onko Leena jo löytänyt Herran? kyselee joku vanhemmista äidiltä.

Paskanmarjat, ajattelen kiukkuisesti, Mäntän tehtailla on herroja, mutta helpottuneena, että pääsin sieltä pois. Äiti kai siihen vastaa
jotain.

Teksti, kuva ja kuvan maalaus Leena Puranen.


Aiheet: , , , , ,

3 kommenttia

  1. Hei Leena, kun

    Hei Leena, kun pääsin oppikouluun Keuruulla (käytiin koulun pihalla kuulemassa tulokset), niin sitten mekin ajoimme sinne Mäntän Alkoon. Keuruulle Alko tuli vasta kymmenen vuotta myöhemmin.

    Kiva lukea noita sinun juttujasi. Tosin viimeisin oli vähän synkkä.

    t. Paula

    Vastaa kommenttiin

    Kirjoittanut

    paula

    30. 7. 2009 12.56

  2. Hei Leena, nuo

    Hei Leena,

    nuo sinun juttusi ovat kuin omasta lapsuudestani. Olen vain odottanut milloin kerrot niistä sotajutuista, joista isäni (6 v sotimassa suoraan armeijasta) kavereittensa kanssa puhui 60-luvulla ja me lapset tietenkin jouduttiin niitä kuulemaan. Tosin ei me niistä silloin mitään ymmärretty, ei tullut traumoja. Mutta 70-luvulla isän kanssa kyllä sotimisesta otettiin yhteen, niin että tänä päivänä en syö jälkiruokia, kun totuin poistumaan suuttuneena kesken syönnin :-) Tosin asiat sovittiin sitten paljon myöhemmin.

    Vastaa kommenttiin

    Kirjoittanut

    paula

    4. 8. 2009 23.19

  3. Huh, huh! Kylläpä

    Huh, huh! Kylläpä oli paljon tuttua tekstiä taas. Tosin ei lapsuudessa itse koettua, mutta myöhemmin alkoholisoituneen miehen kanssa eläessä.
    Mutta tuo helluntalaisympäristö ja koti- seurat on minullekin tuttuja nuoruuden ymparistöstä, kun muuta kohtaamispaikkaa ei nuorille tahtonut olla kuin nuo seurat.
    Kitarakuorot, aikuiskasteet ja kielilläpuhumiset kyllä palautuivat mieleeni lukiessani sinun tarinaasi.
    Kiitos taas muisteluksesta!

    Vastaa kommenttiin

    Kirjoittanut

    opritar

    15. 8. 2009 16.31

Kirjoita kommentti