Kahden kauppa ilman korvapuustia
Joskus onnistaa. Sain nimittäin lahjaksi kaksi ruisleipää, kummatkin leivottuina pelkästä rukiista lisänä vain suolaa.
Perheessämme on vain yksi ruisleivänsyöjä, siksi leikkasin limput neljään osaan ja pakastin osan.
Aamuisin olen voinutkin nauttia ohuen ohuesta leipäviipaleesta, jolla on oikeaa voita. Kahvin kera ei mikään voisi maistua paremmalta aamupöpperöiselle.
Ehkä tämä inspiroi uppoutumaan perinnekirjoihin, joissa kerrotaan maakuntaruuista, suomalaisen ruokakulttuurin yksinkertaisesta perinteestä ja elämisestä luonnon ehdoilla.
Syvä kunnioitukseni heräsi esiäitiämme ja -isiämme kohtaan. Ruokaa arvostettiin, sitä kunnioitettiin ja siitä nautittiin hartaudella. Se oli todellista slow food -aikaa, josta on rippeet jäljellä, vaikka raaka-aineet ja kodin keittiötekniikka tarjoavat kaikki mahdollisuudet.
Ruisleivän valmistaminen, taikinajuuren hiljalleen hapattaminen, nostattaminen ja paistaminen ovat vielä sentään säilyneet.
Lohdullista on, että hitauden voi kääntää myös voitoksi eikä kaikkea vanhaa ole suinkaan menetetty.
Monen mielestä karjalanpiirakoiden tekeminen on työlästä. Totta, mutta vain osittain.
Mihoko ja Satomi, perheen japanilaiset ystävät, halusivat oppia tekemään karjalanpiirakoita. Valmistelin leipojaisia huolella. Keitin riisipuuron kevytmaitoon pakkauksen ohjeen mukaisesti. Maitolitrasta syntyy täytettä 16 piirakalle, kun taikinan tekee jälleen kerran jauhopakkauksen neuvojen mukaan. Vettä tarvitaan pari desilitrallista ja ainoa ekstralisä on ruokalusikallinen öljyä, joka tekee taikinasta luistavan ja helposti kaulittavan,
Valmistelujen jälkeen piirakoiden tekeminen sujui kevyesti. Leivonnaisten muoto miellytti esteettisiä japanilaisia vieraita ja lämpimät voilla sivellyt piirakat maistuivat teen kanssa. Tuliaisia riitti myös kotiin vietäväksi.
Kahden ruokakulttuurin kauppaa ei tällä erää seurannut korvapuusti, sillä itselläni on luvassa henkilökohtainen sushi-kurssi slow foodin merkeissä!
