Umami muualla Facebook

Julkaistu 13. 6. 2008 Teksti Eeva Salonen Ei kommentteja Ruoka ja juoma

Ruokasanoista ja hieman pizzastakin

Muistan, miten ihmettelin kahden ruokakulttuurin törmäyskurssia, kun Yhdysvalloissa vaihto-oppilaana ollut tyttö kertoi kokemuksistaan. Isäntäperheessä syötiin arkisin näppiruokaa ja pikaruokaa paperipussista, mutta viikonloppuisin kyläiltiin ranskalaissyntyisen isoäidin luona, jonka pöytää juhlistivat parhaat porsliinit.

Vuosikymmenien takainen episodi palautui mieleeni juuri nyt, kun suomalaista ruokakulttuuria yritetään tehdä salonkikelpoiseksi lähes kaikin mahdollisin keinoin.

Tämän kiihkeän toiminnan ja tahtotilan sai aikaan taannoinen Italian pääministeri Silvio Berlusconin puolihuolimaton lausunto siitä, ettemme tunne edes parmankinkkua, emmekä siis ole ansainnet paikkaamme Euroopan gastronomisella kartalla.

Mutta periksi ei ole annettu. Keväällä uutiset kertoivat, että suomalaiset pizzakokit ovat kansainvälisissä kilpailuissa päihittäneet useaan otteeseen italialaiset.

Voitot tuovat hieman balsamia haavoille, mutta eivät missään mielessä merkitse kulinaarista yliotetta. Pizza on parhaimmillaankin vain pikkuruokaa tai välipalaa.

Italialainen keittotaito ja ruoanlaitto perustuvat yksinkertaisiin ja huolella valmistettuihin omasta maasta saatuihin raaka-aineisiin kuten kaikkien muidenkin suurten keittiöiden. Tähän meilläkin pyritään.

Jossain kuitenkin mättää, kun karjalanpaistin saa eteensä kuivana kokkareena ja tilliliha maistuu ja näyttää aneemiselta sairaalaruoalta. Jos olisimme Ranskassa, kävisimme kiivasta keskustelua raaka-aineiden valinnasta, ruuanvalmistustavasta, makunyansseista ja ties mistä. Ehkä järjestäisimme jopa kilpailunkin.

Suomessa ruoka on juuri nyt mediaseksikästä ja sitä tulvii joka tuutista. Meillä puhutaan ruokakulttuurin yhteydessä usein gastronomiasta, joka merkitsee herkkujen tuntemusta ja valmistustaitoa. Parhaat ravintolamme ovat gastronomisesti todella hyviä – kiitos ammattitaitoisten keittiömestareiden. Ravintolaruoka on kuitenkin vain osa ruokakulttuurin laajasta käsitteestä.

Luin hiljattain kirjan, jossa menestyneet suurten ikäluokkien edustajat kertoivat lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Ilmaisesta kouluruoasta, eväsleivistä ja maitopullosta puhuttiin mutta ei siitä, mitä kotona syötiin. Aika oli niukkaa ja köyhää. Liekö sekin syynä siihen, että meillä ruokaa kuvaileva sanasto on yhä karua. Ruoka on hyvää, kuumaa tai kylmää, suolaista tai makeaa. Siitä kiitetään, kun vatsa on tankattu täyteen. Näillä eväillä ei kovinkaan henkeviä pöytäkeskusteluja käydä – Berlusconi taisikin osua maaliin!

Alan ammattilaisetkin ovat usein asiallisia ja niukkasanaisia tylsyyteen asti, kun esittelevät kotoisen ruokamme parhaita ominaisuuksia. Pohjoismaisissa mittelöissä jopa ruotsalaiset ovat suorastaan runollisia puhuessaan ruoasta, varsinkin omastaan!

Viiniharrastus on meillä pitkälti viime vuosikymmenen tuontitavaraa, mutta syntymässä on kahden kerroksen väkeä: Viinejä haistellaan, maistellaan ja tuoksutellaan. Viinisanasto on rikas ja runsas.
Hyvä ruoka ansaitsee saman kohtelun! Ja kukas sen kissan hännän nostaa….

PS Berlusconi sai nimikkopizzan

Huumori kukkii, kun suomalaiset jättivät italialaiset toiseksi New Yorkin pizzakilpailussa. Kotipizzan kesälistalla maailman paras pizza on ristitty Berlusconiksi. Runsaasti kuitua sisältävällä pohjalla on savuporoa, kantarelleja ja punasipulia. Titteli kuuluu koko komeudessaan: The Best Pizza in the World. Americas´s Plate International Pizza Competition New York, USA.


Kirjoita kommentti