Umami muualla Facebook

Julkaistu 27. 3. 2018 Teksti Jyrki Leskinen, kuvat Jyrki Leskinen Ei kommentteja Luonto ja vapaa-aika

Tikkametsällä

Kevättalvi on tikkojen aikaa. Niiden soidinääni, rummutus, kaikuu metsissämme maaliskuun alusta toukokuulle.

Yleisin tikkalajimme, käpytikka (Dendrocopos major), takoo lemmenhuumassaan usein kuivien oksien ja kelojen lisäksi myös puutolppien  metalliosia, lampunkupuja ja muita, hyvän kaikupohjan tuottavia paikkoja. Tärkeää on saada aikaan mahdollisimman kauas kantavaa ääntä kutsuksi morsiamelle ja kilpakosijoiden pysymiseksi pois reviiriltä.


Kuva Käpytikka on yleisin tikkalajimme. Se on melko helppo tunnistaa selkeärajaisesta värityksestään.

Kullakin tikkalajillamme on omanlaisensa, tyypillinen soidinrummutusääni, joista ne ovat kohtuullisen helposti erotettavissa toisistaan. Esimerkiksi käpytikalla se on terävä ja loppua kohti vaimeneva, sekä lyhyempi kuin muilla kotoisilla tikoillamme. Tätä se toistaa yhden-kahden sekunnin ajan viidestä kymmenen kertaa minuutissa.


Kuva Valkoselkätikka on harvinaisin vakituisista tikkalajeistamme, ja luokiteltu uhanalaiseksi. Kanta on voimakkaasti vähentynyt lähinnä tehometsätalouden johdosta. Tikka suosii lehtimetsiä, joissa on paljon lahovikaisia puita.

Kotoiset tikkalajimme

Käpytikan lisäksi muita kotimaisia tikkalajejamme ovat pikku- (Dendrocopos minor), valkoselkä- (Dendrocopos leucotos), harmaapää- (Picus canus) ja pohjantikka (Picoides tridactylus), sekä näitä kaikkia selvästi kookkaampi, hiilenmusta ja punapäälakinen palokärki (Dryocopus martous). Myös käenpiika (Jynx torquilla) kuuluu tikkojen heimoon, mutta se ei varsinaisten tikkojen tavoin hakkaa nokallaan ja pesiikin luonnonkoloihin tai kottaraisten pönttöihin. Tikkalajien tuntomerkkejä ja elintapoja voit käydä katsomassa tästä.

Kuva Pohjantikan löytää varmimmin vanhasta kuusivaltaisesta metsästä, mutta myös metsäpalon tai tuulenkaatojen vaivaamilla alueilla, joissa on runsaasti kuollutta puuta, sen tapaa. Hyvät ateriapuut ovat suosittuja, ja pohjantikan seuraksi on liittynyt myös käpytikka.

Tikan päätä ei särje

Miten tikat voivat takoa nokallaan kovaa puuta saamatta päänsärkyä tai aivovaurioita? Entä miten nokka kestää tuon rääkin? Tikkojen anatominen rakenne on sopeutunut nokalla nakuttamiseen. Niiden kallo ja niska muodostavat kokonaisuuden, joka vaimentaa tehokkaasti iskuja estäen aivojen  iskeytymisen pääkopan seinämiin. Pääkallossa on huokoisia rakenteita, jotka toimivat iskunvaimentimen tavoin ja aivot sijaitsevat kopassa, joka jakaa liike-energian tasaisesti koko pään alueelle. Tikka myös hakkaa edestakaisin ilman kiertoliikkeitä, ja niska on sopeutunut nopeaan taipumiseen eteen- ja taaksepäin toisin kuin ihmisellä.

Kuva Suurin tikkalajimme on uljas palokärki. Tätä variksen kokoista, aiemmin vain salojen ja selkosten lintua on yhä useammin päästy näkemään lähellä asutuksia, joissa vielä löytyy järeää vanhaa puustoa joko puistomaisilla alueilla tai säästettyinä esimerkiksi peltojen laiteilla tai kulkuväylien varsilla.

Takomisessa puun säleet singahtelevat ympäriinsä. Tikoilla onkin erityisen paksu, silmää suojaava vilkkuluomi, jonka se voi sulkea millisekunneissa suojaksi aina, kun nokka on iskeytymässä puuhun. Työkalun pitää pysyä myös hyvässä kunnossa. Tikkojen nokat kasvavat sopivalla vauhdilla kulumiseen nähden, jopa kolminkertaisiksi vuoden aikana.

Kuva Lähikuva käpytikasta paljastaa tikkojen paksun vilkkuluomen, jolla lintu suojaa silmänsä hakatessaan koloa puuhun.

Kolopesijöitä, joilla erikoistuneet ruokailutavat

Tikat ovat kolopesijöitä, eli ne pesivät puihin kovertamiinsa koloihin. Tikkojen kovertamat vanhat pesäkolot ovat tärkeitä monille muillekin lajeille liito-oravista pöllöihin. Pesäkolojen lisäksi tikat hakkaavat lahopuita myös löytääkseen syötävää. Ne kuulevat koputtelun aiheuttamasta äänestä, onko ravintoa löydettävissä. Hämmästyttävän tarkasti ne löytävät mehevän kovakuoriaistoukan koputtelun perusteella.


Kuva Pikkutikkanaaras tarkistamassa koiraan hakkaamaa pesäkoloa. Naaras on melko nirso, ja koiras joutuukin hakkaamaan useamman vaihtoehdon. Tässä kolossa en nähnyt asunnon tarkastajaa myöhemmin.

Käpytikka syö nimensä mukaisesti myös kuusen siemeniä, joita se hakkaa irti kuusen kävyistä ”pajallaan”. Se asettelee kävyn puunrunkoon hakkaamaansa koloon pystyyn, ja alkaa takoa peitinsuomuja irti. Näitä auki hakattuja käpyjä on pajapuun alus täynnä, joka paljastaa tikan vakiopaikan helposti.

Palokärjen taas näkee usein talvella koputtelemassa kuusten tyvessä, aivan lumirajassa. Sieltä se etsii linnun herkkua, muurahaisten munia. Pohjantikka on erikoistunut kirjanpainajan ja muiden kaarnakuoriaisten toukkiin. Se kuorii usein kuolleiden kuusien kaarnan kokonaan pois.


Kuva Pikkutikka on nopealla vilkaisulla kuin miniatyyrikokoinen valkoselkätikka. Kokoeron vuoksi niitä ei voi toisiinsa sekoittaa, valkoselkätikka on käpytikkaakin hieman suurempi, pikkutikka puolestaan vain hieman talitiaista suurempi. Pikkutikan tavoittaa parhaiten lehdoista, rantametsistä ja lepikoista, joissa runsaasti kuollutta tai kuolevaa puustoa.


Aiheet: , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

Kirjoita kommentti