Karhu 1/2
Aivan lapsesta asti Karhu oli ollut läsnä. Vaikka kuinka pinnisteli, ei Marja-Leenan muistista löytynyt mitään tai ketään, joka olisi tuonut tietoisuuden siitä. Ei tilanteesta, ei sanoista, ei siksi, että todellista uhkaa tai mahdollisuutta nähdä karhua edes oli.
Karhu kyllä kävi unissa. Eräs uni oli hirmuisen mieleenpainuva: tyttönen, siis hän itse, käveli kaupungin kadulla aivan lähellä kotia ja yhtäkkiä Karhu ajoi häntä takaa. Tyttönen juoksi niin lujaa kuin kintuistaan pääsi ja Karhu rynnisti perässä. Oli hirveä tuska ja hätä. Mutta Karhu ei saavuttanut. Uni taisi katketa heräämiseen. Ja taas Karhu työntyi uniin. Juostiin kova takaa-ajo, mutta koskaan Karhu ei saavuttanut tyttöä.
Karhu kiehtoi kuitenkin Marja-Leenan mieltä. Oli suorastaan riemastuttavaa tai ihanan kauheaa, jos vain löytyi tarina karhusta.
Kerran Marja-Leenan perheen kesäasunnolla oli vieraana isän ystävä. Hänen nimensä oli Karhu. Nimi herätti heti hilpeyttä, sillä herra Karhu oli aika isokokoinen ja hiukan pyylevä. Tuntui, että nimi sopi erinomaisen hyvin juuri herra Karhulle. Eräänä päivänä isä ja herra Karhu lähtivät järven toiselle puolelle. Kun he tulivat takaisin, koko perheelle kerrottiin heti ”seikkailu”, jonka miehet olivat kokeneet. Kohta rantauduttuaan tuuli oli pyyhkäissyt herra Karhun hatun ja se oli tarttunut puun oksaan. Saadakseen hattunsa takaisin herra Karhu oli alkanut kiivetä puuhun. Koska hän oli roteva iso mies, puu ei kestänytkään hänen painoaan, vaan se oli kaatunut hänen allaan. Perheellä riitti naurua. Puu kaatui, koska karhu kiipesi puuhun!
Kesähuvilan lähellä oli kiva metsä. Siellä Marja-Leena ja hänen perheensä poimi metsämansikoita litroittain. Siellä virtasi pieni joki metsän halki. Suurten kuusten katveessa oksien alla puron rannalla oli satumaista. Läheisellä kalliolla monta kymmentä sinisiipiperhosta tanssi jäkälästä auringon kuumottaman harmaan kallion yllä. Metsässä ei ollut mitään pelättävää.
Mutta aina illalla hämärän aikaan Marja-Leenaa alkoi pelottaa. ”Metsässä on varmasti susia ja karhuja” hän sanoi itsekseen. ”Höh, susia ja karhuja ei enää ole näin eteläisessä Suomessa. Ne ovat siirtyneet pohjoiseen ja suuriin erämaihin” sanoi hänen toinen äänensä heti perään. Ja vaikka Marja-Leena kuinka todisteli itselleen, että susia ja karhuja ei enää ole ainakaan näissä kotimetsissä, ajatus ei suostunut jättämään häntä.
Lapsuuden kesistä oli kulunut jo parikymmentä vuotta. Vanhaa kesähuvilaa ei enää ollut, mutta sen sijaan Marja-Leenalla oli oma pieni mökkinsä vajaan sadan kilometrin päässä Helsingistä. Samalla alueella oli monia kesämökkejä. Isolta valtatieltä erkani mökkitie, joka vei perille muutaman kilometrin päähän. Lähin mökkinaapuri, Riitta, oli hyvä tuttu ja ystävä. Riitan kanssa oli hauska mennä metsälle, milloin marjaan, milloin sieneen.
Kerran eräällä metsäretkellä he tulivat paikalle, jossa iso muurahaispesä oli hajotettu maan tasalle. ”Ohhoh, mitä jälkeä! Mikähän eläin tuon on tehnyt?” Naapurukset äimistelivät aikansa ja päättivät selvittää asian. Läheisen maatalon isänä Erkki oli eränkävijä ja metsämies. ”Jaa, muurahaispesiä hajottavat sekä mäyrät että karhut.” Naapurukset rauhoittuivat kuultuaan, että mäyrät hajottavat pesiä. Mäyriä tiedettiin olevan niillä alueilla ja silloin tällöin valtateilläkin näkyi auton alle jääneen mäyrän jäännöksiä.
Kului vielä muutama vuosi, ja sitten kyläläiset alkoivat puhua silminnäkijähavainnoista. Kerrottiin, että naaraskarhu liikkui alueella kahden pennun kanssa. Reittiä alettiin seurata ja paikallislehtikin alkoi kertoa uutisia omasta karhuperheestä.
Kun tuli marja-aika, tunnelmat mökeillä olivat hermostuneet. Voiko metsään mennä? Joku tiesi kertoa, että pitää laittaa kello kaulaan, niin karhu kuulee tulijan ja poistuu paikalta ennen kuin se tulee edes havaituksi.
Marja-aikaan Riitalle tuli ystäviä kylään ja vieraiden joukossa oli myös Pekka, joka harrasti metsästystä. Silloin päätettiin mennä joukolla marjaan ja metsämies käskettiin kiertämään aluetta laajalti ja tekemään kaikkensa varmistaakseen, ettei karhu ole lähellä. Metsämies tuli kierrokseltaan ja vakuutti, että karhuista ei ole mitään jälkiä.
Seuraavanakin päivänä Marja-Leena ja Riitta päättivät lähteä marjaan. ”Pitäisi pitää melua, jotta karhut pysyvät loitolla”, totesi toinen. ”Laitetaan reppuun radio, niin kyllä ääntä sitten on ihan tarpeeksi.” Niin myös toimittiin. Radio olikin aika hauska vempain. Ohjelmaa tuli tuutin täydeltä, milloin aamuhartaus, milloin rock-radio ja kaikkea siltä väliltä. Yhtäkkiä Riitta huusi, että pusikossa on karhun jätös! Molemmat tutkivat tarkoin ja huolella kakkaraa. Se ei todellakaan ollut hirven jättämä, ja pienen eläimen jätökseksi se oli aivan liian suuri. ”Pekkahan tarkisti koko alueen, eikä karhujen jälkiä pitänyt olla?” Mutta tässä oli jälki. Tarkemmin tutkittuaan naapurukset rauhoittuivat, sillä he tulivat siihen tulokseen, että jätös oli ainakin viikon vanha.
Karhun kuva:
www.taivaannaula.org
