Nostalgiset junamuistot
Ei siitä niin kovin kauan aikaa ole, kun höyryjunat vielä tuksuttelivat Hangon radalla. Me pienet koululaiset seisoskelimme pysäkillä ja odottelimme höyryveturin ilmestymistä mutkan takaa.
Joskus kuljettaja osasi säätää höyryn juuri sopivaksi ja sai junanvaunun pysähtymäään täsmälleen lyhyen asemalaiturin kohdalle, joskus jarrutus meni pitkäksi. Silloin jouduimme tekemään kovasti töitä, että yletyimme maasta ensimmäiseen portaaseen ja pääsimme koulureppuinemme junan kyytiin. Toki konduktööri valvoi, että viimeinenkin laiha koipipari oli hävinnyt junavaunuun ennenkuin hän vinkkasi veturinkuljettajalle lähtömerkin.
Kotoani oli noin kilometrin matka pysäkille. Satoi tai paistoi, oli pimeää, sateista, tuulista tai liukasta oli junaan ehdittävä. Seuraava juna meni vasta puolen päivän aikaan. Pelkäsin kovasti pimeää ja yksinäinen metsätaival pysäkille tuntui joka aamu yhtä jännittävältä. Yleensä juoksin koko matkan. Onneksi joka aamu tuttu hahmo odotteli jonkun matkan päässä. Koulukaverini oli paljon urheampi metsänkulkija kuin minä, tavattuamme pystyin kulkemaan loppumatkan jo paljon rennompana. Pysäkillä odottivat sitten kylän muut pienet kouluun menijät.
En ymmärrä miksi meillä ei ollut taskulamppua aina mukana. Varhaisen aamun pimeydessä värjöttelimme pikku pysäkillämme. Kun näimme junan lähestyvän, raaviskelimme tulitikkuja. En tiedä näkyivätkö vain tovin lepattavat tulitikun lieskat mihinkään, mutta aina juna kuitenkin pysähtyi ja poimi lapsikatraan kyytiin. Hangosta takaisinpäin tultaessa piti käydä huutamassa veturiin sen pysäkin nimi, jolla halusi jäädä pois. Sitten istuttiin junassa ja jännitettiin muistaisiko veturinkuljettaja toiveen vielä kyseisen aseman kohdalla.
Kyydissä oli aina pari poikaa, jotka halusivat jäädä Santalan pysäkillä pois. Erään kerran juna ei pysähtynytkään vaan ajoi ohi seisakkeesta. Pojat hätääntyivät ja hyppäsivät vauhdissa olevasta junasta ojanpenkkaan. Molemmilta pojilta katkesi jalka. Jalat paranivat aikanaan, onneksi ei kuitenkaan käynyt sen pahemmin.
Kuivina kesinä metsäpaloja syttyi junien jäljiltä melkein joka päivä. Eipä ihme, että tarvittiin ratavartijoita, joiden mökit oli sijoitettu aivan radan varteen. Sieltä saattoi nähdä, jos pysäkiltä lähteneestä junasta sinkosi heinikkoon kipunoita. Ratavartija myös ajoi resinallaan päivän mittaan ja tarkisti oliko kiskoja mennyt poikki tai muuta junaturvallisuuteen vaikuttavaa asiaa radalla tapahtunut.
60-luku toi sinivalkoiset lättähatut tullessaan. Ne näyttivät ja tuntuivat vanhaan höyryveturiin nähden todella moderneilta. Kuljettajan oli helppo pysäyttää ne seisakkeen kohdalle ja kyytiin oli helppo nousta.
Hankoniemellä oli tuohon aikaan valtavasti puolukoita. Puolukkamummoja oli radan varressa syksyisin odottelemassa junaa. Monilla oli kokonainen suuri puusaavillinen puolukkaa. Niin joustavia VR:llä tuolloin oltiin, että lättähattu poimi mummot kyytiin yksi toisensa jälkeen radan varresta.
“Vaskista varsa ja höyrystä henki on kiskolle kengitetty, sillä on moni mammanpoika maailmalle lähetetty!” lauletaan vanhassa laulussa.
Nostalginen höyryjuna ajeli 28.8 taas Hangon radalla muinaistulien päivänä, viimeisenä kesäviikonloppuna, jolloin Hangossa järjestettiin paljon muutakin mukavaa ohjelmaa.
