Umami muualla Facebook

Julkaistu 2. 5. 2018 Teksti Umami Ei kommentteja Luonto ja vapaa-aika

Czufi lähtee – suru saapuu, 5. osa

Czufi ei sitten jaksanut enempää, ei syönyt, ei liikkunut, makasi vaan suihkun alla. Edellisenä keskiviikkona se oli eläinlääkärillä: kuunneltiin sydän, ja kuului selvä sivuääni. Kun kesäkuun alussa oltiin rokotuksissa, mitään sivuääntä ei kuulunut ja koira todettiin aivan terveeksi, paitsi että kohta olisi pitänyt mennä hammaskiven poistoon.

Mikä ihme Czufia vaivaa?

Otettiin röntgenkuvat sydämestä ja mahasta. Sydän oli laajentunut ja mahassa näkyi jokin epäselvä alue. Se sai antibiootit suolistotulehdukseen ja sydänlääkkeen. Lisäksi sille tiputettiin suoneen pussi ravintoliuosta, kun se oli kuivumassa ja toinen pussi tiputettiin nahan alle selkään. Ne nesteet se oksensi jo eläinlääkäriaseman lattialle.  Kotona koira ei syönyt mitään ja meni veltoksi. Kai siihen sattui, kun se vingahti syliin otettaessa, kun kannoin sitä ulos. Itse se ei rappuja jaksanut kävellä.

Czufi teki samalla tavalla kuin 89-vuotias äitini ennen kuolemaansa, lopetti syömisen, puri vain hampaat yhteen eikä syönyt. Äiti oli myös tiputuksessa ja heti kun siellä vähän virkosi, puri taas hampaat yhteen eikä syönyt.

Antibiootit ja sydänlääkkeen sain liuoksena ruutattua Czufin suuhun, mutta eivät ne mitään auttaneet. Vein koiran eläinlääkäriasemalle ja lääkärit, Heikki Putro eritoten, joka oli Czufin leikannutkin, katsoivat sen viimeviikkoiset röntgenkuvat ym. ja olisivat vielä aloittaneet tiputuksen ja ultraäänellä katsoneet sen mahaa ja sydäntä, mutta tultiin sitten siihen tulokseen, ettei ole lainkaan varmaa olisiko näistä toimenpiteistä apua. Varsinkaan, kun ei edes tiedä, minkä ikäinen se on. Rotumääritelmistä luin, että rodulla esiintyy PDA:ta, sydänvikaa jossa syntymän hetkellä valtimotiehyt ei sulkeudu kuten pitäisi, vaan jää avoimeksi. Olisiko se sydänääni liittynyt tähän? Yrittikö Czufi vielä kuoleman kielissä todistaa, että hän oli oikea Pyreneitten paimenkoira?

Vielä vain puolitoista viikkoa sitten mökillä se juoksenteli iloisena, uikin. Rupesin miettimään, että söikö se siellä jotain omituista, kun se ripuli ja huonokuntoisuus alkoi silloin. Kai verikokeissa olisi näkynyt, jo se olisi jotain myrkkyä syönyt. Joku arveli, että käärme on voinut sitä purra. Ainahan sillä oli vatsa sekaisin, jos se jotain outoa söi, mutta ei ikinä näin pahasti.

Jäähyväiset rakkaalle seuralaiselle

Niin se sitten nukutettiin pois. Luulen, että Czufi tiesi asioiden olevan ihan hullusti, kun se ei yhtään pelännyt eläinlääkärissä. Ennen se oli vapissut ja tärissyt, ja sille oli pitänyt laittaa kuonokoppa, että jotain sai tehtyä. Nyt se vaan apaattisena katseli, että tehkää mitä vaan.

Istuttiin aika pitkään siinä tutkimushuoneessa kahdestaan. Antoivat hienotunteisesti meille aikaa. Kertasin sille hiljaa supattaen sen tulotarinaa, joka me melkein päivittäin puhuttiin, kuinka se 12 vuotta sitten kellarikuopasta löydettiin häntä katkenneena ja kuinka se pitkän matkan Unkarista tuli minulle koiraksi. Ja kuinka hyvä, reipas, iloinen ja kiltti koira se on ollut. Olihan se hiukan omituinen siinä vaiheessa, kun sillä oli valeraskauksia. Mutta leikkauksen jälkeen se taas rupesi leikkimään kaikilla lukemattomilla perintöleluillaan eikä suinkaan enää yrittänyt imettää niitä. Valeraskausvaiheessa se oli yrittänyt imettää myös kenkiäni.

Oli se outoja ihmisiä kohtaan epäluuloinen, ei antanut silittää itseään eikä tullut luokse, mutta sitten kun se tutustui, se rakasti niitä ihmisiä vilpittömästi. Aina oli hyppäämässä syliin istumaan. Toiset koirat, Säätytalon kiertäjät ja Tervasaaren vipeltäjät olivat sen ystäviä.

Oikein nätisti ne sen nukutuksen tekivät, rauhoituspiikki ensin minun sylissä, sitten tutkimuspöydällä jalkaan kanyyli, josta ensin unilääkettä ja sitten se tappava aine. Se katsoi sylissäni minua silmiin ja näytti siltä, että se on jo jossain kaukana ja ainakin tietää, mistä tässä on kysymys. Eläinlääkäri kuunteli sydäntä ja totesi, ettei se enää lyönyt. Sitten sille laitettiin vaipat, etteivät vähäiset kakat sotke, ja käärittiin autohuopaan. Se näytti hirveän pieneltä siinä vilttikäärössä nukkuessaan, olihan se laihtunut alle 8 kiloiseksi.

Itkijänainen

Sille kirjoitettiin kuolintodistus verottajaa varten: Czufi, koira, bastardi, narttu on kuollut.

Kun ei sillä Budapestista löydettäessä ollut papinkirjoja käpälässään, niin ei voitu kirjoittaa, että Berger des Pyrenees, Pyreneitten paimenkoira, joka se varmaankin oli. Onpahan nyt kuolintodistus edes, kun ei syntymätodistusta. Ja Czufina se pysyi, vaikka nimi tarkoittaakin rumilusta.

Ajoin itku kurkussa suoraa päätä kotiin, kai jonkinlaisessa paniikissa tai sokissa, ainoana ajatuksena, että Czufi pitää haudata jonnekin. Haluan itse sen haudata enkä jättää sinne niiden haudattavaksi tai tuhkattavaksi. Syöksyin hakemaan lapiota kellarista ja soitin samalla Wieniin Mirjalle, että saako Kangasniemelle sen maille haudata Czufin. Mirja selitti kahta suurta kuusta, mutta en tiedä menikö se ihan oikean kuusen juurelle.

Vietiin se venetalaksen taakse, yhden ison kuusen juurelle. Ruoho pihassa oli pitkää ja sateesta kosteata. Kaikki näytti siellä hylätyltä ja surulliselta. Czufi oli niin kovasti tykännyt siellä juoksennella, olla mustikkametsässä vahtimassa juosten poimijan luota toisen luo, istua veneen kokassa ja ennen kaikkea hypätä veneestä uimaan.

Kauhean kovaa maata, kiviä ja puunjuurakoita, ja hyttyset söi, mutta sinne me se pieni mytty kahden lelunsa ( toinen oli se perintöankka Mustilta, jonka kanssa se Unkarista tuli ja toinen jänis, joita se olisi mielellään jahdannut) kanssa haudattiin ja kerättiin kiviä haudan päälle, etteivät elukat pääse kimppuun.

Teksti ja kuva Leena Puranen.


Aiheet: , , , ,

Kirjoita kommentti