Umami muualla Facebook

Julkaistu 8. 5. 2018 Teksti Umami 2 kommenttia Luonto ja vapaa-aika

Ikävöin ja itken Czufia, osa 6 eli viimeinen osa

Kuinka kauan kestää, että lakkaa itkettämästä! Olen oikein vanhan ajan itkijänainen, kun sitä riittää niin paljon. Tarvittaisiinko tällaista johonkin, olisin siihen virkaan onnen omiaan? Voisin itkeä muitakin asioita kuin koiran kuolemaa, sopimuksen mukaan. Ei tarvitse nähdä kuin joku toinen koira, koirankakkapussi, mikä tahansa. Korjasin pois sen lelut, ruokakupit ja pedin, mutta silti täällä joka ikinen paikka muistuttaa Czufista.

Kun tulee kotiin, on kammottavan hiljaista. Silti oven avaa varovasti, etteivät koirantassut jää oven väliin, kun koira kumminkin odottaisi siinä ovella. Aamulla nousee varovasti sängystä, ettei astu koiran päälle, jos se sattuu makaamaan sängyn vieressä. Kylpyhuoneessa katsoo suihkun alle, ettei se ole siellä käpertyneenä pelosta, kun on ukonilma tai kun se oli sairaana.

Kun sen sairaana ollessa kannoin sen ulos ja tehtiin pieni lenkki, se harasi kaikkialle muualle kuin kotiin ja ovella oikein pani jarrut päälle. Kioskin Anjan se halusi käydä hyvästelemässä. Ennen se on hypännyt ja lyönyt tassut tiskille, että anna koirankeksi, mutta nyt vaan seisoskeli surkeana.

Ensin luulin, että sitä pelottaa rappujen kävely, kun siihen sattuu eikä se pysty sitä tekemään, mutta nyt olen ajatellut, että se varmaan tiesi olevansa kovin kipeä ja olisi halunnut mennä ulos jonnekin koloon kuolemaan. Niinhän koirat tekevät, menevät jonnekin piiloon kuolemaan. Entinen Czufi juoksi kevyesti kuin tuuli, kaarteli leikkisästi luo ja taas pyyhälsi eteenpäin, jäi sinne odottamaan ja syöksyi kohta luo. Erityisen mielellään se juoksi jonkun vaikka pienenkin kukkulan päälle ja tähyili sieltä. Ja miten se tykkäsi hypätä veneestä kaukana selällä ja uida rantaan. Rapuissa se aina odotti edellä, että pääsenkö minä varmasti ylös.

Tuomas oli ollut surullinen ja hiljainen koko päivän, kun se kuuli Czufin kuolemasta. Puhelimessa se ei tahtonut saada sanaa suustaan, mutta kuiskasi sitten, että kyllä hänen niin tulee Czufia ikävä.

Kannattaako koiran kuolemaa surra? ”Sehän oli vain koira”

Tänään menin aamulla tekemään Tervasaaren lenkin niin kuin tavallisesti ja ulvoin aina jonkun koiran nähdessäni ja vähän muulloinkin. Eilen illalla kiertelin säätytaloa muiden kanssa. Joku jo pilkkasi, että onko sinulla käsi ojossa, niin kuin koira olisi taluttimen päässä. Täällä on nyt hyvin omituista, kun ei kukaan rähjää ovella, kun tulee, eikä tassuttele ympäriinsä. Ei kuulu koiran kynsien rapinaa lattialla. Kestää varmaan kauan ennen kuin siihen taas tottuu.

Tuossa mietittiin Säätytalon kiertäjien kanssa, että voiko koiran kuolemaa verrata perheenjäsenen tai kämppäkaverin kuolemaan. Tavallaan se on pahempikin. Koira on nimittäin koko ajan läsnä, se tarkkailee sinua, mitä ikinä teetkin, aukaisetko jääkaapin oven, mitä sieltä otat, istuu vieressä tarkkailemassa kun laitat ruokaa, kun syöt. Tämäkin on kuulemma Pyreneitten paimenkoirien ominaisuus. Kun illalla katselin televisiota, koira nukkui toisessa huoneessa ja odotti, että menen nukkumaan, sitten se aivan hiljaa varpaisillaan tuli tarkistamaan, että kaikki on hyvin, asettui pedilleen hetkeksi, mutta lähti sitten hiljaa toiseen huoneeseen nukkumaan. Perheenjäsen tai kämppäkaveri sentään joskus menee jonnekin itsenäisesti, mutta koira ei mene, se on sinun kanssasi koko ajan. Eikä perheenjäsen tai kämppäkaveri koko ajan herkeämättä seuraa toimiasi. Erona on myös se, että koira on täysin sinusta riippuvainen, sitä on hoidettava niin kuin lasta, mutta lapsi se ei ole, kun ei se siitä itsenäisty. Tunteita ja kiintymystä koiraan kuitenkin liittyy.

Koira ei koskaan riitele eikä sano pahaa sanaa kenestäkään

Naapurin koira Hallon tuntui tietävän, miten Czufin on käynyt, oltiin juuri tulossa hautausreissulta, kun se ensi kertaa tuli aivan viereen kyhjäämään ja nuolaisi kättäni.

On tässä nyt itketty äidin kuolemaa neljä vuotta sitten ja Hannukan äkillistä kuolemaa vähän yli vuosi sitten, surullisia yhtä kaikki, mutta tämä on vielä oma lukunsa. Koira on ollut tässä rinnalla kuin varjo, joka hetki, iloissa ja suruissa.

Rotuominaisuus kuulemma sekin, että koira on todella kiinnostunut siitä, mitä omistaja tekee. Se halusi olla mukana jokaisessa puuhassa, joten se seurasi minua kaikkialle: lenkille, autoon, saunan eteiseen, wc:hen. Tällainen koira ei sovi ihmiselle, joka ei siedä ylimääräistä varjoa peräänsä, toistakin silmäparia lukemassa lehteä tai uteliasta silmäparia seuraamassa totisia ponnistuksia WC:ssä. Välillä tuntui, että se on nopeana kaikkialla yhtä aikaa.

Mutta älkää nyt vaan kukaan tuoko minulle uutta koiraa

Viikonlopulla hoidin naapurini koiraa. Miten erilainen se oli! Makasi koko päivän hievahtamatta välittämättä lainkaan minun puuhistani, aivan kuin olisi masentunut. Ei ollut Czufin vilkkautta eikä valppautta, ei!

Joka aamu olen rynnännyt kiertämään Tervasaarta ikään kuin Czufi olisi mukana.

Jotenkin hömelönä ja toistaitoisena tässä on viime päivät ollut: Viime yön oli silitysrauta ollut päällä.

Tänään on iskenyt jonkinlainen kauhukohtaus, että olenko hirveä ihminen, joka heti lopettaa koiran, kun se tulee kipeäksi. Marita sanoi, että eihän sinuakaan heti lopetettu, kun jalkasi oli kipeä. Jos olisi vaan pitänyt laittaa tiputukseen uudelleen, katsoa ultraäänellä sydän ja vatsa, syöttää väkisin antibiootit ja sydänlääke. Olisiko koira kuollut nälkään ja kuivunut pois?

Vai olisiko siitä saatu vielä muutamaksi vuodeksi koira? Marita arveli, että se olisi syönyt myrkkyä siellä mökillä, kun se sen jälkeen sai ripulin ja lakkasi syömästä. Mutta kai se olisi verikokeissa näkynyt? Ihmetyttää vaan, että miten sydämestä kuului sivuääni ja miten sen sydän oli yhtäkkiä laajennut.

Kaikenlaista suremista ja luopumista

On Czufia muistettu paljon: on tullut surunvalitteluita ja voimahalauksia minulle ihan yllättäviltäkin ihmisiltä. Minun pitää siis nyt kaiketi olla hyvin voimakas, kun niin monelta taholta minulle on voimia ja halauksia lähetetty.

Anna-Liisa kirjoitti: Czufin muistolle, pyyteettömän rakkauden mestarille, joka auttoi monia ihmisiä iloilla eli iloisiksi.

Aika monet hautajaispullot on tyhjennetty Czufin muistolle: samana iltana kuohuviiniä, pirskahtelevaa kuin Czufi, oluet Sipulin terassilla, oluet ja ruokaa unkarilaisessa ravintolassa unkarilaisen musiikin säestyksellä. Johan tässä alkoholisoituu koiransa kuoleman takia!

Lauantaiaamuna lähdin kohtalaisessa paniikissa ajamaan taas Kangasniemelle. Olin huolissani Czufin haudasta, oliko se painunut sateessa, olivatko metsäneläimet kaivaneet sen auki.

Mukaan otin kaksi ämpäriä ja mietin kuumeisesti, mistä sieltä saisi maata helpoimmin, kun joka puolella on vain ikivanhaa metsää. Jostain ojanpenkasta tien vieressä, ajattelin. Lusin ja Hartolan välillä on moottoritien rakennustyömaata 32 kilometriä. Mitä mainioita sorakasoja ja kiviä, juuri sopivia tähän tarkoitukseen! Pysäytin auton siihen ja täytin kaksi ämpäriä soralla ja keräilin vielä kivenmurikoita auton perään. Joku sauvakävelijä pysähtyi katselemaan omituisia touhujani ja kerroin itkeskellen mihin tarkoitukseen tätä teen.

Joutsassa poikkesin nakkikioskille ostamaan maanmainion hampurilaisen mukaani ja kukkakaupasta multaa ja kaksi vaaleanpunaista quineanliisaa Czufin haudalle.

Perillä huomasin, että olivat laittaneet aittoihin uudet pärekatot, jotka hohtivat vaaleina tummaa metsää vasten. Keskiviikkona Czufia haudatessa en ollut edes niitä huomannut.

Vaihdoin saappaat jalkaan, vaikka nyt olisi pärjännyt sandaaleissakin, jotka keskiviikkona kastuivat märässä ruohossa ja metsässä likomäräksi. Istuin grillikatokseen syömään hampurilaista. Czufi olisi istunut vieressä odottamassa viimeistä palaa. Nyt ympärillä oli vain hyttysiä ja aivan hiljaista.

Hauta oli aivan hyvässä kunnossa, kivet sen päällä eivät olleet painuneet alas. Ilmeisesti ei ollut satanut. Kaadoin kaksi ämpäriä soraa kivien päälle, sitten metsämaata, lopuksi kukkamultaa, kukat ja vielä päällystin koko haudan sammalilla.

Käyttäydyin aivan naurettavasti. Puhuin itsekseni Czufille niin kuin amerikkalaisissa saippuasarjoissa. Kerroin moneen kertaan, kuinka hyvä ja kiltti ja viisas ja kaunis koira se on. Lauloin: ”Mustalaiseks olen syntynyt, koditonna kuljeskelen vaan, luonnon lapsi, mitä huolinkaan, kun vain vapahana olla saan.” Siitähän Czufi niin tykkäsi, niin kuin kaikesta klassisesta musiikista. Tai sitä sillä ainakin kuuntelutin. Voihan olla, että koira olisi mieluummin kuunnellut vaikka rokkia, mutta epäilenpä. Autoradiosta sitten sitäkin.

Juoksentelin monta kertaa autolle ja taas takaisin haudalle, välillä laiturille pesemään käsiäni ja taas haudalle. Lähtiessäni sanoin ääneen, että nyt menen kauppa-asioille, odota täällä, niin kuin aina olin kotona ulos lähtiessäni sille sanonut ja se oli asettunut eteisen pöydän alle odottelemaan. Illalla se oli katsonut lähtöäni sen näköisenä, että hän kyllä tietää, etteivät kaupat ole enää auki.

Löysin pihasta muutamia pieniä kantarelleja, joita keskiviikkona en ollut nähnyt. Kiertelin vielä mökkitien varressa katselemassa, olisiko niitä siellä lisää, mutta ei ollut. Palasin takaisin taas haudan kautta. Sanoin taas Czufille, että nyt menen kauppa-asioille, mutta tulen kohta takaisin.

Illalla kiertelin ulkona säätytalon kiertäjien kanssa. Todettiin, että vanhoista säätytalon kiertäjistä Roope-koira on nyt vanhin ja sairastaa Alzheimerin tautia. Vitsailtiin vähän, että onko se tarttunut eräästä tunnetusta näyttelijästä. Hän lauloi aina Czufille: ”Pustan tyttö, tumma, tulinen, hän tanssiin käy, kevein askelin…” Ja Czufi tanssi hänelle muutaman tulisen piruetin.

Kaikki yrittivät lohduttaa minua ja sanoa, että tein oikein lopetuttaessani Czufin, ettei sen tarvitse enää kärsiä. Itsehän soimaan itseäni siitä, jos sen hätiköidysti tein.

Kotona tuntui vihdoin siltä, että Czufi ei enää ole täällä. Aika outo tunne. Auttoiko se, että laitoin haudan niin hyvään kuntoon? Varmaan hautajaiset ja kaikki järjestelyt ovat sureville omaisille hyväksi ihmisenkin kuollessa.

Lähden nyt viemään Czufin tavaroita, sen hyvän pedin, leluja, taluttimia, haukkupantoja jne. Helsingin eläinsuojeluyhdistykselle. Koiranruuat, lääkkeet, vesi – ja ruokakupit heitin jo roskiin. Siellä on kirpputori, joten laitan mukaan myös omia vaatteitani ja kolme hienoa koulusalkkuani!

Miksi niitäkin olen säilytellyt!

Luopumista, koira opettaa luopumista

Kaikki tavarat kelpasivat hyvin Hesyssä. Czufin kauniin pedin virkailija otti heti erilleen ja sanoi ottavansa sen omalle koiralleen.

Nyt on kulunut viikko Czufin kuolemasta. Olen joka aamu rynnännyt lenkille Tervasaareen. Onkohan se ihan terveellistä? joku kysyi. Eikö olisi parempi tehdä jotain muuta kuin noita vanhoja rutiineita? JATKUU…

On niin kuin kärsisin ”haamusärystä”, aivan kuin ihminen, jolta on katkennut jokin jäsen.

Elina Simonen sanoi, että koiran kuoleman jälkeen aikaa tuntuu tulevan loputtomasti lisää. Niin se on: koiran kanssa päivissä oli tietty rytminsä. Aina oli kiirehdittävä ulkoiluttamaan koiraa. Nyt ei ole kiirettä mihinkään.

”Nyt olet sitten ihan yksin”, sanoi Fanni-koiran emäntä. Oikein hämmästyin, kun olen virallisesti ollut yksin jo pitkään, mutta tottahan tuo on, nyt olen todella yksin.

Joensuun reissulla minun oli taas pakko ajaa Kangasniemelle katsomaan Czufin hautaa.

Nyt olen lyhyessä ajassa käynyt katsomassa Czufin hautaa useammin kuin äitini tai isäni hautaa!

Saunan luona linnut oikein sirkuttamalla sirkuttivat, että kaikki on oikein hyvin. Kukat loistivat vaaleanpunaisina kuusen juurella. Nyt ei yhtään tuntunut siltä, että pitäisi sanoa jotain. Päinvastoin piti olla oikein hiljaa ja tassutella varovasti pois niin kuin Czufi teki iltaisin käytyään tarkistamassa, että nukuin turvallisesti.

Monet ovat onneksi sanoneet, että tein moraalisesti oikein lopettaessani koiran, niin ettei sen tarvinnut kärsiä. On ihmisen itsekkyyttä, jos hän pitää sairasta koiraa hengissä.

”Ihmiset syntyvät siksi, että he voivat oppia, miten eletään
hyvä elämä. Että rakastetaan
ja ollaan kilttejä toisilleen, eikö totta?

Koirat tietävät jo tämän ja siksi
niiden ei tarvitse elää niin pitkään.
Elä yksinkertaisesti. Rakasta anteliaasti. Välitä syvästi.

Muista: jos koira olisi opettajasi, oppisit monia hienoja asioita.
Kun rakkaasi tulevat kotiin, mene aina iloisena tervehtimään.
Älä koskaan kieltäydy hupiajelusta, varsinkaan veneellä.
Kokemus raikkaasta ilmasta ja tuulesta kasvoillasi on silkkaa hurmiota.
Ota nokosia.
Venyttele ennen ylösnousua.
Juokse, telmi ja leiki päivittäin. Kilju rapuissa, että naapurit tietävät talon olevan turvallinen.
Vältä puremista silloin kun pelkkä kiljahdus riittää.
Lämpiminä päivinä pysähdy makailemaan pehmeällä nurmella.
Kuumina päivinä juo runsaasti vettä ja lepäile varjoisan puun katveessa.
Kun olet onnellinen, tanssi ympäriinsä muutamat piruetit ja heiluta koko kehoasi.
Riemuitse pitkän kävelyn tuottamasta silkasta ilosta.
Ole uskollinen.
Älä koskaan teeskentele olevasi jotain muuta kuin mitä olet.
Jos jokin tarvitsemasi on haudattu syvälle, kaiva kunnes löydät sen.
Jos jollakulla on huono päivä, ole hiljaa lähellä ja nyhjäise
hellävaraisesti.
NAUTI JOKAISEN PÄIVÄN JOKAISESTA HETKESTÄ.”

Toivoo Czufi, – tokkopa sittenkään Pyreneitten paimenkoira.

Mutta onko sillä niin väliä?

Teksti ja kuva Leena Puranen.


Aiheet: , , , , , , ,

2 kommenttia

  1. Me Krunikan koiranomistajat,

    Me Krunikan koiranomistajat, ns. Säätytalon kiertäjät istutimme viime syksynä 80 kukkasipulia Säätytalon puistoon Czufin muistoksi. Nyt ne ovat nousseet pienelle taimelle! Toivottavasti Via Crucis-kulkuetta seuraamaan tulevat suuret ihmismassat eivät Pääsiäis-lauantaina tallaa niitä kokonaan.

    Vastaa kommenttiin

    Kirjoittanut

    Säätytalon kiertäjät

    10. 4. 2009 16.24

  2. Luin kyyneleet silmissä

    Luin kyyneleet silmissä tämänkin kertomuksen. Itselläni ei ole koskaan ollut koiraa, eikä muutakaan lemmikkiä ( allergia ). Olen kuitenkin lyhyitä aikoja hoitanut tuttavieni lemmikkejä ja olen ehtinyt kiintyäkin niihin.
    Olen myös läheltä seurannut ystävieni surua lemmikin kuoltua.
    Myötäeläen.

    Vastaa kommenttiin

    Kirjoittanut

    opritar

    7. 5. 2009 19.23

Kirjoita kommentti