Umami muualla Facebook

Julkaistu 5. 1. 2009 Teksti Umami 5 kommenttia Luonto ja vapaa-aika

Rakkaat koirani, osa 1

Minulla on ollut kolme koiraa: Tansaniassa naapurilta täysikäisenä saatu sekarotuinen Passop, sitten pennusta saakka 13 vuotta musta Labradorinnoutaja Cleopatra, kutsumanimeltään Töpy ja viimeksi venekoiraksi tullut papinkirjoja vailla ollut ”paimenkoira” Czufi.

Koulussa jokaisen tunnin alussa oppilaat kiljuivat kurkku suorana: Mitkä ovat päivän koirauutiset? Oppilaat luulivat tietenkin huijaavansa opettajan pois historian tärkeistä ja jaloista aiheista tai opettajan juonikkaasta ajatuksesta pitää pistokokeet, kääntämällä jutut koiriin. Mutta he eivät huomanneet, että kun aloin kertoa koiratarinaa, kaikki asettuivat istumaan hiirenhiljaa, jolloin mitään erityisempiä temppuja luokan rauhoittamiseksi ei tarvittu. Jouduinpa niin ollen kertomaan myös tuttavieni koirista, mm. Lapinkoira Čáhppesta. Lopulta oppilaat halusivat kertoa minulle omia koiratarinoitaan.

Elämä vei Afrikkaan

Siivotessani laatikoita löysin tyttäreni 11-vuotiaana Tansaniassa asuessamme kirjoittaman aineen afrikkalaisesta koirastamme, jonka nimi oli Passop. Kerron ensin vähän taustaa.

Lähdimme Tansaniaan vuonna 1974. 70-luku oli Suomessa kehitysmaaromantiikan aikaa. Ajateltiin, että kehitysmaita pitäisi voida auttaa. Vieläkin Kiplingin runon ajatus Valkoisen miehen taakasta kangasteli taustalla. Silloin ei vielä puhuttu kehitysyhteistyöstä, vaan nimenomaan kehitysavusta. Yleensä kukaan ei ajatellut, että meillä voisi olla jotain opittavaa sieltä päin. Ei, sinne mentiin nimenomaan antamaan apua.

Idi Amin
oli tullut valtaan Ugandassa ja aloittanut sodan naapurimaita vastaan. Näin ollen Kampalan yliopiston metsätieteellisen osaston opiskelijatkin ajettiin tiehensä. Oli aloitettava metsäopetus Dar es Salaamin yliopiston alaisessa tiedekunnassa Morogorossa. Professorit tulivat Suomesta, Norjasta, Tanskasta, Englannista, ja yksi Keniastakin.

Tansanian suomalaisilla oli monella koiransa nimenä joko Julle tai Mara. Se johtui siitä, että Tansanian presidenttinä oli silloin Julius Nyerere ja Suomen suurlähettiläänä Tansaniassa Martti Ahtisaari.

Julius Nyereren aikana Tansaniassa alettiin soveltaa Kiinan mallin mukaista tansanialaistettua ujamaa-sosialismia.

Asuimme Morogorossa Uluguru -vuoren juurelle perustetulla campuksella. Ryöstelyn takia alueelle tultiin pyssymiesten ohi portista. Vuorilta päin kuka tahansa saattoi saapua alueelle. Kaikki vuorilla asuvat oikaisivatkin polkua pitkin pihamme läpi.

Ujamaa-kokeilu

Ujamaa -sosialismia alettiin soveltaa Uluguru -vuorilla siten, että sotilaat ajoivat kuorma-autolla kylään ja komensivat aseilla uhaten asukkaat nousemaan auton lavalle. Sen jälkeen heidät ajettiin alas tasangolle perustettuun kolhoosiin tai ujamaa -kylään. Vuorille sademetsään jäivät heidän kotinsa, viileät ruokokattoiset savimajansa ja viljelykset. Vuorenrinteiden pelloilla kasvatettiin kaikenlaisia kasveja sekaisin, jolloin toiset kasvit toimivat toisten tuholaisten torjujina. Tasangolla oli kuivaa, ja kivikovassa maassa olisi pitänyt kasvattaa vain yhtä rahatuloja tuottavaa kasvia: maissia tai tupakkaa. Ruokatarpeita saadakseen ihmiset siis kiipesivät joka päivä vuorille hoitamaan viljelyksiään, kantamaan sieltä vettä ja polttopuita alas ujamaakylään. Taakankantajina olivat tietysti naiset: aina oli joku mama menossa lapsi selässä nyytissä, ja pään päällä suunnaton puutaakka tai vesiruukku. Tansanialaisissa shakkinappuloissa ratsut olivat kirahveja, ja kun kysyin, mikä näistä on kuningatar, minulle vastattiin kuin vähämieliselle, että tietenkin se jolla on taakka! Naisella on aina taakka!

Lopulta hallituksen oli pakko tehdä sellainen ratkaisu, että ihmiset saivat palata koteihinsa vuorille, mutta kartalle merkittiin tiettyjen talojen kuuluvan tiettyyn ujamaahan.

Toinen ujamaa – kokeiluun liittynyt asia oli se, että henkisen työn tekijöiden oli palattava aina välillä ruumiilliseen työhön pelloille, jotta he eivät vieraantuisi oikeista töistä. Tämä koski myös ulkomaalaisia asiantuntijoita. Niinpä kallispalkkainen Norjan kehitysyhteistyöelimen Noradin palkkaama mieheni ajoi leikkuupuimuria ja korjasi maissia, vaikka maassa oli miljoonia työttömiä. Usein hän yöllä vielä korjasi rikkoutunutta leikkuupuimuria. Osasihan hän nämä jutut käytännöllisenä maalaistalon poikana. Mutta aikamoista resurssien haaskaamista se oli, kun hänet oli palkattu yliopistoon opettamaan.

Paljon hyviä asioita silloin kuitenkin saatiin aikaan. Parhaimmat tulokset varmaankin tapahtuivat koulutuksen saralla.

Kaikki lapset kävivät jo silloin koulua, sinisissä ja vihreissä koulupuvuissa. Kaikilla oli jo jonkinlaiset kengät.  Kymmenen vuoden päästä myös koko Morogoron yliopiston opettajakunta oli tansanialaistunut.

Minun kuten monen muunkin ulkomaalaisen äidin sen sijaan piti opettaa lapsia kotona. Moshissa, tuhannen kilometrin päässä meiltä oli kansainvälinen sisäoppilaitos, mutta sinne otettiin vasta yläkouluikäisiä. Ei omien lasten opettamisesta oikein tahtonut tulla mitään, kaikilla oli aina jotain verukkeita, enimmäkseen oli liian kuuma.

Koulu perustetaan

Päätimme perustaa asiantuntijoitten lapsille koulun. Lupia sille ei haettu, koska monen pesti olisi kerinnyt loppua ennen kuin lupa saataisiin. Ei muuta kuin tuumasta toimeen! Isät rakensivat pulpetit ja liitutaulun. Ne sijoiteltiin valkoisten lakanakangaskatosten alle auringolta suojaan. Myöhemmin saimme Mzumbesta yliopiston opettajien teehuoneen kouluamme varten. Hollantilaiset nunnat, jotka olivat aloittaneet Tansaniassa lastentarhanopettajien koulutuksen, lahjoittivat koulullemme huonekaluja ja leluja. Näiden nunnien lähetysasemalla olin kerran viikossa pussittamassa soijajauhoa ja pullottamassa soijaöljyä, joita jaettiin niille tansanialaisille äideille, jotka toivat lapsensa lähetysaseman lastenneuvolaan rokotettaviksi.

Aloimme laatia opetussuunnitelmaa. Englantilaiset olivat sitä mieltä, että jo 5-vuotiaiden pitää kiireesti oppia lukemaan ja kirjoittamaan. Myöhimpään olisivat aloittaneet tanskalaiset, vasta 8-vuotiaina.

Minä olin ainoa koulutettu opettaja, mutta en ollut ikinä opettanut näin pieniä lapsia. Kehittelin aineen nimeltä orientation: opiskelimme Itä-Afrikan maantietoa, historiaa, heimoja, eläin- ja kasvioppia. Tunnin ajomatkan päässä oli Mikumin kansallispuisto, niin että saatoimme mennä sinne katsomaan elefantteja, kirahveja, seeproja jne. livenä. Opetuskielenä oli englanti, jota kaikki lapset eivät suinkaan osanneet.  Opetin myös kuudelle suomalaislapselle äidinkieltä. Se on ollut haasteellisin opetustehtävä koko urallani: jokainen lapsi oli eri luokalla! Ensimmäisellä luokalla olevaa Tomia piti opettaa lukemaan ja kirjoittamaan. Samaan aikaan piti ohjata kaikkia muitakin. Heikoimmille taisivat jäädä omat lapseni, joille työnsin harjoituskirjat käteen ja käskin olla hiljaa, he kun olivat vanhimpia, 5. ja 6. luokalla. Jouduin opettamaan myös liikuntaa. Pelasimme paljon pesäpalloa, koska sitä osasin hyvin. Koulun pakistanilaiset tytöt eivät tietenkään voineet juosta tai hyppiä liikuntatunneillakaan. He seisoskelivat sareissaan katselemassa. Juhliin he sen sijaan olivat laatineet hienon tanssiesityksen, katsoneet kuulemma mallia Morogorossa näytetyistä intialaisista elokuvista. Mielenkiintoisia oppiaineita koulussa olivat esim. Kuuluisia henkilöitä ja miksi he olivat kuuluisia – kurssi ja moninaiset käsityöt mm. batiikkityöt ja nahkahattujen ja -liivien teko.

Koulua ei voinut käydä iltapäivällä kuumuuden takia. Niinpä joitakin aineita jouduttiin silti opettamaan kotona. Kouluruokailua ei tietenkään ollut. Välipalaksi lapset vonkuivat sokeriruokoa: sitä ostettiin tienvarren kaupustelijoilta semmoiset metrin pätkät imeskeltäviksi.

Lähtiessämme Suomesta Tansaniaan olimme päättäneet, ettemme ota sinne mitään kotieläintä, kun tiesimme palaavamme Suomeen kahden vuoden kuluttua.

Lisko kotieläimeksi?

Mieheni oli kyllä naapurin kanssa pyydystänyt ikään kuin kotieläimeksi noin puolitoistametrisen liskon, kengen, jota säilytettiin naapurin varastohuoneessa siihen saakka, että minä tultuani olisin sen nähnyt. Olin nimittäin kirjoittanut kauhussani, mistä kaikista vaarallisista ja inhottavista eläimistä olin ennen lähtöäni Suomessa lukenut. Gekkoja, käärmeitä, skorpioneja, malariahyttysiä jne. jne. He ajattelivat, että kun näkisin ison liskon heti alkuun, en pelkäisi sitten pienempiä ötököitä. Lisko olikin aika hurjan näköinen, kun se kiipeili pitkin seiniä ja läiski pyrstöllään. Olivat yrittäneet ruokkia sitä vaikka millä, lihankimpaleilla, salaatinlehdillä, raaoilla kananmunilla, niin että varasto oli aikamoisessa siivossa.

Käärmen pesä välikatossa

Käärmeitä näimme kaikkia mahdollisia lajeja omassa pihassamme. Yksi jopa asui välikatolla ja kurkisteli uteliaana aina, kun keittiön ovi avattiin. Englantilainen käärmeasiantuntija kävi sitä katsomassa ja arveli sen olevan joko myrkyllinen vihreä Mamba tai sitten joku muu vihreä käärme ja totesi lopuksi, että jokaisessa onnellisessa talossa pitää olla käärme. Lapset juoksentelivat ulkona paljain jaloin. Käärmeet ovat kuuroja ja arkoja ja menevät pakoon jalkojen töminää.

Naapuriamme käärme kuitenkin puri hänen kuistillaan. Ensin hän ajoi hollantilaisen lääkärin luo, jolle mekin olimme lääkelaukkumme sisällön kuskanneet. ”Ei minulla ole seerumia, mene sairaalaan”, lääkäri sanoi. Naapuri ajoi sairaalaan. ”Ei meillä ole seerumia, mene lääkevarastolle”. Naapuri ajoi lääkevarastolle. Lääkevaraston hoitaja oli pellollaan. Haettiin hänet, avattiin pakastin, jossa seerumia ehkä voisi olla, mutta pakastimessa olivat henkilökunnan lihat. ”Johan tässä on pari tuntia vierähtänyt, niin että jos käärme olisi ollut myrkyllinen, olisit jo kuollut”, naapurille sanottiin, ja hän palasi kotiinsa. Muutaman päivän hän vietti kovassa kuumeessa kaikki rauhaset turvonneina, mutta niin vaan tokeni.

Keskustelimme vaarallisista eläimistä, kun meillä kävi paikallinen tansanialainen heimopäällikkö kylässä vuorilta. Hän toi tuliaisiksi itse sademetsässä kasvattamaansa kahvia. Hän halusi nähdä lasten eläinopin kirjan saadakseen selville, millaisia eläimiä Suomessa on. Onko tämä hirvi suurempi kuin elefantti? Vai pienempi kuin leijona? Entä karhu? Ilves? Susi? Kettu? Kotka? Kyykäärme? Näin käytiin läpi kaikki kirjan kuvat Suomen eläimistä vertaillen niitä afrikkalaisiin. Lopulta hän sanoi, ettei missään tapauksessa halua tulla Suomeen, kun siellä on niin vaarallisia eläimiä!

Passop-koira kotiutui meille

Passop tuli meille koiraksi, kun hänen norjalainen isäntänsä sairastui vakavasti ja joutui lähtemään takaisin kotimaahansa. Vaikka Passop olisi helposti voinut mennä takaisin vanhaan kotiinsa, se ei sitä tehnyt, vaan rupesi meille koiraksi, koska käsitti, että asiat ovat siellä todella hullusti. Hänen isäntänsä oli muun muassa rakentanut pihaansa riemukaaren.

Eurooppalaisten koirat jäivät joskus ihan oman onnensa nojaan, kun asiantuntijan pesti kesti yleensä vain pari vuotta. Yliopiston ovella kävi esimerkiksi tarkalleen klo 16 joka ikinen päivä isäntäänsä vastassa vaalea Labradorinnoutaja, jolle ihmiset olivat antaneet Tanskaan lähteneen koiran isännän nimen Adamsen. Koira Adamsen kävi uskollisesti odottamassa isäntäänsä, joka ei enää koskaan tullut.

Passop ymmärsi, että sen on uudessa paikassa heti näytettävä parhaat puolensa: niinpä se makasi pöydän alla käpälät ristissä ja kuono käpälien päällä, kun mieheni tuli töistä kotiin ja kysyi, että mikä tuo on. Niin se sai jäädä meille koiraksi. Sitä paitsi koira olisi hyvä vahti talossa, totesimme yhdestä suusta.

Passopistako vahtikoira?

Vahtikoiran mainetta yritettiin pitää yllä naurettavuuksiin asti. Kun joku tuli ovesta, koira otettiin kiinni kaulapannasta. Yleensä tulija kysyi, että onko koira vihainen. Mbwa kali? Vastasimme aina, että hyvin vihainen! Kali sana!

Poissa ollessamme koira oli pihalla vapaana ja koko kylän väki kulki polkua pihamme läpi. Koira oli oppinut erottamaan automme äänen. Kun se kuuli auton äänen, puutarhurin piti ottaa lapio tai muu työkalu aseekseen, kun koira silloin näytösluonteisesti hyökkäili hänen päälleen osoittaakseen, että kyllä se oikeastaan on hyvä vahtikoira. Paria minuuttia aikaisemmin puutarhuri oli rapsutellut sitä kaikessa rauhassa koko kylän väen kulkiessa pihamme läpi.

Passopin nimi oli norjaa ja tarkoitti suomennettuna: Paikka! Sillä tavallahan koiralle aina sanotaan.

Kielitaitoinen koira

Ilmeisesti Passop ymmärsi juuri norjan kieltä, koska se rauhoittui välittömästi, kun norjalainen naapurimme puheli sille yöllä sen haukkuessa ylhäältä vuorilta juhlista kuuluvaa puuksylofonien, rumpujen ja marimbojen soittoa. Mutta nopeasti Passop oppi suomea ja kai vähän suahiliakin. Tansaniassa puhutaan 120 eri kieltä. Viralliset kielet ovat suahili ja englanti. Morogoron vuorilla puhutaan lugurua, jossa ei r-kirjain äänny ollenkaan, vaan sen tilalla on l-kirjain. Niinpä kokkimme haeskeli aina flying pan – nimistä kapinetta eli paistinpannua.

Passop oli keskikokoinen koira, muistutti suomenajokoiraa ja ehkä afrikkalaista faaraokoiraakin. Väriltään se oli musta, kaulassa ja käpälissä oli vähän ruskeaa.

Kirjoitan nyt tähän tyttäreni kirjoittaman aineen ihan tarkalleen samassa muodossa kuin se oli:

”Passop

Minun koirani nimi on Passop. Me saimme sen eräiltä norjalaisilta, jotka lähtivät täältä Tansaniasta takaisin Norjaan. Se on jo täysikasvuinen, hyvin opetettu, kelpo koira. Se on hyvin viisas.

Kerran kun se meni isän ja äidin makuuhuoneeseen, meidän isä huusi: Koira pois makuuhuoneesta! Sitten Passop tuli minun luo huoneeseeni ja nosti tassua ja murisi: Rou,rou,rou,rou! Se nimittäin kanteli minulle, että isä oli murissut sille. Nyt aina kun isä tulee töistä, Passop tulee minun luo ja sanoo: Rou, rou, rou, rou!

Passopilla on yksi paha vika. Se nukkuu yön nojatuolissa. Meidän apulainen on aina vihainen sille, kun se likaa tyynyt. Se on kasvatettu sillä lailla, että se puree afrikkalaisia, jotka kulkevat meidän puutarhan läpi. Se hautaa luunsa naapurin maissipeltoon. Mutta naapuri ei suutu, koska hänellä itsellä on ollut kuusi koiraa ja ne aina nukkuivat jopa hänen sängyssään. Passop on aika hassu. Aina kun lähdemme kaupunkiin, se juoksee auton perässä. Nyt sillä on kipeä jalka ja se tuskin kävelee, kun se törmäsi polkupyörään. Toivottavasti se kohta paranee. Se makaa aina pöydän alla, kun syömme. Aamuisin se leikkii kauheasti. Kerran se vei äidin hameen eikä antanut pois. Jos heittää sen leluluuta, se tuo sen takaisin, mutta ei anna, vaan riepottelee suussaan. Niin se teki äidin hameellekin.

Passopilla on paljon lempinimiä kuten: Köllykkäpoika, Matoeemeli ja niin edespäin. Minulla ei ennen ole ollut koiraa. Tämä on varmaan koirista parhain. Tai ainakin minusta.”

Koska Passop oli aina ollut vapaana, sillä oli raivostuttava tapa lähteä seuraamaan autoamme: torille, kauppoihin, postiin, kirkkoon, vieraisille, minne tahansa. Olimme jo pitkään olleet kotona, kun koira saman monen kilometrin lenkin juostuaan kieli roikkuen puuskutti paikalle. Koska sen ilmestyminen perässämme oli joskus kiusallista, telkesimme sen pari kertaa sisälle. Kummallakin kerralla se oli protestoinut oksentamalla olohuoneen matolle.

Annoimme sen siis olla pihalla vapaana. Auton perässä juoksemisen se kuitenkin lopetti itse. Se nimittäin törmäsi mäessä polkupyörää taluttavaan mieheen. Polkupyörän pedaali oli rikki, niin että siinä törötti vain yksi piikki. Koira satutti siihen jalkansa, joka kyllä parani. Mutta auton kanssa kilpasille se ei sen jälkeen enää lähtenyt.

Tansanialaiset ovat paljon kohteliaampia kuin ihmiset Suomessa. Kaikkia vastaantulijoita tervehditään, mielellään kädestä pitäen, vatkaten kättä pitkästi samalla kun kysellään kaikki kuulumiset, joihin kuuluu mm. se, miten koiranne voi ja oletteko nukkunut hyvin. Kaikkeen vastataan aina mzuri, hyvin. Jos nyt joku sukulainen on vaikka sairaana, tai peräti kuollut, silloin voi vastata mzuri, hyvin, mutta jatkaa mzuri kidogo, vähän hyvin. Kättelyn lopuksi läpsäytetään toisen kättä leikkisästi.

Afrikkalaiset arvostavat vanhoja ihmisiä, ehkä sen takia että, ihmisen eliniän odote kehitysmaassa ei ole kovin pitkä. Niinpä on tavallista, että moni yrittää valehdella ikänsä vanhemmaksi kuin onkaan. Anoppini oli moninkertaisesti arvostettu: hän oli vanha, lihava ja seitsemän lapsen äiti! Hän osasi yhden sanan suahilia ja käytti sitä kaikkeen mahdolliseen, tervehtimiseen, kiittämiseen jne. Sana oli nakupenda eli rakastan sinua. Kunnianimi Mzee, Vanhus, annettiin suomalaiselle professori Riihiselle, joka aina muisti tervehtiä kaikkia ja jutella leikkisästi. Hauska norjalainen naapurimme taas sai lempinimekseen Herra Harmi, kun hänelle aina sattui kommelluksia, mm. parkkeerattuaan hetkeksi yliopiston maastoauton poliisiaseman eteen, autosta varastettiin kaikki neljä pyörää.

Kiireettömyys on myös hyvä afrikkalainen ominaisuus. Yliopiston eurooppalaiset tarkkoihin aikatauluihin tottuneet opettajat toisinaan joutuivat raivon valtaan, kun kokoukset alkoivat aikain päästä vasta sitten, kun kaikki olivat tulleet paikalle ja loppuivat, kun asiat oli juurta jaksain käsitelty.

Luin jostain, että afrikkalainen ajattelu ajasta on kuin istuisi junassa selkä menosuuntaan, kun taas eurooppalaiset istuvat kasvot menosuuntaan. Eli afrikkalaisille on tärkeää pitkä menneisyys, meille taas tulevaisuus ja sen suunnittelu. Pohjoisessa tulevaisuuden suunnittelun merkityksen ymmärtää hyvin, kun on aina tullut talvi, jonka varalle on varustauduttava. Amerikkalaiset ja eurooppalaisetkin sanovat, että aika on rahaa. Kun me jouten ollessamme ajattelemme tuhlaavamme aikaa, afrikkalaiset taas sanovat tuottavansa aikaa.

Passopin kanssa vuorille

Meillä oli Passopin kanssa sunnuntaisin tapana kiivetä Uluguru -vuorille pieniä polkuja pitkin, kylien läpi. Vieraanvaraisuuden huippuna pidin sitä, kun kerran tulimme kylään, jossa naiset tekivät saviruukkuja samalla menetelmällä kuin luultavasti kivikauden ihmisetkin. Auringossa kuivahtaneet ruukut aseteltiin kuoppaan ja päälle keoksi puita, jotka sytytettiin palamaan.

Ja siihen tupsahtaa vieraita! Mistä nyt tarjottavaa? Aina oli tapana kutsua vieraatkin syömään, jos ateriointi sattui olemaan kesken.

Kuoppaan pantiin yksi kananmuna. Kun se oli kypsynyt nuotiossa, nainen ojentaa kuuman kananmunan minulle. Eikö se ole vieraanvaraisuutta?

Passopin alushousut

Kun tansanialaiset myöhemmin näkivät Passopin, he nauroivat mahat kippurassa ja sanoivat, että siinähän on se koira, jolla oli alushousut. Passop sai nimittäin jonkinlaisen kasvaimen reiden sisäpuolelle nivustaipeeseen. Koiraparka tuli kamalan kipeäksi eikä halunnut muuta kuin maata mielipaikassaan nojatuolissa.

Vein sen yliopiston eläinlääkärille. Siellä ei tietysti ollut mitään pieneläinklinikkaa, mutta koska siellä olivat Dar es Salaamin yliopiston maatalous- ja metsätieteelliset tiedekunnat, siellä olisi varmasti jotain apua saatavissa. Laidunsivathan yliopiston hienot ayshire – lehmät aivan kotimme lähellä.

Siellä oli meneillään risteytyskokeilu, jossa afrikkalainen zebu -lehmärotu piti risteyttää ayshire -rodun kanssa. Zebut olivat sopeutuneita Afrikan olosuhteisiin eivätkä esim. sairastuneet kaikenlaisiin afrikkalaisiin eläintauteihin kuten unitautiin, mutta tuottivat vähemmän maitoa kuin ayshiret. Illalla seurasimme, kun ayshiret ajettiin vesialtaaseen kaulaansa myöten. Vedessä oli myrkkyä, jolla unitautia yms. aiheuttavat ötökät häipyisivät niiden turkista. Lehdestä luimme, että joku lehmä oli sairastunut unitautiin ja nukkunut kolme vuotta.

Eläinlääkäri löytyi. Passopin leikkaus tehtiin opetusleikkauksena, jota minäkin sain seurata. Opiskelijat saivat käyttää skalpellia ja ommella haavaa umpeen. Leikkauksen päätyttyä nukutettu koira nostettiin auton tavarasäilöön ja vietiin kotiin.

Ongelmaksi tuli se, miten estää koiraa repimästä hienoja tikkejä auki. Mitään kauluria tai kuonokoppaa sieltä ei saanut. Muoviämpäriäkään ei ollut. Joku ehdotti koiran kuonon sitomista remmillä, mutta muistin kuulleeni, että koira hikoaa myös kielensä kautta. Eihän kuumassa Afrikan ilmastossa sellaista voinut koiralle tehdä.

Tanskalainen naapurimme ehdotti, että täytyisi varmaan laittaa sille housut jalkaan. Hyvä idea! Leikkasin hännänreiän tyttäreni alushousuihin ja puin housut koiran jalkaan. Ja kyllä afrikkalaisille nauru maittoi! He eivät tietenkään tienneet todellista syytä, vaan arvelivat mzungujen eli vaaleanpunaisten porsaitten, kuten he eurooppalaisia nimittivät, hienostelevan muuten vain. Maasai-heimo ei käytä alus- eikä muitakaan housuja lainkaan. Mutta että koirallakin alushousut!

Joku suomalainen oli rakentanut vanerisista pakkauslaatikoista itselleen saunan. Tansanialaiset varoittelivat lapsiaan menemästä siihen pihaan, koska siellä selvästi jotain kummallisia, jumalattomia taikamenoja harjoitetaan: ihmiset tulevat alastomina ja entistäkin punaisempina pienestä höyryävästä kopista! Sen sijaan koiralle puetaan alushousut.

Jäähyväiset Passopille

Kun Tansaniasta kotiinlähdön aika koitti, oli säälittävää katsoa Passopia, joka kiipesi pihassa matkalaukkukasamme päälle ilmoittaen, että kyllä sekin lähtisi mukaan. Emme sitä kuitenkaan voineet ottaa mukaan, vaikka kuinka asiaa pohdimme: Se oli kuuman Afrikan vapaa koira. Miten siitä saataisiin kylmän Pohjolan remmissä kulkeva koira? Mieluummin se makaili polttavassa auringonpaisteessa. Se vapisi ja tärisi, kun sitä pestiin haalealla vedellä. Koira ei ollut tottunut olemaan koskaan kytkettynä. Se söi ugalia eli tansanialaista maissipuuroa. Oppisiko se syömään koiranruokaa? Rokotuksethan sillä oli. Mutta millaiset karanteenit pitäisi olla? Miten se matkustaisi kymmeniä tunteja lentokoneessa?

Taloomme muutti norjalainen professori, joka lupasi ottaa Passopin koirakseen. Hänelle jäi myös loistava kokkimme John, oikealta afrikkalaiselta nimeltään Zige. Afrikassa nimi annetaan syntymätilanteen mukaan, joten kokkimme sai nimen Zige eli Heinäsirkka, koska hänen syntyessään suuret heinäsirkkaparvet vaivasivat maata. Puutarhuri taas oli Msafiri, koska hän oli syntynyt äitinsä ollessa safarilla eli matkalla.

Tätä ei ole mukava kirjoittaa, mutta näin siinä lopulta kävi. Kävimme myöhemmin Tansaniassa tapaamassa kokkiamme. Kysyin häneltä, miksi hän oli lähtenyt pois tuon norjalaisen professorin palveluksesta. Hän sanoi enempää selittämättä: Minusta olisi tullut paha ihminen, jos olisin jäänyt sinne.

Sittemmin tuo professori kävi meillä Suomessa. Ensimmäinen asia, jota tyttäreni häneltä kysyivät oli: Miten Passop voi? Sen jälkeen ovet paukkuivat, kun lapset juoksivat itkien huoneisiinsa, kun olivat kuulleet hänen lopettaneen Passopin.

Afrikkalaiset ajattelevat, että kukaan ei kuole silloin, kun hän fyysisesti kuolee, vaan vasta sitten, kun häntä lakataan muistamasta. Suurmiehet siirtyvät kollektiiviseen muistiin ja säilyvät siellä.

Paitsi sosiaaliturvana ja työvoimana lapsia pitää Afrikassa olla paljon, että he muistaisivat vanhempiaan.

Koskisiko tämä lohdullinen ajatus myös kelpo koiraa?

Nythän sitä vielä muistelimme…


Aiheet: , ,

5 kommenttia

  1. Kiitos, Leena näistä

    Kiitos, Leena näistä tarnoista, joita olen saanut lukea. En osaa sanoa muuta kuin että osaat kirjoittaa sillai, että on helppo olla mukana ja eläytyä tilanteisiin, joista kerrot. Kuvittelin tuntevani hajut ja äänet. Saatoin kuvitella ” hullut” valkoiset alasti saunakopissa ja koiralla pikkupöksyt. Oli se rassukka varmaan nolon ja hassun näköinen. Kuvittelin sinut lasten kanssa opettamassa ja kaikessa.
    Ihana afrikkalainen tapa tuottaa aikaa ja istua junassa selkä menosuuntaan, vapauttaa minut saamattomuuteen ja laiskuuteen aina välillä.
    Lisää! – , jatkoa!- , älä ikinä epäile kirjoittamisen taitoasi, lahjaasi.
    Kaipaan jatkoa!
    Turussa 6.1. 2009

    Vastaa kommenttiin

    Kirjoittanut

    Mimmi

    6. 1. 2009 12.40

  2. aika hieno

    aika hieno

    Vastaa kommenttiin

    Kirjoittanut

    seppoman

    6. 1. 2009 12.59

  3. "Hieno kirjoitus, aivan

    ”Hieno kirjoitus, aivan kuten aiemmatkin! Näitä on ihana lukea.”

    Vastaa kommenttiin

    Kirjoittanut

    L.N.

    6. 1. 2009 19.57

  4. Mikset kirjoita Labradorin

    Mikset kirjoita Labradorin noutajastasi?
    Me Krunikan koiranomistajat haluaisimme kuulla lisää.

    Vastaa kommenttiin

    Kirjoittanut

    Jehu-koiran emäntä E.S.

    7. 1. 2009 13.05

  5. Moi, Ihania kirjoituksia!

    Moi,
    Ihania kirjoituksia! Tuomaroin nykyään myös labradoreja ja aina tulee mieleen Töpy ja hassun hauskat kehäkokemukset Töpyn kanssa.

    Palasin juuri Sloveniasta tuomarointireissulta. Mukava maa, jonne voisi mennä toistekin.

    Odotan innolla juttua Töpystä!! Voisinkin aloittaa aamun sillä!

    t. Satu

    Vastaa kommenttiin

    Kirjoittanut

    Satu Ylä-Mononen

    21. 1. 2009 13.10

Kirjoita kommentti