Umami muualla Facebook

Julkaistu 2. 2. 2009 Teksti Umami 5 kommenttia Luonto ja vapaa-aika

Rakkaat koirani: Töpy, osa 3

Koirat saattavat sairastella elämänsä aikana paljonkin. Koirat voivat saada aivan samoja tauteja kuin ihmiset: diabetestä, sydänvikoja, epilepsiaa, niiden hampaat voivat reikiintyä jne., mitä tahansa.

Eläinlääkäriä tarvitaan usein

Roope- koira sairastaa Alzheimerin tautia ja käyttäytyy sen takia aivan kuin dementoitunut vanhus. Ne voivat loukata jalkansa, saada tassuihinsa ihottumaa tai ne voivat astua lasinsirpaleeseen, niellä erilaisia tavaroita kuten hikisiä sukkia jne.

Jotkut koirat pelkäävät eläinlääkärillä käyntiä kovasti, mutta on kuulemma koiria, jotka joka kerran eläinlääkäriaseman ohi mentäessä pyrkivät sisälle. Ensimmäisen kerran koira viedään jo pentuna eläinlääkärille rokotettavaksi.

Töpyn kiidätin pentuna eläinlääkärille, kun sen silmät rähmivät. Eläinlääkäriä nauratti, kun koirassa ei ollut mitään vikaa. Hän sanoi, että jotkut koirat voivat kyllä tulla allergisiksi ihmisille! Hävetti, kun eläinlääkäri sanoi, että joidenkin kodit voivat olla niin pölyisiä, että koira saa oireita. Tavallisimmin koirat allergisoituvat nimittäin juuri pölylle ja ihmisen hilseelle. On kuulemma lehmiäkin, joilla on heinänuha!

Jos joku meistä tulee allergiseksi koiralle, se viedään lopetettavaksi, uhosivat lapset.

Vanhoilla päivillään Töpy kuitenkin tuli allergiseksi. Se raapi itseään varsinkin kesällä, jolloin se ui monta kertaa päivässä. Sille tehtiin allergiatesti. Se ojensi käpälänsä viehkeästi verikokeen ottoa ja allergiatestin tekoa varten. Sillä oli allergia. Lopun ikäänsä se sitten joutui syömään allergialääkkeitä.

Kolme kertaa se jouduttiin nukuttamaan: ensimmäisen kerran lonkkakuvausta varten. Nukutuksen jälkeen se hoiperteli kadulla kieli suusta hervottomana roikkuen katsellen meitä sillä silmällä, että voi, minkä tempun teitte. Toisella kerralla sille tehtiin silmäluomileikkaus. Eihän nyt ole laitaa, että sokeain opaskoiranakin käytetty labradori saa viherkaihin. Kolmannella kerralla poistettiin tulehtunut hammas, joka oli katkennut lasten kanssa kivipalloa pelatessa. Ajattelin kävelyttää sen kotiin, mutta se nukahti keskelle katua. Minun oli soitettava taksi.

Näiden nukutusten jälkeen se rupesi inhoamaan eläinlääkärille menoa. Se asettui joka kerta kadulle makaamaan noin korttelia ennen. Ei auttanut vaikka hämäyksen vuoksi yritti mennä kiertoreittiä. Ei, eläinlääkärille se ei halunnut mennä! Ohikulkijoita nauratti, kun olin kyykyssä maassa makaavan ison koiran vieressä ja yritin valehdella sille, että ei mennä nyt rokotuksiin eikä nukutuksiin, vaan mennään ostamaan koiranruokaa. Niin juuri! Allergisten koirien ruokaa! Aivan kuin lamppu olisi syttynyt sen päässä, kun se kuuli sanan koiranruokaa. Niin pääsimme jatkamaan matkaa. Olin taas koiran mielestä johtajasusi, jota se seurasi.

Koska Cleopatra eli Töpy oli hyvistä vanhemmista syntynyt hieno rotukoira, päätimme teettää sillä pennut. Se kuulemma parantaa koiran luonnetta, vaikka tämän luonteessa ei todellakaan ollut mitään parannettavaa.

Töpyn valeraskaus

Ainoa kiusallinen vaiva oli pari kertaa vuodessa ilmenevä valeraskaus. Joka kerta tarkalleen 63 vuorokautta juoksuajasta, sen raukan pää meni aivan sekaisin ja se luuli saavansa pennut. Se alkoi raapia kylpyhuoneen nurkkaa pesää tehdäkseen. Se kuvitteli tarvitsevansa pehmikkeitä pesään: niitä se kaivoi sängyn sijauspatjasta, topatusta ulkoilutakista tai mistä tahansa. Tietysti sitä toruttiin, ja se itsekin tiesi, ettei niin olisi saanut tehdä, mutta sen vaistot ja hormonitoiminta olivat vahvemmat kuin ihmisten määräykset. Pesälleen se vei lelunsa ja alkoi niitä hoitaa. Jotkut koirat saavat jopa maitoa nisiinsä. Milli-koira oli imettänyt orpoa kissanpentua.

Jotta koira ei sairastuisi rinta – tai kohtutulehdukseen, nämä lelupennut oli piilotettava. Mutta hoidettavaksi kelpasi kyllä mikä tahansa kengistä shampoopulloihin.

Ajattelimme, että koira tokenisi tästä valeraskaushulluttelusta, kun se saisi omat oikeat pennut.

Töpy saa pennut

Sitten ruvettiin etsimään sopivaa urosta, joka ei olisi sille itselleen sukua. Uroksen piti olla muotovalio ja tottelevaisuusvalio, tervelonkkainen ja tervesilmäinen. Monien tiedustelujen jälkeen löytyikin sopiva ihmeuros. Se oli väriltään harvinaisempi suklaanruskea, kaikki edellä mainitut edellytykset täyttävä Ivan.

Lähdimme Töpyn juoksuajan puolivälissä toiveikkaina tapaamaan Ivania. Töpy, siis Cleopatra näytti kaikki Kentin herttuan koiran, Ruotsin kuninkaan koiran jne. jälkeläisen oikkunsa. Se nousi sohvalle ja irvisteli ja murisi Ivanille, käänsi päänsä pois, hiukan yläviistoon: Tuommoista minä en huoli! Ei se koskaan noin oudosti ollut käyttäytynyt. Labradorit ovat yleensä hyvin sukurakkaita. Lähdimme pois.

Seuraavalla kerralla Töpy kyllä meni innokkaasti Ivanin kotia kohti. Se ei enää noussut kuistilla sohvalle eikä irvistellytkään, mutta mitään koirat eivät saaneet aikaan.

Menimme pettyneinä sisälle juomaan kahvia ja juttelimme siinä keinosiemennyksen mahdollisuuksista. Ivanin isäntä kertoi ylpeänä kuinka monta jälkeläistä Ivanilla jo on, ja kuinka hyvin se yleensä on näissä asioissa onnistunut. Yhtäkkiä huomasimme, että koirat parittelevat. Ivanin isäntä työnsi kiireesti mattokäärön Ivanin alle, että se ylettyisi paremmin. Vähän noloa, mutta joka tapauksessa nyt oli toivoa pennuista.

Koiran pentujen odotus kestää melko tarkkaan 63 vuorokautta. Kaikki tuttavamme alkoivat kysellä, koska on laskettu aika ja miten odotus sujuu. Koko Kruununhaan koiranomistajat odottivat kanssamme. Silloin oli kunnon talvi ja meri jäässä. Kävelimme usein meren jäällä. Talomme asukkaat alkoivat kantaa meille vanhoja sanomalehtiä, koska niitä tarvittaisiin pentujen synnyttyä pentujen alle.

Kahdeksan pennun joukkue

Laitoimme koiralle hyvän synnytyspaikan. Olin poissa töistä vahtimassa, milloin pennut syntyisivät.

Tämän syyn voisi nyt laittaa siihen listaan Tuhat ja yksi poissaolon syytä. Kasvattaja oli sanonut, että ensikertalainen narttu saattaisi hätääntyä ja sen takia ihmisen olisi hyvä olla paikalla. Koira oli aamulla lakannut syömästä, mikä labradorille tarkoitti, että jotain todella tärkeää on tapahtumassa. Ilta tuli eikä mitään kuulunut. Raahasimme patjat siihen huoneeseen, jossa koiran synnytyspeti oli ja ajattelimme valvoa synnytystä. Yhtäkkiä puolenyön maissa havahduin sikeästä unesta siihen, että ensimmäinen pentu, Aleksi oli jo syntynyt. Koira oli purrut napanuoran tarkalleen samasta kohdasta kuin kasvattaja oli meille neuvonut. Se heitteli pentua ilmaan, paineli sitä välillä kuonollaan, retuutti kaikin tavoin, jotta se sai pennun keuhkoista kaikki limat ulos. Sitten se nuoli pennun puhtaaksi, siirsi sen hellästi sivuun ja alkoi moottoripyöräilijän asennossa äheltää seuraavaa. Ihminen ei voinut muuta kuin ihailla sen taitavuutta.

Kun pentuja oli aamuyöhön mennessä syntynyt jo kuusi, ajattelimme, että nyt ovat kaikki pennut syntyneet, eihän sen omassa sisarusparvessakaan ollut kuin kolme pentua. Veimme Töpyn jäälle kävelemään. Kun se palasi sisälle, syntyi vielä kaksi pentua. Ihan kauhistuimme, että ne olisivat voineet syntyä ulos lumihankeen. Ihminen on sitten ajattelematon! Viimeinen pentu Anastasia, sittemmin Kinski, syntyi aamulla noin puoli seitsemältä.

Siinä se oli koko joukkue: neljä ruskeaa ja neljä mustaa pentua.

Aikamoista ruljanssia pentujen kanssa

Kaksi ensimmäistä viikkoa pentujen syntymän jälkeen sujui kuin leikiten, koska Töpy hoiti pentunsa täysin itse: se imetti niitä ja nuoli niiden pikkiriikkiset kakat. Mutta sitten alkoikin varsinainen show, kun pennut alkoivat tarvita lisäruokaa. Keitin niille kasvattajan ohjeitten mukaan velliä. Kun ne aina kaatoivat vellikuppinsa, laitoin vellin kahteen paistinpannuun. Niitä ne eivät saaneet nurin, mutta sen sijaan tepastelivat vellissään pienillä tassuillaan. Ja olivat sitten yltä päältä vellissä.

Koska oli kevät, kun ne syntyivät, aamut alkoivat olla valoisia jo neljän – viiden aikoihin. Emme olleet ymmärtäneet pimentää huonetta. Kun tuli vähänkin valoisaa, pennut aloittivat hirveän huudon ja mekastuksen. Hiippailin sängystäni niiden kanaverkkoaitauksen luo ja aloin puhella niille ja tyynnytellä niitä: Kyllä te olette kaikki hyviä koiria ja niin kauniita ja kilttejä. Niin kilttejä, nukkukaapa nyt! Ne nukahtivat siihen silittelyyn. Tuskin olin päässyt sänkyyni takaisin, kun kiljunta taas alkoi.

Olimme rakentaneet niille kaksi aitausta kanaverkosta. Tarkoitus oli siirtää ne toisesta toiseen, siivouksen ajaksi. Kun tulin väsyneenä töistä kotiin, näky oli kamala: aitaus ja koiranpennut olivat kakassa, pissassa ja vellissä. Sanomalehdet oli vaihdettava, pennut pestävä. Vaikka melkein koko talon väki oli kantanut meille sanomalehtiään koiran astutuksesta lähtien, lehdet olivat lopussa ja sain lähteä roskiksista niitä hakemaan.

Ei kestänyt aikaakaan, kun koiranpennut oppivat kiipeämään kanaverkkoa pitkin aitauksen reunalle, keikuttelemaan siinä hetken ja moks, pudottautumaan aitauksen ulkopuolelle. Sitten kuuluikin pienten tassujen töminä, yöllä ja päivällä, kun ne kirmasivat ympäri asuntoa. Niiden taipumukset viittasivat selvästi sähkömiehen uralle, kun ne heti olivat pureksimassa sähköjohtoja. Sitten kun ne säikähtivät tai ilahtuivat, niiltä lirahti pissa vaikka itämaiselle matolle.

Pennut löytävät kodit

Emokoira Töpy ei niistä paljon välittänyt. Mutta annas olla, kun meille tuli vieraita – ja niitä kyllä meillä ramppasi, kun kaikki kruununhaan koiranomistajat, ystävät, tuttavat ja kylänmiehet kävivät pentuja katsomassa. Silloin Töpy asettui pentujensa keskelle kanaverkkoaitaukseen niitä imettämään ja hoitamaan. Katsokaa kuinka hienot pennut minulla on! Se näytti sanovan. Kun vieraat olivat lähteneet, se loikkasi nopeasti pois aitauksesta. Omiin leluihinsa se ei antanut pentujensa koskea. Kai se opetti niille, että nämä ovat isojen tavaroita, leikkikää pennut omilla leluillanne.

Ystäväni Kaarina oli käynyt meillä kylässä muuten vaan. Pitkän aikaa hän oli kontallaan lattialla koira-aitauksen edessä ja hoki: Tuo iso ruskea! Tuohan se on Aleksi! Tuohan se tulee meille koiraksi! Sitten hän soitti miehelleen Matille, että kuule, minä olen ottanut koiranpennun. Matti vastasi siihen, että sehän on mukavaa. Kaarina sanoi minulle, että vaikka toisin krokotiilin, Matti sanoisi, että sehän on mukavaa. Ruskea Aleksi oli pennuista vanhin, vilkkain ja suurin.

Eivät ne kovin paljon pahaa onneksi ehtineet tehdä, vaikka kahdeksan viikkoa siinä vilskeessä tuntuikin pitkältä. Ihmiset kyselivät, että kuinka raaskitte niistä luopua, kun ne ovat niin suloisia!

Minä ainakin olin aivan lopen uupunut ja helpottunut, kun koirat pääsivät uusille omistajilleen. Aina kun pentu vietiin uuteen kotiin, näytimme Töpylle sen lähdön, muuten se olisi etsinyt pentua kaikkialta. Kun viimeinen pentu oli lähdössä, joimme kahvia ja teimme kauppakirjoja, pentu sillä aikaa pureskeli parhaat kenkäni käyttökelvottomiksi.

Ennen luovutusta pennut oli käytetty eläinlääkärissä rokotuksissa. Ne sullottiin kahteen urheilukassiin, niin että päät vaan näkyivät vetoketjun välistä. Eläinlääkäriasemalla ne pelmahtivat pitkin lattioita, kun vetoketjut avattiin. Koska kyseessä olivat ensimmäiset ja varmaan viimeisetkin pennut tästä ns. kennelistä, niille annettiin A:lla alkavat nimet. Uudet omistajat olivat sanoneet, minkä nimisiksi he koiransa haluavat, paitsi herrasväki Antikainen. Niinpä eläinlääkäri merkitsi koiran nimeksi Antikainen. Eräs perhe oli halunnut koiransa nimeksi Risto, joten siitä tehtiin Aristo.

Myöhemmin pennut kävivät meillä kylässä. Niiden omistajat lähettivät postikortteja ja valokuvia pennuista.

Valeraskauksia pentujen saaminen ei parantanut, aina Töpy vain jaksoi hoitaa leluja ja shampoopulloja. Ei auttanut, vaikka sillä oli ollut omat, oikeat pennut.

Luopumisen aika

Töpy eli 14 -vuotiaaksi. Lopulta siltä pettivät takajalat. Jonkun aikaa selvittiin kortisoni- ja anabolisten steroidien pistoksilla, mutta sitten ei auttanut sekään. Koira oli Kangasalla viimeiset ajat, koska Kruununhaassa hissittömässä talossa se ei olisi pystynyt kävelemään rappuja. Veljeni soitti minulle, että nyt tulet sieltä ja heti! Töpy ei pysty enää kävelemään! Hyppäsin junaan. Olivat minua autolla Tampereen asemalla vastassa, Töpy takapenkillä makaamassa. Se laittoi päänsä polvelleni onnellisen näköisenä, että tulihan tuo emäntä, hän varmaan osaa auttaa. Mutta ei siinä enää ollut mitään tehtävissä.

Veimme koiran eläinlääkärille lopetettavaksi. Taas minä itkupilli itken tätä kirjoittaessani, vaikka aikaa on kulunut vaikka kuinka kauan. Hautaaminen oli jokseenkin surkuhupaisaa, koska oli talvi ja paljon lunta. Veljeni oli vuokrannut kaivinkoneen! Äitini oli juoksennellut hangessa mittanauha kourassa ja hokenut, että vähän pituutta lisää, vähän leveyttä lisää.

Onhan noita vilttejä, äitini tokaisi, kun hautasimme koiran huopaan käärittynä leluineen ja remmeineen. Sitten syötiin niin kuin hautajaisissa on tapana. Juotiin vielä kakkukahvit päälle.

Koko matkan junassa Tampereelta Helsinkiin itkin kuin vesiputous muistellen monia yhteisiä hetkiä ja junamatkojakin.


Aiheet: , , , ,

5 kommenttia

  1. "Kiitos Leena =)

    ”Kiitos Leena =) Ihana teksti, vaikka lukemiseni päättyikin kyyneliin… ;o) ! Niin se on, että jokainen rakas ja ihana lemmikki on vaan niin ainutlaatuisen ihana oma persoonansa =)”

    Vastaa kommenttiin

    Kirjoittanut

    Katri Lilja

    3. 2. 2009 17.40

  2. Ne sinun koirajuttusi

    Ne sinun koirajuttusi ovat ihan ihania J !

    Rauni

    Vastaa kommenttiin

    Kirjoittanut

    Rauni

    4. 2. 2009 14.39

  3. Me oppilaat kirjoitimme

    Me oppilaat kirjoitimme Leenalle koirajuttuja myös. Tässä minun:
    ”Niin kauan kuin kykenen muistamaan, olen tuntenut koiria kohtaan selittämätöntä kaunaa. Minulta menee pitkään, ennen kuin pääsen koiran kanssa sinuiksi ja hyvin pitkään, ennen kuin opin pitämään siitä.
    Kammo taitaa juontaa juurensa lapsuuden traumasta. Ollessani 8-vuotias isoisäni osti ystävältään ison ja huonosti kasvatetun verihurtan, jota oli pidettävä lieassa, ettei se olisi käynyt kehenkään käsiksi.
    Ollessani vaarin kanssa kesämökillä hän sai omituisen idean. Isoisä päätti opettaa minut syöttämään valtavaa ja uhkaavan näköistä hirvikoiraansa, jota pelkäsin kuollakseni. Jos koiralle vie ruokaa, minulle uskoteltiin, se ei pure. Jokapäiväinen kauhun tunti alkoi, kun isoisä vei minut keittiöön ja opetti paistamaan läskisoosia. Ja päättyi siihen, kun jouduin työntämään soosin koiran nenän alle.
    Ensimmäisinä päivinä aamusta iltaan möykkäävä hurtta oli yllättävän säyseä. Kuola valuen ja silmät uhkaavina tapittaen se otti muristen vastaan rasvaiset paistokseni. Tämä ei saanut minua vakuuttuneeksi siitä, ettei hirvikoira voisi villiintyä ja tehdä minulle jotakin. ” Älä pelkää”, hoki vaari. ” Jos koira haistaa, että pelkäät sitä, se puree varmasti.” Tämä ei saanut aikaan muuta kuin pelon siitä, että haisin pelolta.”

    Vastaa kommenttiin

    Kirjoittanut

    S.L.

    13. 2. 2009 15.14

  4. "Mä en koiraa

    ”Mä en koiraa omista,
    sen takia ei novelli tätä paperia korista.
    Mutta silti ehkä rivin pari rustaan,
    Vaihdan tyhjät ajatukseni
    koiraan mustaan.
    Sille en remmiä kaulaan laita,
    se vapaana juoksee,
    päällään raitapaita.
    Sille vielä haalarit ostan,
    rutistan, syliini nostan.
    Se on mun pikku poppari,
    viuhu viiksi hoppari.
    Ystävä se on uskollinen
    … vaiko sittenkin vain unelma,
    toive yksinäisen.”
    Leenalle Paula
    .

    Vastaa kommenttiin

    Kirjoittanut

    Paula

    13. 2. 2009 15.21

  5. Olipa mukavaa luettavaa!

    Olipa mukavaa luettavaa!
    Töpy on pysynyt muistoissa täälläkin, vaikka aika on rientänyt huimaa vauhtia eteenpäin.
    Osaampa vain kuvitella Edlan mittailut viimeisillä hetkillä, hymyilyttää.
    Nyt täytyy ehdottomasti lukea kaikki muutkin osat!

    Vastaa kommenttiin

    Kirjoittanut

    Kirsi

    17. 3. 2009 20.29

Kirjoita kommentti