Umami muualla Facebook

Julkaistu 21. 7. 2013 Teksti Paula, kuvat Timo Seppäläinen Ei kommentteja Paula Niittynen

La Traviatassa unenomaista diskopallon välkettä

Tänä kesänä puolalainen ohjaaja Mariusz Trelinski on tuonut modersisoidun Verdin Traviatan keskiaikaiseen Olavinlinnaan. Oopperan alussa diskopallo heijastaa liikkuvan tähtitaivaan vanhan linnan seiniin. Efekti muistuttaa kuitenkin enemmän lastenhuoneen nukutuslamppua kuin diskoefektiä. Untako tämä kaikki on vaan?

Tanssia ja kimallusta

Kolme tanssiparia keinuu hiljalleen kauniissa siniharmaissa puvuissaan Olavinlinnan näyttämöllä. Jään kaipaamaan tanssiasentoihin syvempiä taivutuksia. Tanssi oli vähäeleistä. Nykyaikaisen diskon tuntua tanssi ei ainakaan tuo. Baarimikot ja cocktail-lasit baaritiskillä puolestaan kyllä.

Tanssi on tässä oopperassa jokseenkin oleellinen elementti. Sähkönsiniset tanssijatyttöjen asut ovat erittäin säväyttävät Olavinlinnan pimeydessä. Mutta burleskiklubin tuntua se ei minulle tuo. Liikkeet ovat liian yksinkertaisia. Kaipaan enemmän karnevaalisambamaista otetta ja sähinää tanssiin.

Pääroolin esittävä sopraano Jennifer Rowley on vilustunut, mutta esittää roolinsa siitä huolimatta. Hän uskaltautuu tanssityttöjen joukkoon tanssimaan, mutta karnevaalisambatanssia ei häneltäkään nähdä. Ah, fors’è lui ja Sempre libera -aarioissa jäävät korkeimmat äänet tavoittamatta.

Toisessa näytöksessä siirrytään heinäpaalien joukkoon maaseutuasunnolle. Diskorekvisiitta tyydytään peittämään muovilla.

Alfredon isä, baritoni Daniel Sutin on tämän oopperan vahvaäänisin solisti. Kaunissointinen isä laulaa Pura siccome un angelon ja toivoo Violettan pois poikansa luota pilaamasta perheensä mainetta.

Uskottavimman näyttelijäsuorituksen tekee sitä vastoin Alfredo, tenori Pavlo Tolstoy. Hän on koko ajan läsnä ja roikkuu anovasti Violettan rakkauden perään. Ristiriidan tekee mielestäni se, etten näe Jennifer Rowleyssä pitkää ja näyttävää kurtisaania. Hänen hahmonsa jää etäiseksi, joka vaeltaa Olavinlinnan puolelta toiselle.

Kylpytakki sopii hänen asusteekseen paremmin kuin ensimmäisen näytöksen tanssiasu. Muutenkin Rowley parantaa: ääneen tulee lisää lämpöä ja kirkkautta oopperan ensimmäisen näytöksen jälkeen.

Raha vai rakkaus?

Kolmannessa näytöksessä lääkäri iskee sairaan Violettan suoneen morfiinia. Ja Violetta on taas hetken täynnä elämää kunnes kaatuu Alfredon jalkoihin.

Viitteitä nykyaikaan näen vain vähän tässä oopperassa. Viimeisen näytöksen alussa enkelit laahautuvat siipimaassa lavalta pois. Viittauksia Violettan mielialamuutoksiin on useita. Ehkä juuri se on yhtymäkohta nykyaikaan, meno on välillä kuin nyky-yhteiskunnassa villissä burleskiklubissa, yhtä tanssia vaan rahaa tienatessa ja välillä voimat ehtyvät ja voimattomuus valtaa ihmiset. Valitako aito rakkaus ja perhe vai näyttävä rahakas ura? Monet käyttävät piristeitä tai huumausaineita jaksaakseen työpaikallaan. Ja meno jatkuu. Ehkei tämän oopperan pääroolia esittävän sairaudessa olekaan kyse tuberkuloosista… Tästä kehut ohjaaja Trelinskille.

Ville Niittynen: Kamelianainen ja La Traviata

Giuseppe Verdin La Traviata-ooppera perustuu Alexandre Dumas nuoremman romaaniin Kamelianainen. Niin oopperassa kuin romaanissakin kyse on pohjimmiltaan kurtisaanin/prostituoidun mahdollisuudesta rakkauteen ja onneen. Jos tekee rakkaudestaan kevytmielistä kauppatavaraa, niin kadottaako ikiajoiksi mahdollisuuden aitoon rakkauteen?

Päähenkilö Violetta, saa joka tapauksessa mahdollisuuden. Hänen tielleen osuu nuori idealisti, Alfredo, joka ei piittaa rakkaansa tahratusta menneisyydestä. Myös Violetta on toiveikas, hän on jo jonkin aikaan kaivannut elämänmuutosta ja oikeaa rakkautta, ja uskoo sen vihdoin koittavan.

Ympäröivä yhteiskunta asettaa kuitenkin esteitä. Alfredon perhe puuttuu peliin. Alfredon isä, Giorgio, oppii kyllä pian, että kyse on aidosta rakkaudesta ja että Violetta on pohjimmiltaan ihan kelpo tyttö. Siitä huolimatta hän ei kuitenkaan halua suhteen jatkuvan. Perheen ja Alfredon maine – ja sitä kautta tulevaisuus – ovat vaakalaudalla. Käytännössä tämä näkyisi esimerkiksi siinä, että Alfredon siskon avioliittohankkeet ensiluokkaisen sulhasen kanssa kariutuisivat perheen tuhotun maineen myötä.

Violetta antaa periksi. Hän jättää Alfredon ja hylkää onnellisen tulevaisuuden tämän kanssa. Giorgio-isä onnistuu vakuuttamaan Violettan, että tekemällä näin Violetta pelastaa Alfredon ja tämän perheen. Alfredo tietysti suuttuu ja katkeroituu, semminkin kun hänelle ei kerrota sitä oikeaa syytä, miksi Violetta lähtee ja palaa vanhaan elämäntyyliinsä.

Violettan horjuva terveys luo tarinaan alusta alkaen synkän sävyn. Lopussa ollaan jo hänen kuolinvuoteellaan. Alfredo ja Giorgio tulevat tekemään sovintoa ja olemaan Violettan tukena. Romaanin loppu on vielä asteen verran synkempi kuin oopperaversion. Siinä Alfredo ei ehdi kuolinvuoteelle lainkaan. Sen sijaan hän kaivatuttaa Violettan ruumiin ylös haudasta tarkistaakseen, että tämä on oikeasti kuollut eikä vain karannut hänen luotaan. Varmistuttuaan asiasta hän vajoaa pitkäksi aikaa mielisairauden syövereihin.

Toinen suuri eroavaisuus oopperan ja romaanin välillä on rahan rooli. Oopperassa taloudellisilla seikoilla ei ole keskeistä roolia. Alfredon perheen maine on pääasia. Romaanissa raha-asiat ja se ylellinen elintaso, johon Violetta on tottunut, sekoittavat jatkuvasti jo muutenkin sekaista pakkaa. Alfredo potee aidosti pelkoa, ettei pysty tarjoamaan Violettalle sitä, mitä tälle pitäisi tarjota; Violetta tietää tämän ja pelkää sen uuvuttavan Alfredon ja sammuttavan rakkauden. Molemmat rakastavaiset järjestelevät tahoillaan raha-asioita salassa toisen hyväksi, mikä vain tosiasiassa lisää esteitä heidän onnensa toteutumiselle. Oikeastaan juuri monimutkaiset taloudelliset laskelmat estävät rakastavaisia täysillä heittäytymästä kohti rakkaudentäyteistä tulevaisuutta. La Traviatassa tällaisia mutkia on oiottu.

Savonlinnan tämän kesäinen La Traviata oli tuotu nykyaikaan. Nopeasti ajatellen se tuntuu hyvältä idealta. Nykyaikaanhan kuuluu noin muutenkin se, että kaikki on kaupan. Mutta yli 150-vuotias libretto ei kuitenkaan ihan kanna nykypäivään asti. Perheiden maineet eivät enää kärsi, jos joku sisarusparvesta rakastuu renttuun. Aika on paljon yksilökeskeisempää ja jokainen vastaa vain omista asioistaan. Ja kuinka moni kuuntelee enää nykypäivänä näin kuuliaisesti isäänsä/appiukko-kandidaattiaan silloin, kun oma henkilökohtainen rakkauselämä on kyseessä? En ole enää vuosiin käynyt diskoissa, mutta ei siellä ainakaan kymmenen vuotta sitten ollut matadoreja ja povaavia mustalaisia. Kenellä on nykyaikana palvelijoita ja mistä nykyään löytää kotikäyntejä tekeviä lääkäreitä?

Mutta mitäpä näistä epäloogisuuksista. Verdin musiikki on kaunista, vaikka yritys tuoda sitä nykyajan lavasteisiin ontuisikin. Ja Savonlinnan oopperajuhlat on Suomen kesän parasta antia. Kyse on niin toimivasta kulttuurin kokonaispaketista, ettei vastaavaa tahdo löytää.

Vielä vinkki ensi kesää varten: jollei vielä ole lukenut, niin lämpimästi voi Oopperajuhlille aikovalle suositella Joel Lehtosen upeaa romaania Kerran kesällä. Pääsee hienosti Savonlinna-fiiliksiin jo valmiiksi. Tänä vuonna Olavinlinnassa esitettiin kantaesityksenä Timo-Juhani Kyllösen Norppaooppera. Kuinka hienon oopperan Kerran kesällä –teoksen pohjalta saisikaan?! Olisi viimeisen päälle aidoissa kulisseissa! Savonlinnan oman pojan Joel Lehtosen elämästä puolestaan saisi sellaisen libreton, että monet kuulut klassikot tuntuisivat sen rinnalla tylsiltä ja epädramaattisilta.


Aiheet: , , , , , , , , , , ,

Kirjoita kommentti